Onko kohtalotovereita. Meillä on kohta puolen vuoden ikäinen lapsi. Rakastan lastani ja uskon että miehenikin. Aika vaan ei miehelläni riitä minulle eikä lapselle. Tuntuu, että miehelle omat vanhempansa menevät kaiken edelle. Kaikki vapaa-aika mitä miehelläni on töistään menee siihen, että kun äippä tai isä jotain pyytää/käskee, mies tekee palvoen. Jos minä pyydän miestä olemaan hetken kanssamme, heti tulee jotain puuhaa omien vanhempiensa kanssa. Olen kauan miettinyt olisiko vaan parempi luovuttaa ja lähteä pikku lapseni kanssa elämään omaa elämää. Sama piina on jatkunut koko yhteiselomme ajan eikä loppua näy. Luulin jo, että oma perhe olisi se tärkein, kun lapsi syntyy, mutta ei. Todella ahdistaa kun hänen vanhempansa ei anna meidän elää omaa elämäämme ja suunnittelen koko ajan lähtemistä mieheni luota.
Onko täällä muita jotka elätte tällaisessa tilanteessa ja mitä olette tehneet asian eteen? Puhuminen ei auta. Mies vaan sanoo, että tottakai minä ja lapsi ollaan tärkeintä hänelle, mutta loppujen lopuksi kaikki hänen vapaa-aikansa menee omien vanhempiensa kanssa.
Onko täällä muita jotka elätte tällaisessa tilanteessa ja mitä olette tehneet asian eteen? Puhuminen ei auta. Mies vaan sanoo, että tottakai minä ja lapsi ollaan tärkeintä hänelle, mutta loppujen lopuksi kaikki hänen vapaa-aikansa menee omien vanhempiensa kanssa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samasta ollaan keskusteltu ja meillä loppu kaikenlainen palvelu. En tehnyt ruokaa, lopetin pyykkien pesemisen, juttujen suunnittelemisen mies mukana ja otin vähäksi aikaa vain omia juttuja lapsen kans. Mies huomasin jonkin ajan päästä ettei se perhe ole ihan itsestään selvyys.
Oletko koskaan vanhempien kuullen sanonut että millonkas meillä ois yhteistä aikaa? Sitäkin voit harkita.
Noiden miesten kanssa pelkkä puhuminen ei tunnu auttavan, se se pitää konkreettisesti näyttää että nainen ei ole seinävaate siinä vaiheessa kun lapsi tulee taloon ja mennään naimisiin.
Kovuutta Nainen!! =)
Kiitos kun jaksoit vastata! Taas mieheni ollut vanhenpiensa renkinä aamun. Kysyin että miksi taas menet etkö voisi olla meidän, perheesi kanssa. Hän vaan sanoi, että " ne on minun vanhemmat ja autan kun tarvitsevat".
No, taidan lähteä pikkusen kanssa ulos. Ei kai muukaan auta. Olkoon ukko oman "perheensä" kanssa, meillä on nykyään lapseni kanssa oma perhe.
Jaksamisia kohtalotovereille!!
Minä sanoisin asiasta kerran, mutta jos jatkuu eikun menoksi vain, kun kerta ikänsä ollut tuollainen. Luulisi jo appivanhempienkin ymmärtävän missä poikansa paikka nyt on ja voisivat keksiä tekemistä teidän perheenne huomioiden vaikka lapsenlapsen kanssa olemalla, ei enää poikansa.
etukäteen kannattaisi aina tarkastaa asiat eli jos ei voi muuttaa käytöstään enenn kun vauvaa aletaan suunnitella niin tuskin sen jälkeenkään. Ainakaan en ottaisi moista riskiä..
No, sulle se on nyt myöhäistä ja on paras tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Mitä jos eläisit niinkuin olisit yksin eli et piittaa siitä ukostasi yhtään sen enempää kuin sekään teistä? Tuut ja meet kuin sitä ei olisi ja katso kuinka se ehkä huoma ajotakin tapahtuneen tai paha juttu jos ei. Kummassakin tapauksessa taitaa selkeyttää kuviota kuitenkin?
Ilmeisesti ole tkokeillut joskus sitäkin, että menet mukaan ja yrität olla hengessä mukana? Anoppila ei aina ole se kivin paikka varsinkaan pienen vauvan kanssa.
Jos homma aon ihan tekemällä niin appivanhemmat ei varmaan tykkää teidän yhdessä olosta tai sitten ovat mustasukkaisia. Joka tapauksessa välit on saatava kohdalleen ja teidän elämä luistamaan tai tossa ei ole mitään mieltä.
Et taatusti ole ainoa. Meillä on joskus selvitetty missä tahdissa äitiä pitää pulasta pelastaa tai saa mennä auttamaan koko ajaksi jos siltä tuntuu kun alkoi kanssa joskus kutsua tulla merihätätyyliin. Myös ystävällä on ollut tuon mallin mies jolle vanhemmat oli ykkönen ja perhe joku kuutonen. Ei se siitä parantunut vaan paheni vielä kun vanhemmat tulivat huonompaan kuntoon. Yritti vielä saada vaimoaan niitä hoitamaankin, mutta sitten alkoi tulla sellainen teksti että parani tuo auttamistahtikin hetkeksi..