Olen 21-vuotias mies ja olen lukion ja armeijan jälkeen nyt työelämässä ja yritän päästä opiskelemaan.
En tiedä olenko masentunut. En siis tarkoita, ettenkö tietäisi onko minulla paha olo, vaan onko kyse sairaudesta, jota voisi hoitaa vai onko elämäni yksinkertaisesti pilalla.
Olen varmaan useimmiten hyväntuulinen ja energinen - ainakin töissä ja ystävien kesken. Minulla menee yleensä kerran tai kaksi viikossa yöt pitkiksi kun muistan menneen elämäni. Elämäni on pitkä ketju epäonnistumisia ja tavoitteista jäämisiä. Silloin en saa unta kun tuntuu, ettei minua voi väsyttää kun en tänäänkään ole tehnyt mitään. Minua kadehdittaa ja ahdistaa katsella ystäviäni, jotka ovat viisaita, aloitteellisia ja periaatteitaan noudattavia. He osaavat laulaa, soittaa musiikkia, ajaa hyvin, urheilla, seurata unelmiaan ja tavoitteitaan ja ymmärtävät elämää. Minä en tee mitään, ellei joku muu tee sitä ensin. En ole koskaan saanut mitään merkittävää aikaiseksi ja tarvitsen yksinkertaisiimpiinkin asioihin apua, koska en jaksa tai viitsi olla aloitteellinen ja hankkia tietoa itse. Pidän musiikista, tanssimisesta, elokuvista ja kirjoittamisesta. Olen näitä kaikkia harjoitellut enemmän tai vähemmän ja toivoisin näistä joistakin uraa, mutta en vaan opi. Opin aluksi nopeasti ja sitten kehitys lakkaa, turhaudun ja lopetan kun muut osaavat paremmin, oppivat nopeammin ja ovat aloittaneet nuorempina. En viitsi enää tehdä mitään, sillä tiedän, että kuitenkin epäonnistun. Yleensä yritän silti ja otan pettymyksen vastaan.
Minua turhauttaa kuulla lauseita, kuten "Jokainen osaa jotain.", koska tiedän varsin hyvin, että on ihmisiä kuten minä, jotka eivät vain ole lahjakkaita sitten missään. Minä olisin hyvä juoksemisessa ja telinevoimistelussa, mutta en ole lainkaan kiinnostunut ja en voisi enää tämän ikäisenä aloittaa vakavaa harjoittelua. Ainoa oikea hyödyllinen lahjakkuuteni on sosiaalisuus. En mene lukkoon missään tilanteessa ja pystyn sopeutumaan lähes mihin tahansa ympäristöön ja jaksan olla hyväntuulinen ihmisille (olen asiakaspalvelutyössä) väsymyksestä tai muista seikoista huolimatta paremmin kuin muut. Siitä ei tosin ole mitään hyötyä, sillä ei siitä kukaan kiitä, välitä tai maksa ylimääräistä. Muuten olen kävelevä keskinkertaisuus, jolla on liikaa kunnianhimoa omiin kykyihinsä nähden.
Varsinainen kysymykseni nyt on, että osaako joku sanoa, että onko näin, että on ihan normaalia ja odotettavaa, että jos elämä on näin perseestä (anteeksi karkea, mutta kuvaava ilmaisu), että on siitä joskus itsetuhoinen olo, kun ei vaan kestä olla oma itsensä. Jos menisin psykologin hoitoon, niin saisiko hän minut hyväksymään, että olen huonompi ihminen kuin haluan olla. Saisiko hän oloni paranemaan ja tyytymään itseeni? Vai, olenko masentunut ja pystyisin tekemään kaiken sen mitä haluan jos vain pääsisin eroon tästä "hiekanjyvästä rattaiden välissä."? Estääkö masennus minua olemasta mitä haluan ja osaamasta mitään. Tässä on kyseessä kuitenkin elämäni niin pitkältä ajalta kun muistan ja minun elämäni on ollut tällaista ainakin ala-asteelta lähtien.
