Tarina asepalveluksestani.
Karjalan Jääkäripataljoonasta, Kontiorannasta.
Olin jo tällöin pituiseni 188, ja painoa hulppeat 71 kiloa. Kuntoa, vaikka muille jakaa.
Kapitulantteihin halusin tehdä edullisen vaikutuksen. Halusin upseeriksi.
Helppo alokas toki en ollut ryhmänjohtajiani kohtaan.
Oikea Käteni tekee vieläkin kiertoliikkeitä vastapäivään. Perunateatterissa opittu taito
Siitä huolimatta, puoleenväliin armeijajaksoani kaikki sujuikin kun rasvattu.
Kunnes koitti RAUK:n loppusota, minut nimitettiin joukkueenjohtajaksi.
Suuri kunnia, melkein kaikki muut olivat kantahenkilökuntaan kuuluvia ylikersantteja.
Kuvitelkaa tilanne, Sotinpurolla – 40 asteen pakkasessa, Oli hiihdetty edellisillasta lähtien, pientä nuotiota välillä pitäen. Pysähdyimme viimein, kello näytti aamuviittä.
Ryhmitän joukkueen puolustukseen, ja uupuneet jääkärit kaivavat lumeen teltan sijansa. Paikkana metsänreuna, aukion laidassa.
Kun kaikki on melkein valmista, ryntää vihainen yliluutnantti paikalle.
Teltat on siirrettävä, aamulla saattaa vihollisen lentotiedustelu havaita majoitusalueen.
Paikalla oli melkein puolitoista metriä lunta.
Unohdin kaikki herroittelut ja huusin ylilutille kuin hinaaja, kenttälapiotani heristellen.
Telttoja ei siirretä mihinkään! Ne pysyvät juuri tässä! Yms, jota en itsekään muista.
Säikähtänyt sotilas antoi viimein periksi, käski vain peittää teltat lumipuvuilla.
Minulle hän lähtiessään sähähti,- tästä alikersantti kuulee vielä!
Kipinä ja vartio asetetaan. Haetaan EJP:ltä umpijäistä makkaraa, vanikkaa ja haaleaa teetä.
Syötyään väsyneet varusmiehet kellahtavat kenttäpatjoilleen, ja kuorsaus täyttää teltan.
Olen tuskin itsekin silmiäni ummistanut, kun lähetti nykii hereille.
-Joukkueenjohtaja läheiselle tieuralle!
Kompuroin tielle, johon pian lähestyvän ajoneuvon kelmeät valot heijastuivat.
Väsytti ja vitutti.
Pataljoonankomentaja Pertti Kilkki, mittaiseni mies. Hypähti ulos autosta.
Tehtyäni asianmukaiset ilmoitukset, oli Everstiluutnantin vuoro puhua:
- Missä on alikersantin henkilökohtainen ase, hän tiuskahti. Rynnäkkökiväärini oli jäänyt
vahingossa teltalle.
Silloin päässäni pimahti! Koko viikon rasitukset ja vaivat, sekä unenpuute soittivat päässäni soppaa, johon lusikalla ei päässyt.
Sokeana raivosta, tartuin kiinni everstiluutnantin sarkapuseroon, ja yritin huitaista häntä nyrkillä turpaan.
Jotakuinkin helposti Eveli sai minut selälleni lumihankeen, jossa mölähtelin kuin sonni.
Olin niin poikki, kuin ihminen saattaa olla.
Soppahan siitä syntyi, selvittelyjen jälkeen, lähetti saattoi minut teltalle, jossa sain nukkua 12 tuntia. Joukkueenjohtajaksi oli nimitetty kurssikaverini, varajohtaja.
Sen suurempia seurauksia ei kyllä asiasta heti tullut…
Paitsi kurssille 156 Haminaan, ei varmana pitämääni kutsua koskaan tullut.
Kersantin natsoista puhumattakaan…
Pertti Kilkki, kenraalimajuri evp, varmaan muistaa ikuisesti, tämän hontelon
alikessun. –Upseerintappajan, jota nimeä sain kantaa lopun armeijanaikani.
