Miten muilla onko täällä heitä jotka miettivät koska saa riittää?
Minulle riitti pari vuotta hoitoja.
se tapahtui oikeastaan odottaessani ultraan poliklinikan odotushuoneessa.
Oli rauhallinen iltapäivä ja vain minä istuin odottamassa yksin ja selailin hajamielisenä jotain lehteä. Ilmoittautumis luukulla hoitaja vastaili välillä puhelimeen, radio soi hiljaa taustalla. Ovista kävelee kaunis nuori tummahiuksinen tyttö sisään ja katsahdan nopeasti hänen liki säikähtäneitä kauniita kasvojaan.
hän menee luukulle ja alkaa melko kiihtyneenä ja tästä johtuen kovallakin äänellä joka kuuluu hiljaisessa uneliaassa odotustilassa liiankin kiihkeänä minu korviini vaikka en sitä kuuntele.
En voi olla kuulematta noita sanoja:
Haluan sen pois HETI!
Ymmärsin noista sanoista mitä tyttö jutteli liian kovaäänisesti että hän oli raskaana ja halusi päästä siitä eroon!!!
Niin minä istun siinä tyhjänä ja toivon, toivon sitä hartaasti että minulle kävisi juuri noin.
Se oli sysäys minulle siihen suuntaan että myönnän tämän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja tyydyn siihen.
Me lopetimme hoidot siihen viimeiseen yritykseen ja olin ainakin osaltani jollakin tapaa helpottunut. aloin jonkin asteisen surutyön ja se kun meni ohi olen vain nyt se lapseton nainen joka on kuitenkin onnellinen ja iloinen siitä että elämä jatkuu. Parisuhde on loistava ja nautimme yhdessä harrastuksista ja lemmikkieläimiemme seurasta johon meillä on nyt aikaa yllin kyllin.
Nyt olen tyytyväinen että lapsettomuushoidot on käyty ja se asia selvitetty ja oma mieli on tyytyväinen ratkaisuun.
Pieni haava on lopunikää varmasti sydämessäni siitä syystä että lasta en koskaan sisälläni kanna enkä näe sitä lapsen kasvua elämään mutta niin on monta muuta asiaa elämässä minulle tarjolla että en voi valittaa.
Joskus, joskus hiljaisena syysiltana minä saatan kyyneleen vuodattaa sille että olen siltä kohdin tyhjä!
Ioista kevättä kaikille olittepa missä tilanteessa tahansa, tehkää niinkuin sydän sanoo ja antakaa itsellene anteeksi sillä maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta aina läheskään niin kuin me toivoisimme!
Minulle riitti pari vuotta hoitoja.
se tapahtui oikeastaan odottaessani ultraan poliklinikan odotushuoneessa.
Oli rauhallinen iltapäivä ja vain minä istuin odottamassa yksin ja selailin hajamielisenä jotain lehteä. Ilmoittautumis luukulla hoitaja vastaili välillä puhelimeen, radio soi hiljaa taustalla. Ovista kävelee kaunis nuori tummahiuksinen tyttö sisään ja katsahdan nopeasti hänen liki säikähtäneitä kauniita kasvojaan.
hän menee luukulle ja alkaa melko kiihtyneenä ja tästä johtuen kovallakin äänellä joka kuuluu hiljaisessa uneliaassa odotustilassa liiankin kiihkeänä minu korviini vaikka en sitä kuuntele.
En voi olla kuulematta noita sanoja:
Haluan sen pois HETI!
Ymmärsin noista sanoista mitä tyttö jutteli liian kovaäänisesti että hän oli raskaana ja halusi päästä siitä eroon!!!
Niin minä istun siinä tyhjänä ja toivon, toivon sitä hartaasti että minulle kävisi juuri noin.
Se oli sysäys minulle siihen suuntaan että myönnän tämän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja tyydyn siihen.
Me lopetimme hoidot siihen viimeiseen yritykseen ja olin ainakin osaltani jollakin tapaa helpottunut. aloin jonkin asteisen surutyön ja se kun meni ohi olen vain nyt se lapseton nainen joka on kuitenkin onnellinen ja iloinen siitä että elämä jatkuu. Parisuhde on loistava ja nautimme yhdessä harrastuksista ja lemmikkieläimiemme seurasta johon meillä on nyt aikaa yllin kyllin.
Nyt olen tyytyväinen että lapsettomuushoidot on käyty ja se asia selvitetty ja oma mieli on tyytyväinen ratkaisuun.
