Mitäköhän pahaa olen tehnyt kun minua näin rangaistaan..? Ehkä olen entisessä elämässäni ollut joku tosi paska ihminen ja nyt saan maksaa siitä...
Synnyin tähän maailmaan terveenä mutta teini-iässä mulle puhkesi kahvikuppineuroosi! Nyt siitä on kulunut n.10 vuotta ja kahvikuppineuroosi on vähitellen suurentunut paniikkihäiriöksi. Enää ei tarvitse jännittää pelkästään em. tilanteissa vaan paniikki on päällä lähestulkoon kokoajan. Kaupan kassalla saattaa puhjeta valtava tärinä ja pakokauhu, kyläilyjä vältän sen minkä pystyn,sillä pelkästään seurustelu lähimpienkin ihmisten seurassa on niin valtavan vaikeaa!
Ihmissuhteet kärsii: En jaksa lähteä kavereiden kanssa shoppailemaan, koska kuitenkin jossain vaiheessa ehdotetaan kahville menoa ja se tilanne on tosi vaivautunut kun pitää kieltäytyä koska en pysty menemään kahville käsieni tärinän vuoksi. Terassit aukeaa, kaverit pyytää siiderille, en voi mennä koska kädet tärisee enkä saa lasia nostettua. Pyydetään vaikka pitsalle, en voi mennä koska en pysty syömään, koska kädet tärisee.
Yksin on ikävä olla, mutta ajatus vastakkaiseen sukupuoleen vakavammin tutustumisesta jännittää, koska jännitän uusia ihmisiä..
Kyllä elämä on niiiin ihanaa!!! Onneksi on olemassa edes yksi apukeino, jonka turvin saa olonsa edes hetkeksi rennoksi: alkoholi!
Synnyin tähän maailmaan terveenä mutta teini-iässä mulle puhkesi kahvikuppineuroosi! Nyt siitä on kulunut n.10 vuotta ja kahvikuppineuroosi on vähitellen suurentunut paniikkihäiriöksi. Enää ei tarvitse jännittää pelkästään em. tilanteissa vaan paniikki on päällä lähestulkoon kokoajan. Kaupan kassalla saattaa puhjeta valtava tärinä ja pakokauhu, kyläilyjä vältän sen minkä pystyn,sillä pelkästään seurustelu lähimpienkin ihmisten seurassa on niin valtavan vaikeaa!
Ihmissuhteet kärsii: En jaksa lähteä kavereiden kanssa shoppailemaan, koska kuitenkin jossain vaiheessa ehdotetaan kahville menoa ja se tilanne on tosi vaivautunut kun pitää kieltäytyä koska en pysty menemään kahville käsieni tärinän vuoksi. Terassit aukeaa, kaverit pyytää siiderille, en voi mennä koska kädet tärisee enkä saa lasia nostettua. Pyydetään vaikka pitsalle, en voi mennä koska en pysty syömään, koska kädet tärisee.
Yksin on ikävä olla, mutta ajatus vastakkaiseen sukupuoleen vakavammin tutustumisesta jännittää, koska jännitän uusia ihmisiä..
Kyllä elämä on niiiin ihanaa!!! Onneksi on olemassa edes yksi apukeino, jonka turvin saa olonsa edes hetkeksi rennoksi: alkoholi!
Vastaukset 28
Vanhimmat
Mitä tärinöistä.Ei kukaan jaksa kiinnittää huomiota toisten tärinöihin.Heillä on muutakin tekemistä.Älä koko aikaa seuraa itseäsi,niin oireet hellittävät.Kiinnitä huomiosi minne muualle tahansa,kuin itseesi,niin helpottaa.Muutenhan olisit maailmannapa,jos toiset ihmiset seuraisivat sinun tärinöitäsi,eikö vaan.Lääkkeitä löytyy,jos käyt lääkärillä.
olen ittekkin pohtinut miten selviän elämästäni mutta en ole keksinyt ratkaisua
Jooh, on tullu joitakin lääkkeitäkin kokeiltua. Betasalpaajat auttoi aluksi ja ehdin jo ajatella että minähän voin niiden turvin elää lähes normaalia elämää... Mutta itku pitkästä ilosta, nekin lakkasi toimimasta, elimistö ei ole enää moksiskaan, vaikka söisin useamman sellaisen kerrallaan.. Lääkäritkin ihmettelee..
