Hei vaan! Olen 22vuotias nainen. Olen kärsinyt paniikista jo 3,5vuotta. Viimeinen vuosi on mennyt ihan mukavasti. Käyn töissä ja minulla on mies. Kuullostaa ihan normaalilta.. Mutta elämä ei tunnu normaalilta olen valtavan stressaantunut ja paniikissa melkein kokoajan. Oireeni johtuvat paljolti puolisoni juopottelun ja rellestämisen johdosta. Tiedän että tilanne ei muutu ja rääkkään itseäni mutta en uskalla ajatella miten tulen toimeen yksin. Minua ahdistaa kokoajan. En voi käydä normaalisti enää kaupassa,pankissa,postissa enkä kylässä.Ulos mentäessä tulee tunne että pyörryn ja olen aukiolla. Tutkin kokoajan itseäni minulla on rytmihäiriöitä ja päänsärkyä päivittäin. Oloni on epätodellinen ja sumuinen. Joka päivä olen varma että kohta sekoan ja minulla on skitsofreenia. Yleensä herätessä olo on kaikkein kamalin. Välillä mietin että tapahtuuko tämä minulle vai onko tämä unta. Joskus tuntuu että en voi niellä ruokaa se juuttuu kurkkuun ja tukehdun. Olen käynyt lääkärillä apua en saanut. Minulla on propral 40mg. Joka päivä keksin itselleni muka uuden sairauden tai vastaavaa. Onko oireeni merkki hulluudesta vai voinko vielä nauttia elämästä. En tahtoisi luovuttaa..
Toivoa vaiko ei?
saga84
3430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toivoa on niin kauan kuin on elämää:) Yleensä kun ihminen on ahdistunut, käy niin, että sitä tulee mietittyä kaikenmaailman palottavia asioita, kuten sairauksia. Ahdistus tuo mukanaan paljon fyysisiäkin oireita ja kun niitä alkaa tarkkailemaan ahdistuu vain entistä enemmän.
Ja kun lukee erilaisista pelottavista sairauksista, kuten syöpä, skitsofrenia tai sydänvika, käy usein niin, että alkaa neuroottisesti tarkkailemaan itseään ja takuuvarmasti silloin huomaa oireita, jotka vielä pahenevat kun niitä jää tarkkailemaan.
Suruja, ahdistuksia ja pelkoja tulee jokaiselle ihmiselle välillä ja tuntuu, että seinät kaatuvat päälle. Näitä tuntemuksia ei tarvitse rakastaa, mutta ei niitä kannata myöskään kohdella kuin vihamiehiä. Niiden kanssa kannattaa olla puheväleissä:)
Lisäksi ahdistuneen ihmisen kannattaisi tehdä itselleen selväksi, että kokopäivää ei käytetä murehtimiseen ja kaiken kauhean miettimiseen. Varaa päivästä aina tietty rauhallinen hetki, jolloin mietit näitä asioita. Esim. 20minuuttinen. Jos pelkoja tulee muulla ajalla mieleen, niin siirrät ne vain kylmästi pois ja säästät tähän murehtimishetkeen.
Sillä saa jo paljon aikaiseksi, jos todella jaksaa motivoitua siihen. Huomaat pian, että se auttaa. Kannattaa myös pitää huolta perusasioista, kuten ulkoilusta, liikunnasta, terveellisestä ja säännöllisestä ruokailusta.
Kyllä sinä selviät, usko siihen. Pärjäile!
JUU TOTA MÄ MIETIIN SAMAA KU TYTTÖ YSTÄVÄSTÄ EI OLLU KU HARMIA MIETTIÄ ET MITÄ SE TEKEE KU DOKAA NIIN PALJO JA MENEE MIS SATTUU JA PANIKOIN JA RESSASIN IHAN SAATANASTI.NO TEIN SEN PÄÄTÖKSEN ETTÄ EROSIN JA VOIN NYT PALJON PAREMMIN.MIETI NYT ET KANDEEKO SITÄ KESTÄÄ LOPUTTOMIIN JOS O MUUTENKI VAIKEETA JA JOS SE EI NÄE ET KÄRSIT SIITÄ SEN TUOTTAMASTA PASKASTA NIIN JOSSAKIN O VIKAA!!!!!!!!
olen miettiny sitä mutta kun meillä oli ennen niin mukavaa. En haluis luovuttaa. Silloin luvattiin aikoinaan että aina ollaan yhessä ja kukaan ei tuu meijän väliin.. Vittu kun oon niin avuton ja tyhmä!