Hoitoon?

Olen ollut jo pidemmän aikaa masentunut ja olen käynytkin aiemmin sen takia juttelemassa psykologin kanssa, mutta en kokenut noista käynneistä olevan juurikaan mitään apua. Viiltelin noihin aikoihin paljon itseäni sekä sekakäytin lääkkeitä ja alkoholia. Välillä on toki ollut parempiakin kausia, mutta pääsääntöisesti olen ollut masentunut melkeinpä jatkuvasti useamman vuoden ajan.

Vuosi sitten lähdin töihin Saksaan, sillä ajattelin maiseman vaihdoksen piristävän ja tuo Saksan vuosi todella olikin minulle hyväksi. Lopetin viiltelyn ja lääkkeiden käytön (olivat siis lähinnä erinäisiä katukaupasta hankittuja lääkkeitä tarkoitettuna pään sekoitukseen yhdessä alkoholin kanssa). Ja muutenkin koin olevani Saksassa aivan kun toinen ihminen, sillä jaksoin innostua monista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Jokin aika sitten Saksassa kuitenkin sattui onnettomuus, jossa poltin vahingossa työpaikkani keittiön unohdettuani hellan päälle lähtiessäni käymään kaupassa. Työpaikalla ei tuolloin onneksi ollut ketään, joten vahingoista tuli ainoastaan aineellisia, mutta tämä tapaus kuitenkin laukaisi masennukseni uudestaan.

Pari viikkoa tuon tulipalon jälkeen yritin hyppyä 4.kerroksen parvekkeelta, josta tuttavani kerkesi kuitenkin ottaa minut kiinni ja kiskoa takaisin parvekkeen puolelle. Tuon tapauksen jälkeen minut toimitettiin suljetulle psykiatriselle osastolle tarkkailtavaksi parin päivän ajaksi.

Sen jälkeen palasin pian takaisin Suomeen, mutta masennusmielianani jatkuu vielä kotimaassanikin, minkä takia haluaisinkin hakeutua hoitoon, mutta en oikein tiedä että millaiseen hoitoon.

Tätä keskustelupalstaa lukemalla ja tuttavien juttuja kuuntelemalla olen saanut sellaisen mielikuvan, että suljettu hoito Suomessa on melko karmiva kokemus. Jotenkin kuitenkin tuntisin tarvitsevani sen, että pääsisin pois pyörimästä kotinurkista ja saisin läpi käydä kaikki asiat mielessäni ihan rauhassa, että pääsisin näistä asioista ehkä joskus yli. Mutta tämän palstan juttujen perusteella tosiaan näyttää, että avohoitoon hakeutuvatkin työnnetään melko helposti suljetulle osastolle melko olemattomistakin syistä. Saksassa suljetulla osastolla oleminen ei mielestäni ollut mitenkään kamala kokemus, sillä hoitajat olivat mukavia ja lääkärin kanssa pääsi juttelemaan joka päivä. Toki muut potilaat ottivat uuden tulokkaan heti silmätikukseen, mutta suurin osa tuonkin klinikan potilaista osoittautui alku järkytykseni jälkeen loppujen lopuksi ihan ok porukaksi.

Ja nyt ajattelinkin siis kysyä teiltä, että mistä minun kannattaisi alkaa etsiä itselleni apua. En tiedä ollenkaan, että miten hoitoon hakeudutaan Suomessa, sillä aiemmin olen mennyt psykologin luo kouluterveydenhoitojan lähetteellä. Kuulisin myös mielelläni kommenttia siihen, että onko avohoitoon tai suljettuun hoitoon hakeutuminen tässä tilassa oikea ratkaisu vai kannattaisiko mieluummin harkita jotain muuta.
7411
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

vaikeaa päästä osastohoitoon, eli tilanne usein sellainen, että sinne todellakin päästään, ei jouduta.
Eli, otat ihan ensinmäiseksi yhteyttä terveyskeskuslääkäriisi, joka jos näkee aiheelliseksi, antaa sinulle lähetteen psykiatrille/psykologille/mielenterveyshoitajalle jonka luona tilanteesi arvioidaan.
Hyvällä onnella pääset mielenterveystoimiston asiakkaaksi ja terapiaan, saat oikeat lääkkeet masennukseesi ( älä sekoita päätäsi millään katukauppamoskalla ja alkoholilla!), ja jos tilanteesi sitä vaatii ja itse haluat, voit saada lähetteen osastolle, avohoitoon tai suljetullekin, mutta siis jos itse haluat ja sitä sinulle suositellaan.