PS. Näin kävi, mutta kusin sentään Kilkin Alfan syyläriin, palatessani huhtikuussa juopuneena iltalomalta. Tästäkin minua rangaistiin ylimääräisellä vartiopalveluksella.
Päivystävä upseeri näki kaiken esikunnan ikkunasta.
Saatan kirjoittaa paljon fiktiota, mutta tämä tarina on tosi!
No, tämä oli ikävä juttu, mutta hauskempaa on
tulossa joko huomenna tai maanantaina!
Karjalan Jääkäripataljoonasta, Kontiorannasta.
Olin jo tällöin pituiseni 188, ja painoa hulppeat 71 kiloa. Kuntoa, vaikka muille jakaa.
Kapitulantteihin halusin tehdä edullisen vaikutuksen. Halusin upseeriksi.
Helppo alokas toki en ollut ryhmänjohtajiani kohtaan.
Oikea Käteni tekee vieläkin kiertoliikkeitä vastapäivään. Perunateatterissa opittu taito
Siitä huolimatta, puoleenväliin armeijajaksoani kaikki sujuikin kun rasvattu.
Kunnes koitti RAUK:n loppusota, minut nimitettiin joukkueenjohtajaksi.
Suuri kunnia, melkein kaikki muut olivat kantahenkilökuntaan kuuluvia ylikersantteja.
Kuvitelkaa tilanne, Sotinpurolla – 40 asteen pakkasessa, Oli hiihdetty edellisillasta lähtien, pientä nuotiota välillä pitäen. Pysähdyimme viimein, kello näytti aamuviittä.
Ryhmitän joukkueen puolustukseen, ja uupuneet jääkärit kaivavat lumeen teltan sijansa. Paikkana metsänreuna, aukion laidassa.
Kun kaikki on melkein valmista, ryntää vihainen yliluutnantti paikalle.
Teltat on siirrettävä, aamulla saattaa vihollisen lentotiedustelu havaita majoitusalueen.
Paikalla oli melkein puolitoista metriä lunta.
Unohdin kaikki herroittelut ja huusin ylilutille kuin hinaaja, kenttälapiotani heristellen.
Telttoja ei siirretä mihinkään! Ne pysyvät juuri tässä! Yms, jota en itsekään muista.
Säikähtänyt sotilas antoi viimein periksi, käski vain peittää teltat lumipuvuilla.
Minulle hän lähtiessään sähähti,- tästä alikersantti kuulee vielä!
Kipinä ja vartio asetetaan. Haetaan EJP:ltä umpijäistä makkaraa, vanikkaa ja haaleaa teetä.
Syötyään väsyneet varusmiehet kellahtavat kenttäpatjoilleen, ja kuorsaus täyttää teltan.
Olen tuskin itsekin silmiäni ummistanut, kun lähetti nykii hereille.
-Joukkueenjohtaja läheiselle tieuralle!
Kompuroin tielle, johon pian lähestyvän ajoneuvon kelmeät valot heijastuivat.
Väsytti ja vitutti.
Pataljoonankomentaja Pertti Kilkki, mittaiseni mies. Hypähti ulos autosta.
Tehtyäni asianmukaiset ilmoitukset, oli Everstiluutnantin vuoro puhua:
- Missä on alikersantin henkilökohtainen ase, hän tiuskahti. Rynnäkkökiväärini oli jäänyt
vahingossa teltalle.
Silloin päässäni pimahti! Koko viikon rasitukset ja vaivat, sekä unenpuute soittivat päässäni soppaa, johon lusikalla ei päässyt.
Sokeana raivosta, tartuin kiinni everstiluutnantin sarkapuseroon, ja yritin huitaista häntä nyrkillä turpaan.
Jotakuinkin helposti Eveli sai minut selälleni lumihankeen, jossa mölähtelin kuin sonni.
Olin niin poikki, kuin ihminen saattaa olla.
Soppahan siitä syntyi, selvittelyjen jälkeen, lähetti saattoi minut teltalle, jossa sain nukkua 12 tuntia. Joukkueenjohtajaksi oli nimitetty kurssikaverini, varajohtaja.
