Ja jonkinlaista neuvoa kenties?
Melko ego-keskeistä, mutta koettakaa kestää: olen aina ollut eläinrakas, joskus tuntuu siltä että sydän musertuu myötätuntoni takia. Joten en ole koskaan voinut satuttaa tai tappaa eläimiä, enkä ole hyönteisiäkään tappanut tarkoituksellisesti (huomaamattani niitä tulee varmasti nieltyä tai tallattua päälle, mistä olen toki pahoillani) vuosiin. Mutta sitten tulee mieleen tilanteet kuten selviytyminen: miten toimisin jos olen nälkään kuolemaisillani, tappaako syödäkseen vai ei? Tai vaikken olisi, muttei minulla olisi mitään muuta ruokaa? Tai jos vastaan tulee eläin joka on tuskissaan eikä selvästikään tulisi selviytymään? Ehkä jonkun mielestä typerää, mutta tiedän että tällä palstalla on varmasti ihmisiä jotka osaisivat jotain neuvoa antaa. Onko se taitavaa tekemistä jos pysyy tappamattomuudessa, vai onko se järkevissä mitoissa oikein?
Tarina buddhamunkista joka tappoi itsensä ruokkiakseen nälkiintyneen tiikeriemon ja sen poikueen on tarina, mikä on todella koskettanut minua. Että pystyisi sellaiseen epäitsekkyyteen, toivon että joku päivä pystyisin (ei ehkä tarvitse kuitenkaan kirjaimellisesti ottaa - huomautan varalta.)
Ja yksi asia on että nyt kun lueskelen enemmänkin kuin vielä harjoitan tietoisesti buddhalaisuutta, olen huomannut ajatusmaailmani muuttuneen entisestään. Jotenkin tuntuu aivan kuin olisin lipsumassa jonnekin, kuin olisin siirtymässä tarkkailijaksi maailmassa jossa monien tuntemieni ihmisten teot ja ajatusmaailma muuttuu käsittämättömäksi, enkä enää koe oloani hyväksi heidän keskellään. Olen siksi ajatellut lähteväni munkkiluostariin heti kun vain hetki on sopiva mielestäni. En tiedä pakenenko jotain, vai päinvastoin olenko menossa silloin kohtaamaan jotakin. Olen vain tällä hetkellä niin väsynyt maailman menoon, eksyneisiin sokeisiin ihmisiin ja siihen ainaiseen kärsimykseen mitä joudun todistamaan päivästä toiseen. Itsellänikin on melko eksynyt, jollei enemmänkin vain hyvin yksinäinen olo.
Kiitos sille joka jaksoi lukea tämän, ja jos joku jaksoi jonkinlaista neuvoa tai kommenttia antaa.
Melko ego-keskeistä, mutta koettakaa kestää: olen aina ollut eläinrakas, joskus tuntuu siltä että sydän musertuu myötätuntoni takia. Joten en ole koskaan voinut satuttaa tai tappaa eläimiä, enkä ole hyönteisiäkään tappanut tarkoituksellisesti (huomaamattani niitä tulee varmasti nieltyä tai tallattua päälle, mistä olen toki pahoillani) vuosiin. Mutta sitten tulee mieleen tilanteet kuten selviytyminen: miten toimisin jos olen nälkään kuolemaisillani, tappaako syödäkseen vai ei? Tai vaikken olisi, muttei minulla olisi mitään muuta ruokaa? Tai jos vastaan tulee eläin joka on tuskissaan eikä selvästikään tulisi selviytymään? Ehkä jonkun mielestä typerää, mutta tiedän että tällä palstalla on varmasti ihmisiä jotka osaisivat jotain neuvoa antaa. Onko se taitavaa tekemistä jos pysyy tappamattomuudessa, vai onko se järkevissä mitoissa oikein?
Tarina buddhamunkista joka tappoi itsensä ruokkiakseen nälkiintyneen tiikeriemon ja sen poikueen on tarina, mikä on todella koskettanut minua. Että pystyisi sellaiseen epäitsekkyyteen, toivon että joku päivä pystyisin (ei ehkä tarvitse kuitenkaan kirjaimellisesti ottaa - huomautan varalta.)
