Menossa on vk 33, laskettu aika siis häämöttää jo, mutta nyt mulle on tullut ihan omituinen olo. Tähän asti oon ajatellut hymyssäsuin tulevaa elämää pienokaisen kanssa, mut nyt olen ihan turta. En pelkää synnytystä, vaikkakin se kipu mietityttää ja jännittää vähän. Enemmän pelkään ja odotan kauhulla mitä sitten synnytyksen jälkeen, millainen olo mulla sit on ja miten toivun siitä tunnemyrskystä minkä uusi elämä tuo tullessaan. Selviänkö siitä miten, sairastunko synnytysmasennukseen, entä jos olen niin uupunut ja väsynyt etten jaksa hoitaa vauvaani. Tuntuu et olen jo vähän hysteerinen näiden ajatusten kans. Öisin etenkin tää pelko saa vallan. Mitä jos en haluakaan olla äiti!?
Apua, missä
äidilliset tunteet?
3398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kyllä luonto hoitaa. Aikaahan sulla on vielä viikkoja mietiskellä ja totuttautua ajatukseen uudesta perheenjäsenestä. Nyt keskipisteenä on sinun maha ja napa ;)
sitten kun vauva syntyy, keskipisteeksi muuttuu tuo pieni tuhiseva vauveli. Sinua ei enää huomioida samalla tavalla kuin ennen ja mieskin on varmasti onnessaan mukana uudessa tilanteessa.
Sit kun olet kurkkuasi myöten täynnä raskautta ja olet totaalisen kyllästynyt olemaan raskaana, alkaa olla vauvan aika syntyä maailmaan. Ei ihmekään jos loppuaikana jo masentaa ja mietityttää että onkohan tämä nyt sittenkään kiva juttu ja olisiko musta äidiksi.
Kohta on kesä, aurinkoa, nurmikon tuoksua:) ja sulla pieni pallero kainalossa. Se mitä olet odottanut NIIN kauan. Sinä olet jo niin pitkällä raskaudessasi, että kohta pääset nauttimaan niistä onnen jyväsistä ja koko pitkän odotuksen palkinnosta. Olisinpa minäkin jo noin pitkällä. Voimia ja auringonsäteitä sinulle ja masupallerollesi!
Emppu 29 6
lepo vauvan synnyttyä on äärettömän tärkeää!!Pienet päikkärit ehkä useammankin kerran päivässä auttaa todella paljon kun öisin kuitenkin joutuu heräilemään ja olemaan hereillä, satavarmasti jossain vaiheessa. Silloin ei pääse väsymys kasautumaan kun malttaa itsekin tarpeeksi huilia. Ehdotonta se on pitää huolta omasta jaksamisesta.
Aivan samoja asioita olen pyöritellyt tässä viikkokausia. Kun ei tunne itseään äidilliseksi, pelottaa vain se koko hommeli, yövalvomiset, yksinäisyys, vauvamasennus... Nyt tänään la, pikkuhiljaa on alkanut helpottamaan ja enää ei odota kuin sitä että pieni syntyy, saan hänet syliini, voimme aloittaa elämän... Yhteisen elämän! Jotenkin selvitin itselleni sen, että mitään äidin tyyppiesimerkkiä ei ole olemassakaan, mun ei tarvii olla kuin omanlaiseni ihminen. Mitään muuta ei vaadita kuin olla ihminen, juuri omanlaiseni äiti omalle lapselleni. Se, vaikka kuulostaa yksinkertaiselta, oli iso, monimutkainen ajatusrupeama ja lopulta kun jotenkin asiat loksahtivat paikoilleen, helpotti hirveästi. Tuli hirmu hyvä olo, kun tajusi et voi olla nimenomaan ihminen, nainen, sama henkilö kuin ennenkin, tosin elämänmuutoksen tuomin maustein.
Luonto kummasti naisen mielialaa näyttää muokkaavan. Pelot ovat toki edelleen olemassa, siis pelko esim. pärjäämisestä ja imetyskoneena olemisesta, väsymisestä, masennuksesta... Mutta jokin "outo" luottamus tulevaan on tullut sen myötä, että vääjäämätön tulee tapahtumaan, jos kaikki menee hyvin: Vauva, minun, meidän lapselle, tulee maailmaan ja minut on tarkoitettu hoitamaan häntä. Kun ei voi eää perääntyä, on sopeuduttava.
Näin tulee Sinullekin käymään. Tää vaihe, jota nyt käyt läpi, on äärimmäisen tärkeä. Sinua muokataan, valmistellaan. Sellaista tämä elämä on. Ihmistä valmistellaan kyllä kohtaamaan asioita tarpeen mukaan. Siihen saa luottaa!
Kaikkea hyvää elämääsi! Kun vauvasi on valmis maailmaan, et halua mitään muuta niin paljon kuin nähdä hänet, koskettaa, ottaa syliin! Siitä se alkaa, teidän ainutlaatuinen suhteenne! Tsemppiä!