Sen suurempia seurauksia ei kyllä asiasta heti tullut…
Paitsi kurssille 156 Haminaan, ei varmana pitämääni kutsua koskaan tullut.
Kersantin natsoista puhumattakaan…
Pertti Kilkki, kenraalimajuri evp, varmaan muistaa ikuisesti, tämän hontelon
alikessun. –Upseerintappajan, jota nimeä sain kantaa lopun armeijanaikani.
PS. Näin kävi, mutta kusin sentään Kilkin Alfan syyläriin, palatessani huhtikuussa juopuneena iltalomalta. Tästäkin minua rangaistiin ylimääräisellä vartiopalveluksella.
Päivystävä upseeri näki kaiken esikunnan ikkunasta.
Saatan kirjoittaa paljon fiktiota, mutta tämä tarina on tosi!
No, tämä oli ikävä juttu, mutta hauskempaa on
tulossa joko huomenna tai maanantaina!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hehhee, ei ole ollut elämä näköjään auvoisaa muillakaan alfisteilla tuolla Kontiorannan iloisessa varuskuntalassa. Enempi ja vähempi iloisia muistoja tuolta gonabiitsiltä tulvahtelee tähänkin kaljan ahavoittamaan nyt jo pitkätukkaiseen ajukoppaani... tokihan noille toilailuille saattaa nyt jo vinosti hymyillä kaljatuopposen äärellä mutta toista se silloin oli...
Itelleni ei ole varrelle mittaa kertynyt vielä tähänkään päivään mennessä mittaa kuin 180 cm; tuolloin kuitenkin paino pysytteli tuolla 80 kilon paremmalla puolella ja kuupperissakin jaksoi askeltaa lähemmäs 3 kilometriä. Nyt satakiloisena hippitukkana ei enää jalka nouse ja liikkumisesta huolehtiikin 148 italialaista hevosta.
Natsoja ei ole minkään vertaa kuulunut eikä kerrata ole tarvinnut vaikka a-luokan tavaraa olenkin; Lieneekö syynä varsin epäonninen palvelukseni vai mikä? Jokunen kova sana saattoi palvelusaikana irrota herraisoherraa vastaan kun jalka vääntyi polvesta leikkauskuntoon Ylämyllyllä paloaukean kupeessa "taistellessa" tai silloin kun Sotinpurolta tunari keuhkokuumeen pyydystin nukahdettuani vartiokoppiin ovi auki 30:n asteen pakkasessa ja melkein Kontiorannan sairaalaan sinistyttyäni.
Vieläkin vaivaava polvi pistää välillä vieläkin vituttamaan -olisipa tehnyt varmasti hyvää itse kullekkin käydä käsiksi johtajaansa jalkapuolena pompottamisesta, mutta kun tuolloin ei ollut tarpeeksi munaa ja massaa murjoa kessusetää. Kyllä välillä tosiaan tuntui siltä että ei ollut järjenkäyttö sallittua tuossa armeija -nimisessä paikassa.
Hilpeät muistot jäi mutta arvet eivät parane koskaan ;D
T: kiffejäksteri, TJ 0 since -97
GONALLA VÄBSY!!!
Olisikin tuo nykypaino vielä 100 kg.
Mutta kun ei enää vuosiin ole ollut
edes seuraavalla kymmenellä...
Kappas vaan, vai Hannu se siellä.
Vahvistan handen tarinan, olin Panssarintorjuntakomppanian kirjuri I/76.
hande oli kouluttajamme, ja sen sanon että siitä ei mies parane.
Varsinainen huuliveikko jolla oli Pataljoonan kovin ääni.
Vääpeli puhui usein tästä handen tempauksesta,eli
sen on pakko olla totta.Tapahtui hieman ennen meidän ikäluokan tuloa.
Pienipä on maailmamme, olen lukenut näitä hänen
tarinoitaan koko talven enkä arvannut tämän miehen olevan asialla.
Terv. Ruotukaveri
vanha sotarosvo, ympäri käydään, yhteen tullaan...
nimeäsi en kyllä enää muista, miehen kyllä!
'-'
....
0000
www