Olen tavannut parikin masentunutta yksilöä. He molemmat välillä käpertyivät hiljaa kyykkyyn nurkkiin, eivätkä puhuneet mitään. Molemmat söivät mielialalääkkeitä. Ystäväni sanovat minua masentuneeksi, mutta en rinnasta itseäni näihin itseään viilteleviin OIKEASTI masentuneisiin ihmisiin. Saan BDI testissä yleensä 14-26 pistettä, riippuen päivästä, eli sen mukaan kärsisin keskivaikeasta masennuksesta.
Luin jostain, että puhuttaessa masennuksesta tautina, on oireiden (unettomuus, alentunut mieliala, ruokahalunmuutokset) oltava jatkuvia vähintään kahden viikon ajan. Kykenen kuitenkin nauttimaan elämästä palasina, jos olen ystävieni kanssa, tanssin tai teen / katson elokuvaa.
Vielä kerran tiivistettynä: Onko välillä pinnalle nouseva, vuosia jatkuneet masennuksen puuskat oikeutettua seurausta huonosti menneestä elämästäni - vai onko minulla mielisairaus?
Mielipiteitä ihmisiltä, jotka tietäisivät - kiitos.
En tiedä olenko masentunut. En siis tarkoita, ettenkö tietäisi onko minulla paha olo, vaan onko kyse sairaudesta, jota voisi hoitaa vai onko elämäni yksinkertaisesti pilalla.
Olen varmaan useimmiten hyväntuulinen ja energinen - ainakin töissä ja ystävien kesken. Minulla menee yleensä kerran tai kaksi viikossa yöt pitkiksi kun muistan menneen elämäni. Elämäni on pitkä ketju epäonnistumisia ja tavoitteista jäämisiä. Silloin en saa unta kun tuntuu, ettei minua voi väsyttää kun en tänäänkään ole tehnyt mitään. Minua kadehdittaa ja ahdistaa katsella ystäviäni, jotka ovat viisaita, aloitteellisia ja periaatteitaan noudattavia. He osaavat laulaa, soittaa musiikkia, ajaa hyvin, urheilla, seurata unelmiaan ja tavoitteitaan ja ymmärtävät elämää. Minä en tee mitään, ellei joku muu tee sitä ensin. En ole koskaan saanut mitään merkittävää aikaiseksi ja tarvitsen yksinkertaisiimpiinkin asioihin apua, koska en jaksa tai viitsi olla aloitteellinen ja hankkia tietoa itse. Pidän musiikista, tanssimisesta, elokuvista ja kirjoittamisesta. Olen näitä kaikkia harjoitellut enemmän tai vähemmän ja toivoisin näistä joistakin uraa, mutta en vaan opi. Opin aluksi nopeasti ja sitten kehitys lakkaa, turhaudun ja lopetan kun muut osaavat paremmin, oppivat nopeammin ja ovat aloittaneet nuorempina. En viitsi enää tehdä mitään, sillä tiedän, että kuitenkin epäonnistun. Yleensä yritän silti ja otan pettymyksen vastaan.
Minua turhauttaa kuulla lauseita, kuten "Jokainen osaa jotain.", koska tiedän varsin hyvin, että on ihmisiä kuten minä, jotka eivät vain ole lahjakkaita sitten missään. Minä olisin hyvä juoksemisessa ja telinevoimistelussa, mutta en ole lainkaan kiinnostunut ja en voisi enää tämän ikäisenä aloittaa vakavaa harjoittelua. Ainoa oikea hyödyllinen lahjakkuuteni on sosiaalisuus. En mene lukkoon missään tilanteessa ja pystyn sopeutumaan lähes mihin tahansa ympäristöön ja jaksan olla hyväntuulinen ihmisille (olen asiakaspalvelutyössä) väsymyksestä tai muista seikoista huolimatta paremmin kuin muut. Siitä ei tosin ole mitään hyötyä, sillä ei siitä kukaan kiitä, välitä tai maksa ylimääräistä. Muuten olen kävelevä keskinkertaisuus, jolla on liikaa kunnianhimoa omiin kykyihinsä nähden.