Pieni haava on lopunikää varmasti sydämessäni siitä syystä että lasta en koskaan sisälläni kanna enkä näe sitä lapsen kasvua elämään mutta niin on monta muuta asiaa elämässä minulle tarjolla että en voi valittaa.
Joskus, joskus hiljaisena syysiltana minä saatan kyyneleen vuodattaa sille että olen siltä kohdin tyhjä!
Ioista kevättä kaikille olittepa missä tilanteessa tahansa, tehkää niinkuin sydän sanoo ja antakaa itsellene anteeksi sillä maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta aina läheskään niin kuin me toivoisimme!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Meille riitti kolme alkionsiirtoa vuoden aikana, kun oltiin jo valmiita lopettamaan.
Kannattaa suunnata energia johonkin muuhun kuin itsensä piinaamiseen. Varmaan helpotti kun sai päätöksen tehtyä?
Meillä tällä hetkellä kaksi adoptiolasta. Onneks pistettiin paperit ajoissa liikkeelle, niin nyt on vilskettä ihan tarpeeks asti ja välillä vähän liikaakin...
anteeksi uteliaisuuteni, itse tässä 14 vuoden odottelun jälkeen olen 42 v ja nyt sitten ihan luomuna raskaana rv 21, --kiinnostaisi että missä iässä ihminen luovuttaa, -jep luovutin minäkin.
-raskauteni tuli ihan "kulmantakaa"
Sama mieskö on ollut nämä 15 v. ?
Onnea vaan. Itse en oikein usko näitä tarinoita, joissa on 15 v. lapsettomuuden jälkeen luomuraskauksia. Vaikea uskoa, jotenkin.
tuon asian suhteen. Aina välillä kuulee kerrottavan näistä ihmetapahtumista, missä kaikki on jo kokeiltu eikä raskautta kuulu. Sitten humps - haikara tuleekin kylään. Ihmiset varmaan tarkoittavat ihan hyvää näillä söpöillä pikku tarinoillaan, mutta ei se oikeasti lohduta paskan vertaa ihmistä, joka kärsii lapsettomuudesta.
Ei kai se ikä oo se ratkaseva tekijä. Toisilla surutyökin kestää kauemmin.
Minä olin 28 ja mies 33 kun päätettiin lopettaa se joka kuukausi toistuva turha odotus.
Sinä keskustelun aloittaja:
Kiitos aivan ihanasta kertomuksesta, kirjoituksestasi kyllä huokuu se, että olet sinut asian kanssa. Olette siis kirjoituksesi perustella varmasti tehneet oikean ratkaisun!
Meillä ei hoidon lopettaminen 2 alkionsiirron jälkeen ole vielä toistaiseksi käynyt mielessä, mutta toki pitää arvioida onnistumismahdollisuuksia ja omaa henkistä jaksamista aina joka "koitoksen jälkeen".
Paljon kyllä hoidoissa ollessa omasta energiasta menee hoitorumbassa jaksamiseen sekä sopeutumiseen siihen, että kaverit raskautuu ja saa lapsia, me toiveistamme huolimatta ei. Mutta itsekin olen alkanut miettiä, että kyllä tämä sellainen koettelemus on, että sitä on varmasti tämän jälkeen sitten taas paljon vahvempi ihminen ja osaa arvostaa elämää, on tulevaisuus biologisten tai adoptiolasten parissa tai kaksistaan lemmikkieläinten kera.
Oikein hyvää kevättä ja kaikkea hyvää teille, alkuperäinen kirjoittaja!
aivan ei se ikä ole mikään mittari, olisin varmasti vieläkin ns. laspenteko iässä sillä olen alle 40v. Me lopetimme kun olimme 28v. Tilanne on hankala, eikä se ole niin yksiselitteinen. Juttelin lääkärin kanssa pitkään siitä onko minulla oikeus haluta niin paljon lasta että tehdään kaikki temput jotta mahdollinen alkava raskaus etenisi ( minulla siis vaikea hormonaalinen häiriö itselläni sukuhormonien kanssa) olisin joutunut aika lailla olemaan sairaslomalla kun kesknemenoriski olisi ollut todella suuri ja minulla fyysisesti raskaskin ammatti. Vaikka munasoluni olivatkin terveitä ne uninuivat syvässä lepotilassa kun ei ollut riittävästi stimulintia omasta takaa. eli minulla ei ole koskaan ollut kunnollista ovulaatiota ilman piikkejä.
ei voi silti sanoa että aina kaiken hyväksyisin, kyllä sitä tuli itkettyä ja kiukuteltua että miksi, miksi?