En mitään muuta toivoisi, kuin että voisin elää normaalia elämää,nauttia elämästä, vaikka sitten lääkkeiden turvin!!! Mutta taitaa olla liikaa vaadittu. Mitä järkeä tällaisessa elämässä on?!
Olisi kiva, kun samanlaisesta ongelmasta kärsivät vastailisivat, etten tuntisi itseäni ainoaksi...
...elämästä ei selviä hengissä..mutta joskus on minustakin tuntunut,että mitä täällä ollenkaan on kun voi vain puolinaisesti elää.Tuo on minulle jokapäiväisen tuttu asia ollut vuosikymmeniä,olen jo keski-ikäinen ja ylikin.Paniikkihäiriötä ei tunnettu kun olin lapsi,kaikki alkoi minulle jo ihan nuorena.Itse diagnosoin panicin lehdistä lukemalla.Monet fobiat kohdattu nyt.Vihdoin tiedän,että paniikkihäiriö oli oire vielä kovemmasta jutusta,dissosiaatiohäiriöstä,identiteettiongelmasta.Senkin melkein diagnosoin itse.Terapia ja lääkkeet,ystäville kertominen on auttanut ,nyt kuljen siinä missä muutkin niitten kanssa,jotka sisäisesti tuntevat minut.Mutta mihinkään ulkomaille en pysty matkustamaan,siitä vielä pitää huolen fobia,ahtaanpaikankammo eli lentopelko,koneesta en pääse pois.Ihmiset uskallan kohdata.Hae terapiaan,se on lääkken avulla paras apu.Tsemmpiä.Muista;et todellakaan ole ainoa!!!!!Paraneminen on 99%prsenttisesti varma!
Olen tehnyt itsetutkiskelua omista oireistan ja diaknoosi on paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko(tai voisi sanoa kauhu). Olen yli kymmenen vuotta kärsinyt näistä sairauksista enkä ole vieläkään päässyt lääkärille asti.. Mitään sosiaalista elämää minulla ei ole muuta kuin viikonloppuisin jolloin vedän pääntäyteen. Mietin päivittäin itsemurhaa ja olen jo keksinyt miten sen teen jos teen. Sen olen päättänyt että loppu elämääni en tahdo viettää samalla tavalla kuin nyt.
Oireeni ovat punastelu, sairaanloinen liikahikoilu(naama), pumppu hakkaa kahtasataa, vapina, tärinä, hengityksen salpaantuminen ja pahimmillaan silmissä sumenee.
Voiko suoraan soittaa psykiatrille ajan vai pitääkö sinne olla lääkärin lähete?
voi soittaa,niin minäkin tein..niihin saattaa olla pitkät jonot...Ei minun mielestäni tarvitse lääkärin lähetettä,ainakaan psykiatrille joka on lääkäri.Kaupungin terveyskeskuksen kautta voi olla että tarvitaan lähete.Känny käteen ja soita ihmeessä!VOimia!!!!
moi!
itse soitin kyseisten vaivojen vuoksi ensin ihan vaan terveyskeskukseen, sain ajan lääkärille ja kävin sitten kertomassa mikä vaivaa. Vaikka jännitti ihan tajuttomasti ja odotustilassakin meinas taju lähteä, niin lääkäri oli aivan ihana ja naama ferrarinpunaisenakin sain sisäänpäästyäni kerrottua missä mättää. En ollut kuulemma ensimmäinen kyseisiä vaivoja valittamaan tullut.. kyllä ne lääkärit tämän vitsauksen tietää ja tunnistaa nykyisin aika helposti. Suht yleistä tämä taitaa siis olla.
Ja lääkäriä ei ainakaan tarvitse jännittää, usko pois, ja jo siellä käynti helpottaa paljon =)
No, mulle kyseinen lääkäri sitten kirjoitti ensi hätään reseptin rauhoittaviin ja suositteli psykologilla käyntiä jatkotoimenpiteiksi, sinne siis varasin ajan ja nyt pari viikkoa pitäisi odotella ennen kuin sinne pääsee ja pärjätä noilla rauhoittavilla siihen saakka. Enköhän mä parjää, ja pärjäät säkin, puhelin käteen ja soittamaan, se ei ole ylivoimaista vaan askel parempaan tulevaisuuteen =)
On kokemusta siitäkin.. Oma lääkärini laittoi lähetteen paikalliseen mielenterveyskeskukseen, kun hänestä ilmeisesti alkoi tuntua siltä, ettei itse enää osaa auttaa minua. No, yksi käyntikerta riitti siellä.. Ensinnäkin tämä "psykiatri" oli about minun ikäiseni, ellei nuorempikin ja siinä jutustellessa kun tuli ilmi kaikkea, niin siihen hän jumittui, kun kerroin, että juon alkoholia joka viikonloppu. Ilmoittivat minulle sitten myöhemmin, että rupeavat miettimään sopivaa lääkitystä, kunhan ensin käyn a-klinikalla selvittämässä alkoholin käyttöäni..