Ja yksi asia on että nyt kun lueskelen enemmänkin kuin vielä harjoitan tietoisesti buddhalaisuutta, olen huomannut ajatusmaailmani muuttuneen entisestään. Jotenkin tuntuu aivan kuin olisin lipsumassa jonnekin, kuin olisin siirtymässä tarkkailijaksi maailmassa jossa monien tuntemieni ihmisten teot ja ajatusmaailma muuttuu käsittämättömäksi, enkä enää koe oloani hyväksi heidän keskellään. Olen siksi ajatellut lähteväni munkkiluostariin heti kun vain hetki on sopiva mielestäni. En tiedä pakenenko jotain, vai päinvastoin olenko menossa silloin kohtaamaan jotakin. Olen vain tällä hetkellä niin väsynyt maailman menoon, eksyneisiin sokeisiin ihmisiin ja siihen ainaiseen kärsimykseen mitä joudun todistamaan päivästä toiseen. Itsellänikin on melko eksynyt, jollei enemmänkin vain hyvin yksinäinen olo.
Kiitos sille joka jaksoi lukea tämän, ja jos joku jaksoi jonkinlaista neuvoa tai kommenttia antaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Buddhalaisuus on lähinnä maailmankatsomustani joten ajattelin kommentoida. Minulla on ollut myös väsymisen aika jolloin elin lähes erakkona omassa kodissani, lepäsin ja keskityin. Olin väsynyt koko länsimaiseen elämänmenoon. Minulla on kokemus että tarvitaan lepovaiheita; elämä on kuin nousuveden (vrt. työnteko) ja laskuveden (vrt. lepo) vaihtelu.
Harva jaksaa mietiskelyä loputtomasti, minäkin muutuin taas jossain vaiheessa fyysisesti aktiivisemmaksi ja levättyäni muut ihmiset eivät sillä tavalla häirinneet kuin ennen. Olin vahvistunut kestämään tätä nykyajan hektistä menoa samaistamatta itseäni kuitenkaan kiireeseen.
Nyt olen löytämässä tasapainon työn, sosiaalisen elämän, fyysisen liikunnan ja keskittymisen/mietiskelyn välillä.
Eli pointti on se, että joillekin voi olla paikallaan jopa vuosien mittainen mietiskelyvaihe, "aivojen nollaus ja uudistuminen". Ehkä luostari tarjoaa sopivat puitteet yhdistää fyysinen ja henkinen aktiivisuus turvallisessa rauhallisessa ympäristössä. Tunteeko siellä olevansa vähemmän yksinäinen kuin kotimaassa, niin sen näkee ehkä vasta paikan päällä. Vieras kieli ja vieras kulttuuri vieraine tapoineen saattaa aluksi hämmentää.
Jos otat huomioon että sielu on ikuinen ja keho vain väliaikainen etappi. Miksi huolestua nälkään kuolemisesta jos tarjolla on pian uusi keho tai jopa vapautus aineellisesta kiertokulusta?
Jos olet tilanteessa jossa olet nälkään kuolemaisillasi, asiaa voisi ajatella myös tältä näkökulmalta että ehkä nälälläsi sovitat jotakin kumuloitunutta karmaa. Miksi taistella vastaan kehon puolesta? Keho ei ole itse arvokas vaan se mitä keholla teet ja miten käytät sitä välineenä edistyäksesi henkisyydessä.
Pointtini on se että miksi itkeä yhden kehon puolesta kun niitä on tarjolla lukematon määrä?
Miksi kiintyä ja samaistua nykyiseen kehoon, jonka tehtävä on kuitenkin kuolla?
Ongelmana on kehotietoisuus. Ihminen joka uskoo olevansa tämä keho (eikä sielu) joutuu jatkuvasti pulmatilanteisiin kehonsa kanssa ja sitä säilyttäessään.
Neuvoni sinulle. Älä ryhdy samantien munkiksi, suosittelisin mielummin matkaa Intiaan jos itämaisuus kiinnostaa. Katsele ympärillesi ja tutustu asioihin rauhassa.
Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa, niiden seassa on vaan totuttava elämään. Ajattelen aikalailla samoin, kuin sinä. Buddhalisuuden arvot ovat pyörineet ilmassa 14 vuotiaasta asti. Eläimiä en ole syönyt 25 vuoteen, ja ohjaan kärpäset ulos avoimesta ikkunasta.
Olen monesti ajatellut, että luostarielämä kävisi hyvin. En välttämättä kaipaa maailman menoa. Toisaalta buddhalisia viisauksia voi tarkastella myös maallisen elämän näkökulmasta, ja vuosien materilistinen elämä antaa ymmärrystä ja perspektiiviä pohdiskeluille.
Minun unelmani olisi olla luostarin huoltohenkilö, koska käteni vaativat työtä. Korjaisin mielelläni ovia ja rakenteita ja kalusteita tyyneydellä ja keskittyneesti. Minulla on kuitenkin pitkäaikainen avopuoliso ja kissoja, jotka minun on otettava huomioon elämäni ratkaisuissa.