Olen lukenut että synnytyksen jälkeinen masennus on hyvinkin yleistä. Mutta miksi häpeilevät siitä puhumista? Sehän ei ole itseaiheutettua. Vai pelkääkö ihmiset että heidät leimataan sen vuoksi huonoiksi vanhemmiksi?
Minä itse epäilen itselläni olevan masennusta, olen puhunut asiasta sukulaisteni kanssa ja aion seuraavalla neuvola käynnillä ottaa asian myös esille.
Älkää hyvät ihmiset jääkö yksin painimaan tällaisten asioiden kanssa! Puhukaa puolisollenne ja vaikka neuvolantädille!!
Hyvää kevättä kaikille!!
Minä itse epäilen itselläni olevan masennusta, olen puhunut asiasta sukulaisteni kanssa ja aion seuraavalla neuvola käynnillä ottaa asian myös esille.
Älkää hyvät ihmiset jääkö yksin painimaan tällaisten asioiden kanssa! Puhukaa puolisollenne ja vaikka neuvolantädille!!
Hyvää kevättä kaikille!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tosiaan joskus olen samaa miettinyt, oli kyse sitten mistä masennuksesta tahansa.. Itse olen sairastanut vakavaa masennusta kohta 3 vuotta ja nyt olen raskaana joten pelko synnytyksen jälkeisestä masennuksesta on suuri. Pelkään kuinka pohjalle vielä voin mennä.
Käyn terapiassa 2 kertaa viikossa, lisäksi päihdepolilla silloin tällöin.. Kaikeksi onnekseni meidän luonamme kotona käy lastenpsykiatrian jokin hoitaja/lääkäri jututtamassa ja käy myös synnytyksen jälkeen niin kauan kun apua tarvitsen tai tunnen tarvitsevani.. Olen kiitollinen itselleni että tajusin heti plussattuani testin, hakea kaiken tuen ympärilleni koska tiesin jo hyvissä ajoin etten tule jaksamaan kuten "normaalit/terveet" äidit.
Minulla on kyllä rakastava ja vastuuntuntoinen mies rinnallani, mutta hänkin (vaikka on jo kokenut isä = kaksi lasta jo ennestään ed. liitosta) on hyvillään siitä että siitä huolimatta on mahdollisuus saada henkistä ja fyysistä apua, vaikka en olekaan yksin.
Masennus tuntuu olevan tosi yleistä ja niitäkin on eri asteisia. Mitä aikaisemmin oireet huomaa sitä parhaimmat edellytykset selvitäkin nopeammin/paremmin. Ei sellaista asiaa kuin masennus, kannata hävetä tai salailla. Voi käydä pahimmassa tapauksessa oikein huonosti. Itse olen yrittänyt tappaa itseni 3 kertaa. Psykiatrisessa hoitolaitoksessa olin 2 kk.. Nyt olen saanut "onnellisuuspillerit" ja olen huomannut että olen paljon pirteämpi. En häpeä enää myöntää tätä, tämä kun on kuulunut elämääni jo niin kauan ja tiedän että kuuluu vielä jatkossakin, toivottavasti vaan lievenee pikkuhiljaa... ...
Toivon todellakin että vielä joskus paranisin, haluan hyvän elämän lapselleni sekä minulle ja miehelleni. Läheisiänikin olen satuttanut liikaa sairastumiseni takia.
Kaikkea hyvää meille toivon täällä sydämessäni. Yritetään jaksaa
Samat mietinnöt. Täytyy kyllä myöntää että tuomioita on tullut, kun masennus oli pahimmillaan ja sai tehdä töitä että pääsisi sängystä ylös, oli kahden pienen hoitaminen käytännössä yksin (mies piiitkää päivää töissä) aivan helvettiä. Kämppä vähällä siivoamiselloa, en jaksanut ulkoilla lasten kanssa, äyskin niille... tottakai tulee kommenttia. Jos tuli puheeksi jatkuva itkeminen ja sanoin olevani masentunut, oli kommenttina joskus oiekasti se perinteinen "masennus? Laiskuutta se on!" "ota nyt itseesi niskasta kiinni" "piristy!" "ajattele nyt vähän"... auttaako? Ehei. Tuleeko vähätelty ja syyllistetty olo? Kyl.
Asenne johon usein törmää on todellakin se että masennus on itseaiheutettua, laiskuutta ja häpeällinen asia. Pahinta siinä on että vaikka kukaan ei sanoisi moista, se tuntuu silti siltä :D masentunut syyttää jo itse itseään kaikesta tuosta, siihen ei edes tarvita ulkopuolista.
Ot ihmeessä asia esille neuvolassa, älä jää yksin. Lääkitys voi myös olla pelastaja, itsekään en olisi selvinnyt ilman mielialalääkkeitä.
***