Se jäi sitten siihen, kun sanoin että kiitos avusta ja näkemiin. Jäi lievästi sanottuna sellainen maku tuostakin reissusta mieleen, että eivät tainneet oikein tajuta sielläkään oikeaa ongelmaani, sitä tärinää joka rajoittaa elämääni. Jos se,että käytän alkoholia joka vkl, meinaa käyntiä a-klinikalla, niin samantien voin raahata sinne koko tuttavapiirini, jos se muka kuulostaa liikakäytöltä, voimme kaikki käydä tutkituttamassa itsemme!
Ihan höpö-höpö-juttuja nuo puoskarit ovat. Pienenä jouduin koulukiusauksen takia käymään ties minkä psykologin luona jotta "tutkittaisiin" mitä minussa on vikana. Miksei kiusaajia tutkittu? Onko kiusaaminen sitten normaalia ja minunkin olisi pitänyt olla samanlainen?
Ammattikorkeakoulussa ollessani kävin muutaman kerran yhdellä kallonkutistajalla kun yritin saada selvyyttä asioihin. Esim. ahdistukseen ja stressiin. Ensimmäisellä kerralla äijä käski minun aina puhua ongelmista vain tälle tai muille pään tohtoreille. KIELSI puhumasta ongelmista esim. kouluterveydenhoitajalle!
Ne sanat tuntuivat suoralta iskulta sydämeen, semmoisen olon sain. Ihmettelen myös tuota jos psykiatrina on joku 25-vuotias henkilö suoraan koulunpenkiltä eikä mitään kokemusta mistään, saati sitten mitään omakohtaistakaan kokemusta.
Elikkä mites sulla sit nykyisin menee, eli ootko saanu apua asioihin mistään?
Mä luulen, että en saa koskaan tähän mitään apua, eli täytyy ilmeisesti vaan nöyränä tyytyä kohtaloonsa =( Huvittavaa tässä on sekin, että kavereilla ja muilla tutuilla tuskin on edes aavistustakaan millaista mun elämä on.. Tietäisivätpä vaan..!
Joo, kyllä minusta tuntuu siltä että eteenpäin olisin päässyt elämässä näistä ongelmista huolimatta. Itsetutkistelu on auttanut kyllä minua.
Vaikea muutamalla sanalla selittää, mutta yritän olla miettimättä ongelmiani. Voin määritellä elämäni ongelmieni kautta. Tai sanotaan vaikka näin että ihmisenä minussa on muutakin kuin sairautta. Eli en halua pitää noita ongelmia pääasiana elämässäni vaikka ne ovat sitä olleet.
Ei elämä vieläkään kovin helppoa kun on oikeita fyysisiä ongelmia esim. allergiaa ja ihottumaa niin ne tekevät elämästä hankalampaa muiden ongelmien ohessa. Tulee tavallaan noidankehä josta on vaikea irtautua.
Yleensä olen välttänyt kaikkea mitä pelkään, mutta yritän joka päivä tehdä jotakin spontaanisti ilman että mietin seurauksia. Menen esim. syömään hampurilaisen jonnekin vaikka olo olisi minkälainen. Tai sitten pysähdyn istumaan puiston penkille vaikka aikaisemmin olisin painunut suoraan kotiin pelkoineen.
Yritän tehdä semmoisia asioita joita tavallaan kiellän itseäni tekemästä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole haitallisia tai muutenkaan ikäviä. Jotenkin mieleen on juurtunut ajatusmalli että kaikki tuommoiset arkiset asiat ovat negatiivisia joita pitää vältää.
Ehkä sen takia itseään onkin niin vaikea muuttaa. Masennuslääkkeet voisivat auttaa, mutta niitä en edes halua harkita koska ongelmat ovat syvemmällä.