Jotenkin vaan ajattelin että olenko liian itsekäs että jos synnyttäisin sairaan lapsen johtuen epänormaaleista oloista raskaudenaikana syyttäisinkö itseäni siitä liiaksi ja kuinka selittäisin sen. Vaikea juttu! jota ei ns. normaalissa raskaudessa tarvitse niin paljoon miettiä.
Nyt kyllä kiukuttaa kun joskus joku on minulle sanonut että olen itsekäs kun en ole lapsia hankkinut! Ei aina jaksa selittää ihmisille ja annanahan minä toki sen tietämättömyyden anteeksi mutta kyllä se joskus vieläkin sattuu.
ollut kaikki nämä vuodet. Myönnettäköön että itsekkin olen miettinyt että mikä ihme on muuttunut.
No, esimerkiksi minulla oli (häpee tunnustaa) paha tulehdus hampaan alla, monet vuodet.
Kun viisauden hampaani vedettiin pois sen kolo ei mielestäni parantunut koskaan, vielä 3 vuoden jälkeen kun valitin hammaslääkärille siitä, hän antoi vain ymmärtää että päässäni on vikaa, että hyvin on parantunut ja siistiltä näyttää.
Koitin inttää että mistä se mädän maku sitten suuhuni tulee...??? Meni parisen vuotta, ja se seuraava hammas halkesi, ja kun se vedettiin pois, oli kuin viemärin kansi olisi avattu....törkee haju. Sinne oli koteloitunut paska pussi, tulehdus ei levinnyt vaan koteloitui, koska siitä pääsi tirisemään paineet ulos tämän viisaudenhampaan vanhan paikan kautta. No sitten se asia korjaantui, vaan tiedä häntä. Jostain olen lukenut että lapsettomuutta voisi aiheuttaa sekin että kantaa kehossaan jotain epämääräistä tulehdusta???
huokui syvällistä asioiden ajattekua ja olet varmasti pohtinut asioita tappiin asti.
Mielestäni et ole ollut itsekäs päättäessä lopettaa hoidot. Olet kuunnellut sydäntäsi ja järkeäsi. Sitä miltä sinusta ja miehestäsi hoidot tuntuvat ja mahdolliset niistä aiheutuvat riskit.
Mun mielestä te olette ajatelleet todella pitkälle syy ja seuraus suhteet. Ja ihan totta,kukapa vanhemmista tieten tahtoen ainakaan haluaa sairaan lapsen,josta sitten itse kantaa syyllisyyttään.Erityisesti jos sinullekkin on kerrottu terveysriskejä mahdollisesti tulevan hoitojen myötä.
En tietenkään tarkoita,että sairaita lapsia pitäisi estää syntymästä,vaan minimoida riskit lapsen sairastumiseen. Niin pitkälle kun se suinkin vaan on mahdollista.Eikä aina olekkaan mahdollista ennalta tietää lapsen terveyden tilaa.Syntymän jälkeen voi ilmetä monia eri asioita,joita raskauden aikana ei tiedetty.
Yhtä rakas lapsi varmasti on syntyipä terveenä tai sairaana. Toki lapsen sairaus varmasti vanhempia koskettaa syvästi ja he joutuvat tekemään paljon lapsensa hyvinvoimiseksi.
Sinulle kuitenkin tahdon toivottaa kaikkea hyvää elämäsi tiellä. Ja paljon mukavia yhteisiä hetkiä miehesi kanssa.Elämä on elämisen arvoinen kahden aikuisenkin perheessä =)
Kiitos kaikille teille jotka tähän olette vastanneet. Vähän olen näitä palstoja vieroksunut näissä vakavammissa asioissa kun täällä kommentit ovat usein ihan mitä sattuu. Tiedän kuitenkin että tätäkin palstaa lukevat meidän kaltaiset jotka todella ajattelevat ja tuntevat ko. asian.
On mukava kuitenkin joskus vaihtaa tuntoja näinkin.
Ajattelen myös niitä jtka mahdollisesti käyvät näitä juttuja omassa elämässään läpi ja ovat epätoivoisia, heille haluan tuoda viestiä siitä että elämä jatkuu sen murheenkin jälkeen ja siinä on kasvunpaikka ja mahollisuu.
Parisuhde lapsettomuuden toteamisen jälkeen hakee uuden uoman ja meillä se onneksi löysi hyvän ja vakaan suunnan. Vaikka minä en oikeastaan pystynyt heti puhumaan asiaa kunnolla halki mieheni kanssa sanoin hänelle että puhun kun olen tehnyt ensin yksin surutyöni sillä minun taustani lapsuudessa ovat aika dramaattiset ja olen joutunut kantamaan liikaa vastuuta lapsena ja siitä on minulle tullut ns. yksin selviämis syndrooma, minun oli pakko lapsena selvitä yksin jotta pysyin niin sanotusti järjissäni.