Ihan kaikkia tarinoita ei kannata uskoa,esim. itselläni on pelkästään positiivisia osasto kokemuksia, kaikista negatiivisinta oli tekemisen puute avo-osastolla, ja siksi moni siellä olijoista halusi vapaaehtoisesti siirtyä suljetulle, koska siellä on enemmän ohjattua toimintaa, ryhmäterapiaa yms.
Joten ei se ihan kauhean kamala paikka voi olla.

Jos sinut lähetetään sinne sekakäyttäjänä, ( siis jos vielä nappailet itseksesi) joudut luultavasti päihdeosastolle, ja siellä ei kuulemma ole kovinkaan mukavaa, koska jo säännöt ovat sen mukaiset, joilla koitetaan estää lääkkeiden väärinkäyttö.

Eli yhteys lääkäriin ja hän ohjaa sinut eteenpäin.

Oma suhtautuminen varmaan vaikuttaa paljon osastokokemukseen, selvää on, että itse vapaaehtoisena sinne menneellä on varmasti positiivisempi kuva kuin vastoin omaa tahtoaan sinne passitetulla ( joka hyvin harvinaista).

Äänestä
  • "Ihan kaikkia tarinoita ei kannata uskoa,esim. itselläni on pelkästään positiivisia osasto kokemuksia, kaikista negatiivisinta oli tekemisen puute avo-osastolla, ja siksi moni siellä olijoista halusi vapaaehtoisesti siirtyä suljetulle, koska siellä on enemmän ohjattua toimintaa, ryhmäterapiaa yms."

    Sama juttu minulla, että pelkästään positiivisia kokemuksia osastohoidosta. Avo-osastolta tosin, suljetulla en ole koskaan ollut.

    Täällä meilläpäin kyllä on avo-osastolla jos jonkinmoista ohjattua toimintaa mihin sopi osallistua omien voimien mukaan: ryhmäterapiaa, musiikkiryhmää, kuvataideryhmää, runo- ja kirjallisuusryhmää, rentoutusta, voimistelua, liikuntaa, käsitöitä yms. Ja päinvastoin suljetulta kuulin sellaista, että siellä kävisi aika pitkäksi kun ei ollut tarpeeksi tekemistä.

    Kai se sitten on aika paikkakunta- ja sairaalakohtaista.

    Äänestä

  • -meronia- kirjoitti:

    "Ihan kaikkia tarinoita ei kannata uskoa,esim. itselläni on pelkästään positiivisia osasto kokemuksia, kaikista negatiivisinta oli tekemisen puute avo-osastolla, ja siksi moni siellä olijoista halusi vapaaehtoisesti siirtyä suljetulle, koska siellä on enemmän ohjattua toimintaa, ryhmäterapiaa yms."

    että on ollut noin paljon ohjattua toimintaa!
    Se on minusta iso osa hyvää kuntouttavaa hoitoa.
    Kyllä se tuntuu olevan kovin paikkakohtaista, esim. täällä on ihan päinvastoin tuo tilanne.

    Äänestä

  • -meronia- kirjoitti:

    "Ihan kaikkia tarinoita ei kannata uskoa,esim. itselläni on pelkästään positiivisia osasto kokemuksia, kaikista negatiivisinta oli tekemisen puute avo-osastolla, ja siksi moni siellä olijoista halusi vapaaehtoisesti siirtyä suljetulle, koska siellä on enemmän ohjattua toimintaa, ryhmäterapiaa yms."

    Sama juttu minulla, että pelkästään positiivisia kokemuksia osastohoidosta. Avo-osastolta tosin, suljetulla en ole koskaan ollut.