Varsinainen kysymykseni nyt on, että osaako joku sanoa, että onko näin, että on ihan normaalia ja odotettavaa, että jos elämä on näin perseestä (anteeksi karkea, mutta kuvaava ilmaisu), että on siitä joskus itsetuhoinen olo, kun ei vaan kestä olla oma itsensä. Jos menisin psykologin hoitoon, niin saisiko hän minut hyväksymään, että olen huonompi ihminen kuin haluan olla. Saisiko hän oloni paranemaan ja tyytymään itseeni? Vai, olenko masentunut ja pystyisin tekemään kaiken sen mitä haluan jos vain pääsisin eroon tästä "hiekanjyvästä rattaiden välissä."? Estääkö masennus minua olemasta mitä haluan ja osaamasta mitään. Tässä on kyseessä kuitenkin elämäni niin pitkältä ajalta kun muistan ja minun elämäni on ollut tällaista ainakin ala-asteelta lähtien.
Olen tavannut parikin masentunutta yksilöä. He molemmat välillä käpertyivät hiljaa kyykkyyn nurkkiin, eivätkä puhuneet mitään. Molemmat söivät mielialalääkkeitä. Ystäväni sanovat minua masentuneeksi, mutta en rinnasta itseäni näihin itseään viilteleviin OIKEASTI masentuneisiin ihmisiin. Saan BDI testissä yleensä 14-26 pistettä, riippuen päivästä, eli sen mukaan kärsisin keskivaikeasta masennuksesta.
Luin jostain, että puhuttaessa masennuksesta tautina, on oireiden (unettomuus, alentunut mieliala, ruokahalunmuutokset) oltava jatkuvia vähintään kahden viikon ajan. Kykenen kuitenkin nauttimaan elämästä palasina, jos olen ystävieni kanssa, tanssin tai teen / katson elokuvaa.
Vielä kerran tiivistettynä: Onko välillä pinnalle nouseva, vuosia jatkuneet masennuksen puuskat oikeutettua seurausta huonosti menneestä elämästäni - vai onko minulla mielisairaus?
Mielipiteitä ihmisiltä, jotka tietäisivät - kiitos.
Vastaukset 3
Vanhimmat
en tiedä masennuksesta kovinkaan paljoa enkä siitä itse kärsi, mutta tekstistäsi päätellen sinulla näyttäisi olevan jonkinasteisia masennuksen oireita. kovin vakavaa masennuksesi ei näytä olevan, kun kerta pystyt elämään kuitenkin normaalia elämää.
ensinnäkin, kannattaa hakea apua! jos käperryt itse ongelmiesi ja murheidesi kanssa ja vielä joudut miettimään oletko todella mielisairas (jota et kyllä ole) olosi tuskin siitä ainakaan paranee.
näyttää siltä, että sinulla on jo lapsuudesta asti mieltä vaivaavia asioita käsittelemättöminä. sinulla on selvästi huono itsetunto, sillä et pysty hyväksymään itseäsi, kadehdit muita ja oikeastaan kiellät itseltäsi onnen, sillä et koe ansaitsevasi sitä tai ainakin epäonnistuvasi lopulta kaikessa mitä yrität ja mistä unelmoit.
näiden asioiden kanssa ei kannata eikä tarvitse olla yksin. keskustelemalla lääkärin kanssa saat jo paljon paremman olon. lääkitys saattaa olla tarpeen, mutta eikö se kuitenkin ole parempi vaihtoehto, kuin jatkuva huono mielialasi sekä kykenemättömyytesi elää onnellista elämää?