Hei!
tuo on tosi yleistä, että mtt pistää a-klinikalle. arvatkaa mitä monelle ensin a-klinikalle menevälle sanotaan? tietty että mene ensin mtt:hen, koska alko-ongelma on oire jostain muusta,,,
Resurssien puute on niin suuri joka paikassa, että kaikki sellaiset pitää saada hoidettua jossain muualla, jotka vain voivat saada muualta apua. Sitten raukkoja ihmisiä hyppyytetään näiden kahden välillä, luultavasti vielä muitakin tahoja mukana.
Jaa, mitähän uusi eduskunta tekee asian hyväksi, kansanedustajaehdokkaat kun olivat jonkin mielenterveystahon tekemän kyselyn mukaan tyyliin 80%:sti sitä mieltä että mt-työhön kohdennetaan aivan liian vähän rahaa..
Terveyskeskukseen tälläisen sairauden vuoksi vai pitääkö mennä jonnekin yksityiselle tai johonkin?
Nyt on varattu lääkärille aika. Toivottavasti tämä yli kymmenen vuoden helvetti saadaan loppumaan ja voisin alkaa elää normaalia elämää. Haaveeni on että oireet häviäisivät niin paljon että pystyisin alkaa seurustelemaan. Se on ollut minun suurin haaveeni.. No katsotaan mitä aika tuo tullessaan!
Jos samasta vaivasta kärsit,etkä ole siihen vielä aikaisemmin apua hakenut, niin luultavasti lääkäri määrää sulle beetasalpaajia, ne auttaa tosi hyvin oireisiin, kuten tärinään ja sydämentykytykseen, ainakin aluksi. Mulla kävi niiden kanssa vaan niin, että kun rupesin syömään niitä lähes päivittäin, niin ne lakkasikin sitte lopulta toimimasta. Kumma juttu!
Itselläni just vajaa vuosi sitten loppui pitkä parisuhde, teinivuosina alettiin seurustella ja sillon mulla ei edes ollut näitä ongelmia. Nyt kun on nämä ongelmat, niin onpa erittäin vaikea kuvitella uutta parisuhdettakaan kun se toiseen tutustuminen on niin hankalaa.. Ja kun ei näistä vaivoista pysty/kehtaa kenellekään kertoa! Olo on jokseenkin yksinäinen, kun ei elä enää turvallisessa parisuhteessa..
Muistan hyvin kun vielä 1980 luvun alussa ei kukaan voinut sanoa toiselle terveellisistä elämäntavoista, terveellisestä ruokavaliosta, rasvojen välttämisestä, kasvisten lisäämisestä. Oltaisiin astuttu liian intiimille alueelle. Mitä silloin tehtiin masentuneille nuorille? Niistä vaiettiin. Ongelmaa ei yksinkertaisesti saanut olla. Jos joku murrosikäinen käyttäytyi poikkeuksellisesti, hänet vietiin omaisten suostumuksella pakkohoitoon, saatettiin sulkea jopa eristys-selliinn rauhoittamiseksi. Tuupattiin suonet täyteen sen ajan myrkkyjä, että mieli saatiin totaalisesti lyödyksi.
Nyt 25 vuotta myöhemmin, kaikki pyrkivät noudattamaan terveellistä ruokavaliota aivan luonnostaan. Psyykkeen oireilu ja masentuneisuus eivät ole enää tabu niin kuin ennen oli. Asiantuntevaa mielenterveyshenkilökuntaa on pilvin pimein. Lääkkeet ovat huippuluokkaa, jotain vielä puuttuu. Mitäkö puuttuu? Avoimuus ahdistuneisuutta ja psyykkeen kestämättömyyttä kohtaan. Aivan liian usein nuoret joutuvat salaamaan pahaa oloaan. Aivan liian usein he ovat yksin ongelmiensa kanssa. Aivan turhaan he pelkäävät paljastumistaan, siten pahentaen neuroosiaan. Aivan liian usein me vanhemmat ja lähipiiri olemme välinpitämättömiä. Aivan liian usein me olemme toivottomia, vaikka toivo on edessämme, aivan meidän ulottuvillamme.
Xanor 0,5mg kaksi kertaa päivässä sekä propral 10mg 1-2 tablettia 2-3 kertaa vrk:ssa.
Miltä kuulostaa?
Ota asia rohkeasti puheeksi jonkun kanssa, saatat yllättyä ja huomata, ettet olekaan ainut vaikka niin kuvittelet.