Koin tuon lapsettomuus asiankin liikaa omana ongelmanani sillä vikakin oli minussa vaikka ymmärrän toki että jos vika olisi ollut miehessäni olisin itsekin hänellekin sanonut ne samat sanat mitä hän minulle että ongelmahan on MEIDÄN YHTEINEN ja se koskettaa meitä yhdessä.
Nyt olisin jo tuossakin tilanteessa toisenlainen. Uskon silti että kaikki me joista se varsinainen vika on löytynyt koemme ainakin jossakin kohtaa sitä suurempaa syyllisyyttä ja tietenkin se toinen kokeee avuttomuutta kun ei voi asialle mitään.
Tärkeän asian olen itse kuitenkin oppinut ja uskon että me aviopuolisoina olemme ehkäpä saavuttaneen jotakin sellaista mikä onkin elämää suurempaa. Sen tunteen että elämä kun laittaa eteen vaikeuksia ei ne tule meidän väliin vaan ne tulee meidän eteen yhteisenä koettelemuksena ja me yhdessä mennään se läpi, ei syytetä, ei syyllistetä vaan etsitään ratkaisu yhdessä ja näin minäkin olen oppinut että ei ole tarkoitus ihmisen yksin kaikkea kantaa.
Se on ollut pitkä kivinen opintie mutta kasvua ja kehitystä on toki mukava saavuttaa.
Tunteet ovat ennalta arvaamattomia sen olen kanssa tässä oppinut ja sen että itselleen pitää sallia ne kaikki myös ne jotka tekisi mieli painaa häpeillen syrjään. Me saamme olla vihaisia, kateellisia, katkeria, mustasukkaisia mutta vain hetken kerrallaan, ne on selvitettävä itsensä kanssa perinpohjaisesti ettei ne jää kytemään ja myrkyttämään mieltä.
Minä kirjoitan tuntojani ja sitten lenkillä metsässä puran vaikka juttelemalla koiralleni joka katselee välillä hämmästyneenä emäntäänsä joka itkee ja nauraa välillä ja kaappaa koirankin kainaloon ja suukottaa.
Olen huomannut työyhteisössäni että ei todellakaan kaikilla ole helppoa puhua lapsettomuudestaan. Koitan kuitenkin itse rohkaista muita käymään se juttu läpi, jokainen tavallaan kunhan käsittelee ne kaikki ikävätkin tunteet ja sallii ne.
Kaikissa isoissa proseissa ihmisen pitää hetkeksi unohtaa jollakin tapaa hyvät käytöstavat ja sallia ne primitiiviset alkukantaiset tunteet jotka kytevät siellä jossain. Kait se on jokin tapa puhdistua niistä ja päästä sitten jatkamaan eteenpäin.
Elämä on oikeesti todella, todella ihanaa!
Kiitos sinisievikki ihanasta koskettavasta tarinastasi.. Tippa silmäkulmassa lueskelin tekstejäsi pariin otteeseen. Moneen kertaan toivon menettäneenä ja joka kuukausi kuitenkin taas uudelleen uskoa ja toivoa täynnä elelevänä kirjoituksestasi sain voimaa, kiitos! Vielä jatkamme toiveikkaana eteenpäin oma lapsi haaveenamme. Tänään on huono päivä, huomenna toivottavasti parempi =) Kyllä elämä on ihanaa kaikesta huolimatta!! Hyvää jatkoa sinulle ja miehellesi..
Sait kyyneleet silmiini jo toistamiseen.
Kirjoituksesi kuvastaa varmasti monen elämää tälläkin hetkellä ja syvimpiä tuntoja.
En voi muuta sanoa,kuin kiitos. Sinä olet hieno ihminen ja ihminen isolla I:llä! Kirjoitit suoraan sydämestäsi ja se koskettaa minua ihan älyttömästi ja varmasti monia muitakin lukeneita.
Sylintäydeltä kaikkea hyvää sinulle,miehellesi ja ihanalle karvaiselle perheenjäsenellenne!
Eläimet ovat ihan mahtavia ja hyviä kuuntelijoita sekä aivan loistavia halaajia =)
Meillä täälä kanssa on koira kuunnellut monet juttuni ja iloni ja suruni. Heiluttanut häntää ja lipsinyt pusuja poskelle. Painanut ihanan kuononsa syliini ja napitellut silmiin.