nuo mainitsemasi ongelmat eivät mielestäni ole niin vaikeita ja ylitsepääsemättömiä ettetkö voisi tulevaisuudessa elää ihan normaalia elämää. ammattilaiset (psykiatrit, terapeutit) kyllä varmasti kykenevät löytämään se syyn, mikä aiheuttaa tuota pahaa oloa. jostakin vakavemmasta se kuitenkin viestii ellei se sitten itsestään katoa.
mikäli sinua kiinnosta, niin käy tutustumassa näille sivuille(vaatii rekisteröitymisen): https://www.secure-tukinet.net/
siellä on ammatti-ihmisiä auttamassa jos haluat keskustella tuosta tilanteestasi. saat halutessasi oman tukihenkilön, jonka kanssa voit käydä keskustelua joko reaaliajassa tai perinteisellä viestimenetelmällä. heiltä voit saada keskusteluapua ja neuvoja tuohon tilanteeseesi, ja sivuilta löytyy myös keskustelupalstoja.
..väitit, että on turha sanoa,että jokainen on hyvä jossain. en sanokaan, sillä kerroit ihan itse pärjääväsi loistavasti sosiaalisissa tilanteissa. ja se jos mikä on kadehdittava taito! olet itsesi herra jo noinkin suurella elämänalueella; muista että niin monet kärsivät sosiaalisten tilanteiden pelosta tai ainakin kovasta jännityksestä. harkitsepa tosissaan uraa jossa voisit hyödyntää tätä taitoasi. vaihtoehtoja on varmasti tuhansia, nyt ei puhuta pelkästä sosiaalialasta. lopeta siis se muiden kadehtiminen ja opi nauttimaan omista kyvyistäsi. voin olla melko varma että sinuakin kadehditaan lähipiirissäsi; ehkäpä juuri sosiaalisten taitojesi takia. hyvää kevään jatkoa joka tapauksessa!
"Elämäni on pitkä ketju epäonnistumisia ja tavoitteista jäämisiä."
Voihan olla, että niillä kavereillasikin on ongelmia parisuhteissa ja ties missä, mutta he vain pitävät ongelmansa piilossa? Mitä epäonnistumisiin tulee, niin harvan elämä on mitään voittokulkua tavoitteesta toiseen. Meikäläistäkin elämä potkii välillä maihinnousukengillä päähän, mutten ota tuota mitenkään henkilökohtaisesti (olen oppinut olemaan stressaamatta). Jos vaikka kodinkone laukeaa, kännykkä putoaa katuun ja rikkoontuu, tai joku muu vastoinkäyminen tulee, niin sattuuhan sitä.
"En mene lukkoon missään tilanteessa ja pystyn sopeutumaan lähes mihin tahansa ympäristöön ja jaksan olla hyväntuulinen ihmisille (olen asiakaspalvelutyössä) väsymyksestä tai muista seikoista huolimatta paremmin kuin muut. Siitä ei tosin ole mitään hyötyä, sillä ei siitä kukaan kiitä, välitä tai maksa ylimääräistä. Muuten olen kävelevä keskinkertaisuus, jolla on liikaa kunnianhimoa omiin kykyihinsä nähden."
Nykyajan työelämässä harvemmin kiitosta kuulee, ja tuo kiittämättömyys lienee pomosi vika. Ylimääräistäkään harvemmin maksetaan, teit homman sitten hyvin tai loistavasti.
Viestisi perusteella tuntuisi, ettet ole masentunut, vaan enempi ehkä turhautunut. Mitä harrastuksiisi tulee, niin ehkä kannattaisi harrastaa sellaista, mistä tykkää. Jossain vaiheessa varmaan onkin luonnollista, että harrastus vaihtuu, kun siihen kyllästyy.
mutta et ole ymmärtänyt sitä arvostaa. Kuka sinua arvostaisi jos et edes itse niin tee?
