niin tässä yksi esimerkki elävästä elämästä.
En oikein tiedä, miksi tunnen tarvetta mainita tästä täällä. Ehkä kannustamaan jokaista omien vaikeuksiensa keskellä, koska vaikeuksia on niin kovin monenlaisia.
Hyvä ystäväni asuu naapuripaikkakunnalla ja hänen lapsensa huostaanotettiin pojan käytöshäiriöiden takia viime keväänä. Tarkoitus oli sijoittaa lapsi kesän ajaksi, koska tarha kieltäytyi antamasta paikkaa vaikeahoitoiselle lapselle henkilökunnan kesälomien ajaksi.
Tunsin lastensuojelusysteemin toimintatavat jo siinä vaiheessa ja varoitin äitiä suostumaan huostaanottoon, mutta hän luotti viranomaisten rehellisyyteen. Hän oli juuri vaihtanut omistusasuntonsa kalliimpaan ja oli tärkeää säilyttää työpaikka.
Lopulta kävi juuri kuten olin pelännyt. Syksyllä huostaanottoa ei purettu, äiti oli järkytyksestä luhistumaisillaan. Viranomaisten selitys kuului tällä kertaa "Poika aloittaa koulun, se on niin iso asia, että ei ole hyvä samaan aikaan järjestää lapselle lisää rasitteita kotiuttamisen muodossa."
Lohdutin ääneen itkevää äitiä lukemattomia kertoja, kannustin ja yritin neuvoa omasta kokemuksestasni. Äiti vaihtoi asunnon takaisin halvempaan, että rahaa jäi asianajajan palkkaamiseen. Hän otti jopa vuorotteluvapaata töistä, että pystyi omistautumaan täysin lapsen palavereissa juoksemiseen ja asioiden hoitamiseen, lapsen kotiutusta suunniteltiin jouluksi.
Tietysti viranomaisilla riitti verukkeita kotiuttamisen siirtoon, mutta nyt se vihdoin saatiin varmana lupauksena kesän alkuun. Sitten äidin kännykät hiljenivät muutamaksi viikoksi ja ihmettelin, mitä mahtanee olla tapahtunut. Kunnes sain puhelun eilen illalla. Äiti oli joutunut autokolariin 9.4. ja oli teho-osastolla viime viikkoon asti.
Nyt hän makaa sairaalassa kaulasta alas päin halvaantuneena. Hoitajat olivat valinneet numeroni ja kiinnittäneet telineen, johon kiinnitettiin mikrofoni. Nyt olen koonnut itseäni aamusta asti, että voin mennä tapaamaan häntä.
Vieläkö löydän sanoja kannustamaan ja jaksamaan?
En oikein tiedä, miksi tunnen tarvetta mainita tästä täällä. Ehkä kannustamaan jokaista omien vaikeuksiensa keskellä, koska vaikeuksia on niin kovin monenlaisia.
Hyvä ystäväni asuu naapuripaikkakunnalla ja hänen lapsensa huostaanotettiin pojan käytöshäiriöiden takia viime keväänä. Tarkoitus oli sijoittaa lapsi kesän ajaksi, koska tarha kieltäytyi antamasta paikkaa vaikeahoitoiselle lapselle henkilökunnan kesälomien ajaksi.
Tunsin lastensuojelusysteemin toimintatavat jo siinä vaiheessa ja varoitin äitiä suostumaan huostaanottoon, mutta hän luotti viranomaisten rehellisyyteen. Hän oli juuri vaihtanut omistusasuntonsa kalliimpaan ja oli tärkeää säilyttää työpaikka.
Lopulta kävi juuri kuten olin pelännyt. Syksyllä huostaanottoa ei purettu, äiti oli järkytyksestä luhistumaisillaan. Viranomaisten selitys kuului tällä kertaa "Poika aloittaa koulun, se on niin iso asia, että ei ole hyvä samaan aikaan järjestää lapselle lisää rasitteita kotiuttamisen muodossa."
Lohdutin ääneen itkevää äitiä lukemattomia kertoja, kannustin ja yritin neuvoa omasta kokemuksestasni. Äiti vaihtoi asunnon takaisin halvempaan, että rahaa jäi asianajajan palkkaamiseen. Hän otti jopa vuorotteluvapaata töistä, että pystyi omistautumaan täysin lapsen palavereissa juoksemiseen ja asioiden hoitamiseen, lapsen kotiutusta suunniteltiin jouluksi.
Tietysti viranomaisilla riitti verukkeita kotiuttamisen siirtoon, mutta nyt se vihdoin saatiin varmana lupauksena kesän alkuun. Sitten äidin kännykät hiljenivät muutamaksi viikoksi ja ihmettelin, mitä mahtanee olla tapahtunut. Kunnes sain puhelun eilen illalla. Äiti oli joutunut autokolariin 9.4. ja oli teho-osastolla viime viikkoon asti.
Nyt hän makaa sairaalassa kaulasta alas päin halvaantuneena. Hoitajat olivat valinneet numeroni ja kiinnittäneet telineen, johon kiinnitettiin mikrofoni. Nyt olen koonnut itseäni aamusta asti, että voin mennä tapaamaan häntä.
Vieläkö löydän sanoja kannustamaan ja jaksamaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Eipä niitä huostia useinkaan pureta.Olen itsekkin taistellut vuosia,ja nyt sairastuin vakavasti.Ei voi muuta kuin katsoa päivän kerrallaan.Eipä siinä paljoa lohdun sanaa keksi.Tärkeintä kuitenkin mennä katsomaan,ja olla läsnä.Voimia,ja paranemisia.
"onnettomuus", muakin soskut on yrittäneet ajaa epätoivoon ja lastenkodilta jopa sanottiin suoraan että tarkotus on saada äiti prakaamaan. Sosilautakunta ilmóitti että tarkoitus on tuottaa äidille surua saattamalla lapsi voimaan pahoin... Suomi 2007 uljas uusi Eurooppa
niin iloinen, kun kotilomia oli lisätty ja kotiuttaminen näytti todelliselta.
pää ja ruumis tahdo kestaa sitä surun ja tuskan määrää.
Mutta kun sellaisesta päivästä, ajasta, pääsee yli
niin ihminen kestää, jaksaa, pystyy vastaanottamaan mitä vaan.
Elämä on juuri sitä mitä se on,
ja tehty meille ihmisille kestettäväksi.
tulee olemaan lapsen kohtalo? Riippu varmaan paljon siitä, miten äiti kuntoutuu.
Jos hän pystyisi liikkumaan tulevaisuudessa rullatuolilla, niin onkohan mahdollisuutta saada lapsi kotiin?
HYVÄN sijaisperheen, niin vastaukseni olisi tietysti perheeseen.
Mutta koska täällä lukiessa niin mahdottoman selvään paljastuu, miten järkyttävän huonoja sijaisvanhempia työssä on, niin vastaus on "ei missään nimessä perheeseen". Ja vaikka sijari tekisi työnsä suht moitteettomastikin, niin täydellisen tietämätöntä leikkiminen asettaa moraalin niin jyrkälle keinulaudalle, että parasta pysyä kaukana joka tapauksessa.
Sijarit kannattavat siis väärin periaattein toimivaa rikollista lastensuojelua! Minä en halua kasvattaa yhtään lasta suosimaan osittaistakaan vääryyttä!