Kyllä se onkin aivan korvaamaton kaveri.=)
Usemapi meistä varmasti tarvisee ja ansaitsee sen halauksen. Kiitän kauniisti lämpimistä sanoistasi.
Koirat ovat kyllä todellakin korvaamattomia kuuntelijoita ja lohduttajia :)
kerronpa sulle yhden vastaavanlaisen tarinan omasta elämästäni.
Itselläni oli nelisen vuotta sitten tuulimunaraskaus joka selvisi vasta viikolla 10 että munasolun kehittyminen oli pysähtynyt mutta raskaustesti oli plussaa. Itse olin kuitenkin jo 10 viikkoa ollut siinä uskossa että vauva tulee, menin vuodon takia sairaalaan jossa laitettiin leikkauriin kaavintaan, jonoa muutama tunti.
Samassa huoneessani oli nuori nainen, juuri valmistumassa yliopistosta, tullut vahinkoraskaaksi miehelleen vaikka hänellä todettu aiemmin sairaus/oire joka normaalisti estää raskaaksi tulon, hän oli menossa aborttiin.
Tuli tuosta kirjoituksesta ihan sama fiilis kun mitä minun tapauksessani.
Leikkisästi sanoin vielä lääkärille että ottakaa se minun tuulimuna pois ja siirtäkää tuo kasvava naapurin alkio minuun.....niin epäoikeudenmukaiseksi koin sen tilanteen että en voinut kuin itkeä että raskauteni loppui.
Aivan, näin se tosiaan on. Minua hoitanut ja vieläkin hoitava lääkäri juuri totesi tuota samaa silloin minulle että usein tässä työssä on vaikeaa olla ymmärtäväinen kun on meitä minun ja sinun kaltaisia jotka toivomme hartaimmin sitä alkavaa elämää sisällemme ja sitten tulee se jolle se on vahinko ja siitä halutaan eroon, kuinka mielellään hänkin toimisi juuri niin että se poistettava alkio kasvaisikin jonkun sitä niin hartaasti toivovan kohdussa.
Silti minä en koskaan syytä abortin valitsevia sillä he ovat minun osaani syyttömiä ja huolehtivat omasta elämästään ja sekään ei varmastikaan ole helppo päätös, eikä yksinkertainen ratkaisu.
Minä ajattelin juuri sinun tapaasi että voisimmepa tässä odotushuoneessa ajatuksella siirtää sen alkion minu sisälleni kasvamaan ja hän pääsisi pelkällä säikähdyksellä ja minä olisin kait seitsemännessä taivaassa :)
mitä olet joutunut kokemaan,olen pahoillani puolestasi. Miten ristiin voikin käydä meidän ihmisten toiveet. Toinen ei lasta saa ja toinen ei sitä halua,vaikka saisikin.
Välillä itsekin miettinyt,että millä perusteella meille näitä "vauvoja" jaetaan. Kellä on oikeus saada lasta ja kellä muka ei. Nämä nyt on näitä varmaan ikuisuus kysymyksiä joihin on mahdotonta antaa vastausta,mutta tällästä tosiaan ajatellut sen miljoona kertaa.
vahingossa 45 min. ohjelmaa hetken, mutta oli pakko vaihtaa kanavaa. Sieltä tuli ohjelmaa siitä miten ranskassa(muistaakseni) on lääkäri joka suostuu tekemään abortin, vaikka nainen on jo kahdeksannella kuukaudella ja lapsi on aivan terve!! Se tapahtui siten, että antaa myrkkyä lapsen sydämeen ja hän saa sydänkohtauksen! AIVÄN JÄRKYTTÄVÄÄ!!! Kun lehdistöihimiset tivasivat miehen moraalisuutta, niin hän hermostui ja pyysi pitämään toimittajien vaan huolta omasta moraalista.
eikä ranskassa. Ihan vaan tiedoksi.
arvasin, että muistan maan väärin. No kamalaa joka tapauksessa.
ja itku tuli ei voinut mitään. Tuomiolle sellasesta pitäsi laittaa. Sehän on ihan ihka oikeaa murhaamista.
Kuinka moni muka oikeesti edes tajuaa olevansa raskaana vasta viikolla 30..eiköhän sen jo paljon aikaisemmin hoksaa.
Mielenterveydelliset syytkin pitäisi varmaan ruotia tarkemmin jo perusterveyden huollossa,mutta noissa muissa maissa ainakin näyttää olevan rikoksia helppo tehdä vaikka millä verukkeella.