Jos tosiaan nautit ihmisten seurasta ja saat siitä voimaa niin se on todella upeaa. Se on sinun taitosi, jota ei tosiaan kaikilla ole. Jotkut ovat olevinaan ystävällisiä ja vain näyttelevät. Sinä taidat aidosti arvostaa seurustelutaitoasi.
Itsekin saan kiksejä siitä kun rupattelen ihmisten kanssa työssäni ja koemme mielihyvää jutun soljuessa. Aina ei toki solju ja joskus jopa tökkii.
Silti olen myös kaikkea kokeillut ja huomannut olevani turhan lyhytpinnainen. Kaikista ei tule laulajaa vaikka miten sitä harrastaisi. Kaikista ei tule huippu-urheilijaa vaikka miten treenaisi.
Aina on joku, joka on toista parempi. Tämän kun ymmärsin niin itsevarmuuteni nousi uusiin lukemiin.
Älä turhaan peilaa tekemisiäsi toisiin ihmisiin. Toisaalta voit huoletta antaa itsellesi luvan olla ylpeä siitä, että pärjäät ihmisten kanssa.
Minä tykkään kotona laulella karaokea. Viis siitä jos lapset sanoo, että älä äiti laula. Menkööt muualle siksi aikaa;).
Tykkään tanssia. Ketkutan itseäni milloin missäkin asennossa. Joskus näyttää ehkä hyvältä ja joskus varmaan kauhealta. Viis siitä. Teen mitä itsestäni tuntuu hyvältä.
Kaikilla on ongelmia ja paineita niin työelämässä kuin parisuhteessakin. Vaikka jotkut työt ovat suorastaan yliarvostettuja niin silti ne eivät kaikille sovi.
Moni haluaa esimieheksi mutta siihen päästyään, kiroaa katkerasti. Alaiset kyräilevät ja isot pomot vaativat alaisten lisähöykytystä. Tulosta ja tulosta.
On hyvä olla jotain tavoitteita. Toisaalta pitää osata elää tätäkin päivää. Itse petyin kun en pärjännytkään eräässä työssä. Vaihdoin työtä ja tajusin, etten edes pitänyt edellisestä "arvostetummasta" työstä. Joskus olen jollekin joutunut selittämään työnvaihdosta. Suurin osa on ymmärtänyt ja kehuu rohkeuttani. Toisaalta so what jos joku ei ymmärrä. En minäkään aina ymmärrä heidän ratkaisujaan. En elä muita miellyttääkseni, sillä se on mahdoton urakka. Kun toiselle kumartaa niin toiselle pyllistää.
Olen hiukan närkästynyt nykyelämän psykiatrisoimisesta. Kaikki tunteet pitäisi olla tasaista muuten olet masentunut tai jotain muuta. Kaikki ikävä kokemus pitäisi muka lääkitä.
Jos tosiaan menettää otteen elämään ja on asiat heikosti niin lääkitys/terapiat varmasti ovat tarpeen. Tätä en kiistä.
Olet juuri oivaltanut, että vaadit itseltäsi liikaa. Höllää hirttosilmukkaa ja koita hyväksyä elämäsi. Voin sanoa, että lopulta mikään ei riitä jos on ylisuuret tavoitteet.
Varsinkin nuorena haaveet ovat joskus liian suuria. Minä nelikymppinen nainen olen oivaltanut moneen kertaan, ettei kaikista voi tulla suuripalkkaisia menestyviä tykkejä. Avioeroja ja sairauksia on myös menestyvillä. Lapsilla on ties mitä ongelmia mutta ei niitä kylillä huudeta.
Olen ollut sairaalassa jonkun kerran leikattavana ja siellä on kaikilta aloilta potilaita. Ei sairaus katso lompakkoon tai titteliin.
Olisko joku hieman toisenlainen työ antoisampi? On erilaisia töitä, joissa voi loistaa sosiaalisilla kyvyillään.