    Täällä meilläpäin kyllä on avo-osastolla jos jonkinmoista ohjattua toimintaa mihin sopi osallistua omien voimien mukaan: ryhmäterapiaa, musiikkiryhmää, kuvataideryhmää, runo- ja kirjallisuusryhmää, rentoutusta, voimistelua, liikuntaa, käsitöitä yms. Ja päinvastoin suljetulta kuulin sellaista, että siellä kävisi aika pitkäksi kun ei ollut tarpeeksi tekemistä.

    Kai se sitten on aika paikkakunta- ja sairaalakohtaista.

    En kykene ymmärtämään esim. "musiikkiterapiaa" kun mm. radio pauhuttaa joka kanavalta musiikkia ja hookuspokkus minunkin kovalevyltä löytyy yli sadan levyn kokoelma pakattuna. Miksi helkutissa sitä musiikkia pitää hullujenhuneelle mennä kuuntelemaan.?

    Sitten ne askarteluryhmät. Niitä paperiliidokkeja on esikoulussa väännetty kasaan ja peruskoulussa jo paperiliidokit vaihtui mig hitsaukseen ja hernepyssy armejassa rynnäkkökivääriin ja polkupyörät moottoripyöriin. Yht't äkkiä pitäisi aikuisuudessa heittäyty lapsen tasolle, kuunnella jossakin avo-osastolla kukkahattutädin komennossa Olavi Virtaa ja askarteluryhmässä vä'äntää kasaan paperikukkasia. Onko tämä jokin uusi tapa kiduttaa ihmisiä vai olenko minä ainut joka pääsi jossakin vaiheessa kasvamaan aikuiseksi?

    Äänestä

  • On kysymys? kirjoitti:

    että jos ihminen on vaikkapa vakavasti masentunut, vaikean trauman kokenut tai muuten henkisesti sairastunut, saattaa hän usein jäädä yksikseen omaan pahaan oloonsa, käpertyä sisäänsä ja vetäytyä syrjään kaikesta normaalista sosiaalisesta toiminnasta.
    Pointti ei ole vain radion kuuntelusta eikä paperiliidokkien vääntämisestä, vaan siitä, että ihminen saadaan vedettyä takaisin muiden joukkoon, ja tekemään edes jotakin pientä omien voimiensa mukaan, eikä vain jäädä sängynpohjalle makaamaan.
    Joku käsillä puuhasteleminen, oli se sitten kuinka typerää "normaaliaikuisten" mielestä tahansa, saattaa helpottaa fyysistäkin oloa, lievittää edes hetkeksi ahdistusta ja usein tuollaisissa tilanteissa ihmisen on helpompi avatua, eli vähän kuin huomaamatta alkaa juttelemaan toisten kanssa.
    Joskus on aloitettava ihan pienestä, eikä se ole mikään höpöhöpö juttu :)

    Kyllä minullekin, yliopiston käyneelle ihmiselle vähän tökki ensin vastaan ajatus kipsitaulun värittämisestä vesiväreillä, mutta aspergeri kun olen, olikin se loppujenlopuksi oikein hyvä tapa opetella sosiaalisia taitoja.

    Äänestä

  • Mandariininen kirjoitti:

    Näin miehisestä näkökulmasta kyse on puhtaasti höpöjutusta. Mikäli joku moista haluaa tehdä, niin se sallittakoot, mutta itse olen joutunut puolittain pakosta moiseen leikkiin mukaan ja ainut ajatus joka on jäänyt on, että ihmisen aivojen kemiat täytyy heittää ja rajusi jos kuvittelee, että kaltaiseni olisi moisesta kiinnostunut. Sen jälkeen kun psykiatrian valopäät kiinostuivat minusta, niin jouduin omista porukoista ulos, eli psykiatria tuhosi minun normaalin elämän.

    Äänestä

Suomessa on likimain kaikki viranomaistoiminta jumahtanut 70-80 luvulle ja kun käytännön sovellutus monessa paikassa toimitetaan 50 ikäisten toimesta, niin mielenterveyskin saattaa saada määritelmän josta et ole koskaan edes kuullut. Uskoisin, että vasta Suomalaisen hoidon jälkeen tiedät mitä masennus todella on.