Mitäs sitten vaikka kertoisit kavereille, että lähden sinne terassille, mutten nyt voi ottaa mitään koska kädet tärisevät ja häpeän sitä. Elämäähän tämä vain on! Mitä enemmän varot ja peittelet asiaa, sen varmmemmin se asia on ja pysyy. Oletko kokeillut alkoholin jättämistä kokonaan pois (ja kahvin) ja lisätä liikuntaa ja urheilua, vitamiineja, yms. harrastaa kaikkea terveellistä.
Oma psyykkeni tervehtyi kun jätin kaikki haitalliset asiat pois ja aloin hankkia "tervettä" huumaa liikunnalla.
Onko sinulla vaikka sisarusta jolle voisit asian ensi alkuun kertoa, tai äiti joka ymmärtää? Huomaat miten helppoa se kertominen kuitenkin on kun vain otat sen ensimmäisen askeleen.
Näillä palstoilla monet kertovat käyttävänsä juuri tuota xanoria.No itsekin menin sitten ehdottamaan sitä lääkärilleni,mutta eipäs hän halunnut siitä reseptiä kirjoittaakaan,koska sanoi ettei halua minulle määrätä lääkettä josta tulee riippuvaiseksi... :O
Olet verrattain nuori, nuoruudestasi johtuen oireilusi lienee yleistä ihan siihen ikään kuuluvana. Aina tosin asiat eivät ole niin yksiselitteiset. Lyhyesti kerron elämäntarinani kaikille "kärsiville" lohdutukseksi ja toivon säilyttämiseksi.
Olen nyt 53 v. mies. Avioliitossa ja lapsiakin on. OLen työelämässä, yrittäjänä. Elän tasapainoista ja onnellista elämää. Aina ei ole ollut näin.
Olin hyvin kiltti lapsi, liian kiltti. Otin vastaan sisarusteni "pahat teot" vapaaehtoisesti kärsiäkseni rangaistuksen heidän tähtensä (ei en ole masokisti). Ollessani noin 20 v. elämäni muuttui totaalisesti. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita mielettömästi. Elin jatkuvasti ahdistuksessa, enkä tiennyt miksi. Minulla ei ollut mitään kahvikuppi neuroosia tai vastaavaa, oli vain käsittämätön pelko "paljastumisesta". Minulle määrättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä ahdistuksen/pelkoneuroosieni kurissa pitämiseksi. Auttoivatko ne? Eipä juurikaan. Tuskaisuuteni kasvoi vuosi vuodelta. Muistissani on kun menimme tuoreen vaimoni kanssa syömään kerrankin ulos, oli joku pihvipaikka Hesassa. Pöydät olivat täpötäynnä ruokailijoita. Tilasimme jotain pihviä ranskalaisilla perunoilla. Tilauksen ja pöytään tuomisen välinen ajanjakso kävi sietämättömän pitkäksi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ruokailijat ovat kiinnostuneet pelkästään MINUSTA ja siitä miten RESSUKKA minä olen säälittävine pelkoneurooseineni. Tulihan se ruoka viimeinkin. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut, ettei ruokailusta mitään tullut. Väkisin söin jotain. Yritin poistaa ahdistustani laskemalla syötyjen ranskanperunoiden lukua.
Aika menee eteenpäin, ahdistuksesta tulee jo kehon viestitys menetelmä. Alan hikoilla entistä voimakkaammin. Aluksi hikoilu kohdistuu luonnollisimpiin kanaviin (kainalot), myöhemmin hikoilu valtaa koko kehon. Tuttu muisto on pyyheliina kamarin uunin päällä, johon voin käydä pyyhkimässä kasvoiltani norona virtaavan hien poistuessani tuskallisesta kahvipöydästä sukulaisvierailujen aikana. Pahinta oli vielä se, että minulle määrätty Anafranil lääke (ahdistukseen) aiheuttaa itsessään hikoilun lisääntymistä.
Edellä mainitun kaltaista ahdistunutta pakkoneuroottista elämää elin yli 20 vuotta. Mikä minua auttoi? Miksi en tehnyt itsaria? Miksi en elä "hullujen huoneessa" loppu elämääni? Miksi voin tänä päivänä todella hyvin? Miksi en pelkää mitään? Kysykää jos kiinnostaa:).
