Isäni kuolemasta tuli vähän aikaa sitten kuusi vuotta täyteen. Vieläkään en ole asiasta täysin päässyt yli, päinvastoin. Viimeisen vuoden aikana olen ollut masentuneempi kuin koskaan vaikka sitä ennen vain hyvin vaihtelevasti - on ollut kausia jolloin olen tuskin "muistanut" asiaa, varmasti halunnut unohtaa. Olen 18 vuotias ja elämän pitäisi olla melko hienoa juuri nyt, mutta en kuitenkaan jaksa väittää melkein mistään. Kavereita ei ole paljon, enkä harrasta juuri mitään. Päivät toistavat itseään eivätkä tarjoa minkäänlaisia virikkeitä. Pahinta tässä on kuitenkin se että olen tietyllä tapaa itse tämän valinnan tehnyt: katsonut parhaaksi vetäytyä itseeni ja olla omissa oloissani. Toki voisin aloittaa jonkun kivan ajanvietteen tai mennä ulos ihmisiä tapaamaan mutta intoa ei juuri ole. Nukun melko paljon mutta olen lähes aina uupunut.
Luulen että kaiken taustalla on isäni menetys josta en koskaan ole päässyt puhumaan: äidillenikin itkin asiaa kunnolla ensimmäistä kertaa vasta melkein kaksi vuotta kuoleman jälkeen. Olen ainut lapsi joten sisaruksiakaan ei ole juttuseuraksi. Ystävät ovat yrittäneet olla enemmän tai vähemmän tukena, luultavasti antaisivat enemmänkin mutta en itse ole asiaa ottanut puheeksi. Vuosien hiljenemisen jälkeen en osaa päästää ketään lähelleni, mikä näkyy varmasti osaltaan myös läheisten ystävien määrässä. En vaan jaksa enää tätä pohjatonta pahaa oloa jonka olen kuvitellut käsitelleeni ominpäin läpikotaisin, mutta aina se palaa kummittelemaan. Haluaisin vain pystyä nauttimaan elämästä ja olla murehtimatta jokaisesta vastoinkäymisestä, mutta koko uskoni ja iloni elämään on aika hataralla pohjalla. Olisi mukava kuulla kommentteja samassa tai vastaavassa tilanteessa olijoilta..
Luulen että kaiken taustalla on isäni menetys josta en koskaan ole päässyt puhumaan: äidillenikin itkin asiaa kunnolla ensimmäistä kertaa vasta melkein kaksi vuotta kuoleman jälkeen. Olen ainut lapsi joten sisaruksiakaan ei ole juttuseuraksi. Ystävät ovat yrittäneet olla enemmän tai vähemmän tukena, luultavasti antaisivat enemmänkin mutta en itse ole asiaa ottanut puheeksi. Vuosien hiljenemisen jälkeen en osaa päästää ketään lähelleni, mikä näkyy varmasti osaltaan myös läheisten ystävien määrässä. En vaan jaksa enää tätä pohjatonta pahaa oloa jonka olen kuvitellut käsitelleeni ominpäin läpikotaisin, mutta aina se palaa kummittelemaan. Haluaisin vain pystyä nauttimaan elämästä ja olla murehtimatta jokaisesta vastoinkäymisestä, mutta koko uskoni ja iloni elämään on aika hataralla pohjalla. Olisi mukava kuulla kommentteja samassa tai vastaavassa tilanteessa olijoilta..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei! Menetin oman isäni ollessani Sinua kymmenisen vuotta vanhempi, kuitenkin aivan liian varhain ja ymmärrän surun läsnäolon varsin hyvin. Mutta tiedätkö, jossain vaiheessa on pakko päästää irti. On jatkettava omaa elämää.
Se ei mitenkään heikennä rakkautta tai ikävää isää kohtaan. Minulla on ollut tapana muidenkin pois menneiden kohdalla muodostaa heistä "kuva", joka on mielessäni esim. haudoilla käydessäni.
Oman isäni muistan vilkuttamassa kotitalomme ikkunassa, hymyillen ja hyvävointisena... Isoäitini muistan istumassa telkkarin edessä lempipaikallaan...
Oletko saanut tilanteeseesi mitään ammattiapua? Olisi varmasti paikallaan käydä juttelemassa asiasta psykiatrin kanssa. Kerrot tehneesi itse valintasi; tästä eteenkin päin ratkaisut ovat sinun omiasi. Joko roikut menetykseesi liittyvässä surussa, tai päästät irti ja muistat ne hyvät hetket ja jatkat elämääsi. Uskonpa, että se olisi myös isäsi toivomus, kun hän "pilven reunalta" seurailee elämääsi.
Jollei sitä ammattiapua vielä ole käytössä, siitä pitänee aloittaa. Kaikkea hyvää Sinulle.