Tässä palstalla joku kyselee nykyajan 50 ihmisten mummoilusta ja ukkeilusta, mutta millaista on tulla isäksi yli 50-vuotiaana?
Onko se erilaista kuin "ensimmäisellä kierroksella" eli jos on jo (aikuisia) lapsia? Onko halu tullut itsestä vai uudesta kumppanista? Onko suhde uusiin lapsiin erilainen? Ja miten muut, esimerkiski (aikuiset) lapset ovat suhtautuneet? Tai muut sukulaiset?
Mielestäni tämä on kiinnostava asia, koska omaan tuttavapiiriini ei kuulu tällaisia "vanhoja isiä" lainkaan, vaan sukupolvet etenevät tasaisesti "oikeassa järjestyksessä". Miltä siis tuntuu rikkoa perinteisen sukupolvijärjestys ja tehdä lapsia vielä ukki-iässä? Ikävä kyllä en voi kysyä tätä samaa kysymystä teiltä naisilta ;D
Onko se erilaista kuin "ensimmäisellä kierroksella" eli jos on jo (aikuisia) lapsia? Onko halu tullut itsestä vai uudesta kumppanista? Onko suhde uusiin lapsiin erilainen? Ja miten muut, esimerkiski (aikuiset) lapset ovat suhtautuneet? Tai muut sukulaiset?
Mielestäni tämä on kiinnostava asia, koska omaan tuttavapiiriini ei kuulu tällaisia "vanhoja isiä" lainkaan, vaan sukupolvet etenevät tasaisesti "oikeassa järjestyksessä". Miltä siis tuntuu rikkoa perinteisen sukupolvijärjestys ja tehdä lapsia vielä ukki-iässä? Ikävä kyllä en voi kysyä tätä samaa kysymystä teiltä naisilta ;D
Vastaukset 8
Vanhimmat
mutta äidiksi tulosta 52-vuotiaana omakohtainen kokemus. Luulin olevani ei-hedelmällinen mummotautinen, oikeastikkin jo mummo kun alkoivat raskauden oireet. Työnsin ajatuksen raskaudesta syrjään ajatellen, että tämmöistäkin tämä menopaussi on. Potkujen alettua oli otettava raskaudenkin mahdollisuus huomioon. Lääkäri lause: "Hyvä rouva täällä on asukas" pelästytti. Ensi järkytyksessä luulin asukkaan tarkoittavan jotakin vakavaa tautia. Mies toipui ensin. Minulla meni ajatukseen sopeutumiseen hieman kauemmin. Hieman auttoi, kun sanomalehdessä oli artikkeli 54-vuotiaasta suomalaisesta synnyttäjästä. Erilaista on todella. Aikuiset lapsemme ovat suhtautuneet kukin tavallaan, joku häpeillen, joku innostuneesti. Kävi vielä niin, että olimme miniän kanssa yhtäaikaa laitoksella. Se oli suvun kannalta käytännöllistä. Saivat vierailla samalla reissulla molempien luona. Ristiäisetkin järjestimme yhtäaikaa. Elämäktähän tämä maistuu. Mies on nuortunut. On nykyisin useammin kimpussani kuin ennen vauvaa. "Vauva" on nyt leikki-ikäinen. Hieman nolotti kun hänen kaverinsa ollessaan tyttäremme vieraana, kysyi tytöltämme: "Mihin sun mummos pisti mun pipon?" Tytär nauroi sanoessaan: "Toi on kyl mun äiti". Varhaan häntä myöhemmin hävettää vanhat vanhemmat, mutta sitä on turha vielä surra. Toivotaan vaan, että elon päiviä riittää.
Anteeksi, että kyselin vain miesten kokemuksista, mutta ymmärtänet kai, että varmasti on useampia yli 50-v isäksi tulleita kuin äidiksi tulleita, siksi kysyin näin :)
Hirmu mielenkiintoinen on kertomuksesi, ja minua kiinnostaa kovasti elämäntarinat, jotka eivät mene ihan perinteisen kaavan mukaan.
Kiitos vastauksesta, kerro vain lisää, jos haluat, kiinnostava lukea!
oli tarkoitettu sinulle, joka vastasit alkuperäiseen kysymykseeni, ei ollut aietta itseäni kiitellä ;)
syntynyt ukki -ikäiselle isälle, ja jäi orvoksi 5 -vuuotiaana, - se oli tietenkin sitä aikaa, mutta mahdollisuudet kuolla ovat aina suuremmat mitä vanhemmaksi ihminen tulee.
On tosiaan liian vanha isäksi...hee seitsemänkymppisenä murrosikäisen isä, jos edes vielä hengissä, jopa minua naurattaa koko juttu tosissaan ;D ;D ....pitäisi edes itsesuojeluvaiston toimia....aikaansa kutakin
Naine 51v ja sinkku nykyään
..5o-vuotiaille isille.
Mieheni on 50v. ja pienen vauvan isä,...minä paljon nuorempi.
Parempaa isää ei voisi lapselle toivoa!!
Taidat olla hieman katkera ja kateellinen..
naureskella, jos aina meinaat hohottaa, kun joku tekee erilailla, kuin sinä olet tottunut.
Onneksi elämä on monimuotoista.
että parempi hyvä isä vaikka lyhyemmän aikaa, kuin huono isä pitkään, siis lapsen kannalta ajattelen asian näin. Tuttavapiirissäni on paljon lapsia, joitten isät ovat "nuoria", siis ovat tehneet nämä lapset "normaalissa iässä", mutta kovin ovat huithapeleita. Eikös se niin ole, että lapsen kehityksen kannalta varhaisvuodet ovat ne kaikkein tärkeimmät. Ja toisaalta taas,kuolema voi viedä sen nuorenkin isän liian varhain.
Itse harkitsen vakavasti lapsen tekoa suurinpiirtein samalla ikäerolla kuin sinulla, joten kiva kuulla, että hyvinkin voi käydä. Ainakin jos vertaan tätä vanhempaa miestä entiseen suurinpiirtein ikäiseeni puolisooni, niin ei paljon tarvitse arvailla, kumman kanssa lapsen tekisin... Ja muuten tämän miesystäväni isä on kuollut nuorena, eikä tämä miesystäväni ainakaan sen takia kummalliselta vaikuta, elleipä ehkä jopa normaalia huolehtivaisemmalta ja tunteikkaammalta.