Luojan kiitos, ei minulla ole tällaisia vaivoja, mitä nämä nuoret täällä kirjoittaa. Monia muita vaivoja kylläkin on.
Ensimmäisen kerran "eksyin" tänne palstalle. Muilla "sairauspalstoilla" olen kyllä vieraillut.
Olen kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja tietysti omastani. Aina voi itse saada jotain vinkkiä ja ehkä itse antaa toisille.
Joten, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, miten tuosta kaikesta selvisit!
20 vuotta on pitkä aika, kestää ja kärsiä. Niin kuin tapaan miettiä omalla kohdallani, niin nyt mietin myös sinun kohdallasi, että mitähän se meidän Luojamme tarkoittaa, kun Hän tällaisia kärsimyksiä meille antaa!?
Tuossa selviytymistarinassasi voi olla paljon merkitystä monen elämään, myös minun, joten jään mielenkiinnolla odottamaan..... Kiitos jo etukäteen, jos jaksat kertoa!
Voimia teille jokaiselle!
Ensinnäkin tukea en saanut muualta kuin MT-henkilökunnalta ja vaimoltani (hyvin rajallisesti). Joku sanoi, että älä Jeesusta sotke tähän. Pakko minun on se sotkea koska ilman jatkuvaa sinnikästä rukoilua ja alkoholia en olisi kestänyt. En ole varma kumpi enemmän auttoi rukous vaiko alkoholi:). Vuonna 1995 tuli täydellinen pysähdys. En yksinkertaisesti enää kestänyt. Psyyke olisi vielä jaksanut taistella, keho ei. Nykyisin sitä taidetaan kutsua nimellä burnout. En nähnyt valoa missään suunnassa. Lääkityksen lisäämiseen en luottanut. Tukijoita minulla ei ollut. "Lataamoon" en ollut halukas lähtemään. MITÄ MINÄ TEEN !?! Itsemurhaa en koskaan tosissani harkinnut (kiitos sen valtavan rukoukseni määrän). Onnekseni tunsin erään psykoterapeutin, jolle viimeisillä voimillani soitin. Hän oli järkyttynyt kuulemastaan. Otti minut oitis potilaakseen (nimellisveloituksella). Aloitin säännöllisen psykoterapiassa käynnin, jota kesti liki 3 vuotta 1 kerta/vko. Alku oli hankalaa, minä joka olin tottunut selviytymään pelkän pohdiskelun avulla, minun oli nyt opeteltava puhumaan. Näin jälkikäteen on hauska muistella keskustelumme kulkuja. Eräänkin kerran terapeuttini (nainen) kysyi aluksi, mistäs nyt jutellaan? Oli niin kurkkua myöten täynnä koko terapiaa, että tiuskasin hänelle, vituttaa koko terapia, johon terapeutti vastasi ystävällisesti, no eikös se vittu ole ihan hyvä asia:). Mitäs siihen on miehellä enää lisättävää:). Samaan aikaan kun kävin terapiassa, minulle vaihdettiin uusi (parempi) lääkitys. Anafranilin oli jo itsessään todettu aiheuttavan voimakasta hikoilua. Se poistettiin ja tilalle astui Seroxat, kallis mutta hyvä lääke. Terapiaa oli jatkunut jo liki 2 vuotta kun koin suuren oivalluksen. Lapsuus, nuoruus, kaikki oli käyty läpi, mitään läpimurtoa ei oltu tehty. Sitten palattiin armeijaan, käytiin kohta kohdalta läpi koko intin aika. Ollessani Rauk:ssa koin henkilökohtaisella tasolla inhoittavan HÄPEÄN tunteen, jonka johdosta psyykkeeni käyttäytyminen muuttui hetkessä. Se on sen verran laaja juttu, etten sitä tähän liitä. Jos jotakuta se kiinnostaa, niin kysykää, kirjoitan sen erikseen.