Kehoittaisin avaamaan siideri pullon ja laittamaan JeLo:n levyn pyörimään ja unohtamaan ajatuksen psykitriasta.

Äänestä

Kommentoi aloitusta

mivve kirjoitti:

Olen ollut jo pidemmän aikaa masentunut ja olen käynytkin aiemmin sen takia juttelemassa psykologin kanssa, mutta en kokenut noista käynneistä olevan juurikaan mitään apua. Viiltelin noihin aikoihin paljon itseäni sekä sekakäytin lääkkeitä ja alkoholia. Välillä on toki ollut parempiakin kausia, mutta pääsääntöisesti olen ollut masentunut melkeinpä jatkuvasti useamman vuoden ajan.

Vuosi sitten lähdin töihin Saksaan, sillä ajattelin maiseman vaihdoksen piristävän ja tuo Saksan vuosi todella olikin minulle hyväksi. Lopetin viiltelyn ja lääkkeiden käytön (olivat siis lähinnä erinäisiä katukaupasta hankittuja lääkkeitä tarkoitettuna pään sekoitukseen yhdessä alkoholin kanssa). Ja muutenkin koin olevani Saksassa aivan kun toinen ihminen, sillä jaksoin innostua monista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Jokin aika sitten Saksassa kuitenkin sattui onnettomuus, jossa poltin vahingossa työpaikkani keittiön unohdettuani hellan päälle lähtiessäni käymään kaupassa. Työpaikalla ei tuolloin onneksi ollut ketään, joten vahingoista tuli ainoastaan aineellisia, mutta tämä tapaus kuitenkin laukaisi masennukseni uudestaan.

Pari viikkoa tuon tulipalon jälkeen yritin hyppyä 4.kerroksen parvekkeelta, josta tuttavani kerkesi kuitenkin ottaa minut kiinni ja kiskoa takaisin parvekkeen puolelle. Tuon tapauksen jälkeen minut toimitettiin suljetulle psykiatriselle osastolle tarkkailtavaksi parin päivän ajaksi.

Sen jälkeen palasin pian takaisin Suomeen, mutta masennusmielianani jatkuu vielä kotimaassanikin, minkä takia haluaisinkin hakeutua hoitoon, mutta en oikein tiedä että millaiseen hoitoon.

Tätä keskustelupalstaa lukemalla ja tuttavien juttuja kuuntelemalla olen saanut sellaisen mielikuvan, että suljettu hoito Suomessa on melko karmiva kokemus. Jotenkin kuitenkin tuntisin tarvitsevani sen, että pääsisin pois pyörimästä kotinurkista ja saisin läpi käydä kaikki asiat mielessäni ihan rauhassa, että pääsisin näistä asioista ehkä joskus yli. Mutta tämän palstan juttujen perusteella tosiaan näyttää, että avohoitoon hakeutuvatkin työnnetään melko helposti suljetulle osastolle melko olemattomistakin syistä. Saksassa suljetulla osastolla oleminen ei mielestäni ollut mitenkään kamala kokemus, sillä hoitajat olivat mukavia ja lääkärin kanssa pääsi juttelemaan joka päivä. Toki muut potilaat ottivat uuden tulokkaan heti silmätikukseen, mutta suurin osa tuonkin klinikan potilaista osoittautui alku järkytykseni jälkeen loppujen lopuksi ihan ok porukaksi.

Ja nyt ajattelinkin siis kysyä teiltä, että mistä minun kannattaisi alkaa etsiä itselleni apua. En tiedä ollenkaan, että miten hoitoon hakeudutaan Suomessa, sillä aiemmin olen mennyt psykologin luo kouluterveydenhoitojan lähetteellä. Kuulisin myös mielelläni kommenttia siihen, että onko avohoitoon tai suljettuun hoitoon hakeutuminen tässä tilassa oikea ratkaisu vai kannattaisiko mieluummin harkita jotain muuta.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu