haluaisin tietää miten teidän muiden vanhemmat Reagoivat syömishäiriöönne. Itseäni pelottaa se että miten vanhempani reagoisivat.
Kokemuksia
omasta
4435
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ovat huolissaan, mikä ilmenee ajoittain vihana tai aggressiona. He eivät ymmärrä minua, kuinka pystyn heittämään ruokaa pönttöön ja turmelemaan elimistöäni.
En minäkään ymmärrä.
ottivat erittäin hyvin asian vastaan, mikä on helpottanut oloani jopa niin paljon, että oksentelu on loppunut!
minua pelotti myös, ei ole pitkään aikaan pelottanut niin paljon. itkin hysteerisesti, menin siinä hetkessä aivan sekaisin. mutta he ymmärsivät. heille se ei tullut kuulemma edes niin yllätyksenä. äitini sanoi, että eihän hän bulimiastani tiennyt, mutta ei nämä syömishäiriöt niin harvinaisia ole. äitini esitti vain muutaman kysymyksen ja antoi minun lähinnä kertoa miltä tuntuu. vanhemmat olivat tyynen rauhallisia, pieni huolestunut ilme näkyi kyllä kasvoilla.
äiti lohkaisi lopuksi hyvin: "eihän tässä nyt pidä alkaa surkuttelemaan, se kaikki paha on takana ja parantuminen edessä, sairaus on sairastettu ja me olemme nyt vahvoina tukemassa sinua uuteen elämään". ja niin loppui oksentelu :) selitin, millaista tukea haluan. en paapomista tai vahtimista. ja he ovat kunnioittaneet toivomustani. saan olla täysin rauhassa. jos taas tulee sellainen olo, että haluan puhua asiasta, ovat he valmiita kuuntelemaan. ihanteellinen tilanne. elämäni on sen yhden ainoan hetken ja muutaman sanan takia helpottunut valtavasti! en ole enää masentunut enkä tunne itseäni yksinäiseksi :) kokeile, et häviä kertomisella mitään. ainoa este on se pelko. mutta pelko ei saa olla se, mikä määrää elämässäsi. onnea sinulle vanhempiesi kanssa!
Olen onnistunut kertomaan muutamille kavereilleni syömishäiriöistä... Äiti tietää kyllä, että reagoin syömättömyydellä tiettyihin tilanteisiin, mutta varsinaisesta bulimiasta hän ei tiedä. On ollut jotenkin helpompaa kertoa vain puoliksi ja väittää, että tämä on ennemminkin anoreksiaa, kuin että saatan kämpillä ollessani ahtaa itseeni mitä sattuu ja oksentaa sen sitten ulos... Haluaisin kertoa, mutta pelottaa. Ehkä juuri se mahdollisuus, että sitten alkaa hillitön vahtiminen.
Ehkä kerron sitten, kun olen päässyt eroon tästä... Luulen olevani pikkuhiljaa paranemaan päin, ainakin olen hakenut ammattiapua ja taistelen.
tosi huolissaan ja passitti mut terkkarille kun olin vielä alaikäinen. äiti syytti itseään ensin. nyt kun oon asunu pois kotoa muutaman vuoden, niin he tietävät että itse päätän elämästäni ja bulimiastani. silti se joskus uskaltautuvat kysymään kuinka menee. nyt oon kuitenki paranemassa ja se on iso ilo heille!