Terapiat oli käyty, lääkitys vaihdettu, elämä jatkui. Minussa oli alkanut tapahtua muutoksia. Oltuani suurissakin joukko tapahtumissa, mieleni oli aivan levollinen. Minua ei enää ahdistanut. Keho sen sijaan tuli jälki junassa. Muistan eräänkin vanhempainillan kahvittelun koulun ruokalassa, jossa pöydät olivat täynnä oppilaiden vanhempia. Katselin hyvin levollisesti ympärilläni olevia vanhempia. Kukaan "ei tuijota minua", ei havainnoi sitä, kuinka reppana ahdistelija minä olenkaan. Sen sijaan kaiken tämän levollisuuden keskellä alkaa yhtä äkkiä voimakas hikoilun puuska. Niin kuin pahimpien ahdistusteni aikana, hikikarpalot valuvat otsaltani niin kuin sadekuuro olisiminut yllättänyt. En hätääntynyt siitäkään, aloin jutella alitajunnalleni/mielelleni/psyykkeelleni (ihan miten vain), hei kuulkaas, olette nyt myöhäjunassa, ahdistukseni ovat takana päin. Meni luultavasti pari vuotta, ennen kuin keho ymmärsi mitä psyykkeelle oli tapahtunut.
Elän tänä päivänä hyvin tasapainoista, täysin pelotonta elämää. Nautin suunnattomasti elämän pikku asioista. Vaikean elämäni myötä, siitä selvittyäni, osaan antaa arvoa kaikelle kauniille ja hyvälle tavallista enemmän.
JK. Koska olen selvinnyt elämästäni hengissä, haluan kertoa siitä kaikille kärsiville lohdutuksesi ja toivon kipinäksi paremmasta huomisesta.
Kiitos, kun jaksoit kertoa tarinasi. Toivottavasti jokainen joka sen lukee, ottaa siitä opikseen.
Kovasti olet jaksanut taistella hyvänolosi puolesta. Moni olisi jo luovuttanut.
Selviämisesi on taas yksi osoitus siitä, että ei kannata antaa periksi. Pitää vain uskoa, että vielä tästä selviän.
Hyvä, kun sait tukea MT-henkilökunnalta ja vaimoltasi, vaikkakin vain hyvin rajallisesti, niin kuin kirjoitat.
Sinulla oli myös onnea, kun tunsit tällaisen psykoterapeutin! Varmaan olet muistanut kiittää häntä tuesta ja auttamisesta. Ehkä vointisi ei olisi nyt niin hyvä, kuin se on, ilman tätä auttajaasi.
Olisi hienoa, jos vielä jaksaisit kirjoittaa siitä intin ajasta. Ehkä siitäkin voisi oppia jotain. Esim. kuinka koetut asiat jää alitajuntaamme meitä häiritsemään ja kiusaamaan.
Näinhän se on, että meitä painaa asiat, joita emme aina osaa yhdistää pahaan oloomme.
Itse kärsin stressistä, mutta koetan vain yksin taistella irti siitä. En ole valmis menemään minkään psykoterapeutin luo puhumaan siitä. Yksin koetan analysoida ja selvittää elettyä elämääni. Kyllä välillä olen allapäin, mutta toisaala koetan ajatella positiivisesti. Periaatteessa minulla on kaikki aika hyvin.
Positiivisenajattelun voimasta olen lukenut, että kun ajattelee positiivisesti, niin tapahtuu positiivista, mutta negatiivisella ajatelulla saa aikaan vain negatiivisuutta.
Koetan yrittää hidastaa vauhtiani ja yritän olla stressaamatta. Nyt se jo jotenkin onnistuu. Vielä vuosi sitten oli aivan kamalaa. On vaikea saada "jarrua" päälle, kun on tottunut koko ajan olemaan menossa jonnekin päin ja tekemään jotain. Uskon, että sellainen, joka ei sitä oloa ole kokenut, ei voi sitä ymmärtää. Yleensähän sitä vain sanotaan, että älä stressaa. Minä tiedän, että ei se auta.
Voimia sinulle, sinä uljas taistelija! Toivottavasti kerrot tätä selviytymistarinaasi mahdollisimman monelle.
...ihan mielettömän paha olo muutamia vuosia sitten. Sitä ei voi täysin verrata sun olotilaan, koska pystyin kuitenkin elämään päällepäin normaalisti, käymään syömässä ulkona jne, mutta oli vaan tosi paha olo, joka kerran sitten huipentui melkoiseen itkukohtaukseen, yhtäkkiä ja julkisella paikalla, jota en meinannut pystyä millään lopettamaan. Se pisti miettimään asioita, ja tajusin, että mun ei tarvitse esittää ystävilleni mitään muuta kuin mitä mä olen, ja sen tajuaminen oli jotenkin kauhean helpottavaa. Kun ymmärsi, että ystävät tykkää musta, olin mä miten vajavainen mielestäni tahansa. Se on niin helppoa sanoa toiselle, että älä jännitä, ei kukaan sua tarkkaile, kun itsehän sitä siinä tilanteessa on itsensä pahin vihollinen. Mutta pointti on siis se, että kaverit hyväksyvät sut sellaisena kuin sä oot, jokaisella on ihan oikeasti omat traumansa ja pelkonsa, toisilla ne on isompia ja keskittyy eri asioihin, kuin toisilla, mutta kaikki tietää sen, että kaikilla on jotain ongelmia. Toi on kuitenkin niin inhimillistä, ei ehkä enää normaalia jännittämistä koska siitä on tullut tuommoinen peikko, mutta inhimillistä. Sä et oo tehnyt mitään pahaa, tappanut toista tms., joka voisikin kääntää kavereiden selät, vaan olet oma haavoittuva itsesi, jonka kaverit hyväksyy. Tää on nyt niin helppo sanoa, että käännä käsiesi tärinä huumoriksi, koska olet sitä jo ehkä yrittänyt, tai että juttele jonkun läheisemmän kaverin kanssa asiasta, mutta halusin vaan sanoa, että en usko, että kaverit sulle tuommoisen asian takia selkäänsä kääntää, vaikka kertoisit heille sen, että sun on vaikea olla heidän kanssaan, vaikka haluaisitkin olla. Ja se, että sanoisit sen heille (tai jollekin ainakin) olisi ko. henkilöstä iso luottamuksen osoitus, ja hän voisi olla otettukin siitä, että uskoudut hänelle noin arasta aiheesta. Kuulostaa, että olet ehkä jollain tapaa täydellisyyden tavoittelija, joka pelkää tehdä virheitä ja pelko on sitten laajentunut arkipäiväänkin. No, en ala nyt tän enempää psykologisoimaan, mutta koita vähentää alkoholin käyttöä (vaikka tiedän kyllä, että se auttaa sen hetken) ja ala harrastamaan vaikka jotain ohjattua liikuntaa, jos saat mennyksi salille, tai sitten uimaan tms. Liikunta oikeasti auttaa, ainakin mua on auttanut. (Olipa banaali lopetus...)
Kaikkea hyvää sulle!
Jep Kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi tämäkin on tulkittu, mutta taitaa olla jotain paniikkihäiriöä, tai molempia. mulla ei ole ollut ongelmia vastakkaisen sukupuolen kanssa, eikä yleensäkään ihmissuhteissa, mutta enemmän, kuin kolme ihmistä niin jännitän. Ääni kimenee tai lähtee, ja hikoilen ja punastun. Vaan nykyään on toisin. Löysin hyvän naisen vaimokseni, ja kaikki on ollut paremmin sen jälkeen. Ei vieläkään mitään superia, mutta hienoa on elämä ollut. Nyt kaksi lasta ja onnellinen elämä. Koittakaa kaikki jaksaa. Mulla auttoi usko korkeampaan voimaan(Jeesukseen), kovina aikoina, luultavast.siksi olen vielä täällä. SIIS VIELÄ KOITTAKAA JAKSAA!!!
Alkoholi yleensä ei auta, kuin jos juo kohtuudella, niin että ajaus oimii ja kulkee. Mulla alkoholi vain pahensi asioita. Lääkkeitä söin hetken, ja aiheutti tunteetomuuden olon. Mieluummin synkistelen, kuin en tunne mitään. HYVÄÄ JATKOA KAIKILLE!!!!
haa haa itteenikin vaivaa elämän vaikeus .. kiva käydä töissä terveytensä uhalla ja siellä muitten kusipäitten kanssa turvata kaiken maailman porvareitten sijoitukset niin vitun ihanaa olla suolen kansalainen ... eiköhän se pää koht pimahda ja jotenkin saan tän paska elämän loppumaan
http://www.menaiset.fi/artikkelit/hyva-olo/mieli/art569-Auttava-puhelin-madaltaa-kynnysta.html
Tuosta artikkelin lopusta löytyy maksuttomia puhelinnumeroita, joihin kannattaa tilanteensa mukaan soitella. Tuo Suomen Mielenterveysseuran auttava puhelin on kyllä itseäni auttanut ongelmieni käsittelyssä. Se tuntuu niin helpottavalta päästä vain puhumaan jollekin oikealle ihmiselle.
Jos kuppi tärisee niin voihan sitä kertoa vaan kavereille että on sellainen ongelma ja juoda pillillä?