En jaksa motivoitua elämiseen. Multa on "pointti" täysin hukassa. Sanotaan, että elämä sinänsä on lahja, josta pitäisi olla kiitollinen, mutta kun en osaa nähdä asiaa noin.
Siis oikeasti, mitä mieltä tässä kaikessa on?! Synnyt, olet lapsi, menet kouluun, opiskelet, saat töitä (jos saat), perustat perheen (jos perustat), jäät eläkkeelle ja sitten kuolet.
Ihmisen aika on lyhyt, mutta kun tuntuu, että itse olen saanut jo tarpeekseni. Ikää 30 ja tuntuu että olen jo "nähnyt kaiken". Toki tiedän, että en ole nähnyt/kokenut paljonkaan, mutta tuntuu, että sellaiset ihmisen perustuntemukset ja kokemukset ovat loppujen lopuksi kuitenkin samoja, eri variaatioin vain, enkä mistään ihmeellisestä jäisi paitsi, vaikka jo heti tänään jäisin auton alle ja kuolisin.
Masennuksen pahin vaihe on mulla jo takanapäin eikä aktiivisia itsensä tappamisen ajatuksia enää ole. Mutta ei kai tällainen välinpitämätönkään asenne oikein normaalia ole..? Jatkunut jo monta kuukautta..
Siis oikeasti, mitä mieltä tässä kaikessa on?! Synnyt, olet lapsi, menet kouluun, opiskelet, saat töitä (jos saat), perustat perheen (jos perustat), jäät eläkkeelle ja sitten kuolet.
Ihmisen aika on lyhyt, mutta kun tuntuu, että itse olen saanut jo tarpeekseni. Ikää 30 ja tuntuu että olen jo "nähnyt kaiken". Toki tiedän, että en ole nähnyt/kokenut paljonkaan, mutta tuntuu, että sellaiset ihmisen perustuntemukset ja kokemukset ovat loppujen lopuksi kuitenkin samoja, eri variaatioin vain, enkä mistään ihmeellisestä jäisi paitsi, vaikka jo heti tänään jäisin auton alle ja kuolisin.
Masennuksen pahin vaihe on mulla jo takanapäin eikä aktiivisia itsensä tappamisen ajatuksia enää ole. Mutta ei kai tällainen välinpitämätönkään asenne oikein normaalia ole..? Jatkunut jo monta kuukautta..
Vastaukset 4
Vanhimmat
kannatteisiko lääkäriltä kysellä lääkityksen vaihtoa ?Elämän merkityksen ymmärtää viimeistään silloi,kun sairastuu vakavasti,tai jokin syvä kriisi kohtaa.Kyllä elämä on kekemisen arvoista.
Hei vaan sinulle tuntematon ystävä.
Olen huomannut omasta masennuksesta että pahinta on tämä kun mikään ei tunnu miltään.
Olen 40v nainen kaksi lasta ja avopuoliso,uusi koti ja ei ainakaan tällä hetkellä ahdistavaa taloudellista tilannetta.
Silti olen äärettömän onneton,teen keikkatyötä silloin tällöin.
Työtilanne on tosiaan hyvin vaihteleva ja sekin stressaa.
Muuten olen kotona laitan lapset kouluun,teen joka päivä samat kotihommat,joskus käyn kaupunkilla.
Uudessa asunto alueessa ei ole vielä tuttuja löytynyt,joten yksin olen.
Sairastin kuusi vuotta sitten syvän masennuksen,josta ajan myötä toivuin.
Tällä hetkellä on menossa mieliala lääkitys,mut en ole huomannut vielä siitä mitään apua.
On niin apea olo ja ei ketään kenelle puhua.
Päivät menee jossain sumussa ja kaikki on yhden tekevää.
Minullakin on tunne että elämä on eletty,vaikkei niin ole.
Tämä kevät on ollut tosi masentava. Mitään
ei jaksa tehdä, keskittymiskyky nolla,
kotia ei jaksa siivota, ei ruokaa itselleen laittaa, tahi edes ulkoilu ja ihmisten seura
seura ei kiinnosta.
Itsekin usein mietin miten "yhdentekevää"
tää ihmisen elämä loppujen lopuksi on.
Munulla tosin jo ikää 50, joten mitäpä sitä
tavoitteita enää olisikaan?
Olen sairaseläkkeellä, joten mitään velvoitteita
tai säännöllistä päivärytmiäkään ole.
Tällai kun jää tavallaan yhteiskunnan ulkopuolelle, ilman mitään terapia tahi hoitokontaktia, niin vähemmästäkin syrjäytyy.
Lääkkeet vain käyn terveyskeskuksen vastaaotto-
luukulla uusimassa ja noiden pillerien voimalla raahaudun päivästä toiseen.
Kyllä meidän masentuneiden elämään pitäisi
saada ulköpuolista apua, koska itse ei sitä
kykene enää hankkimaan. Esimerkiksi, kun on tietyn ajan uusinut reseptejään, niin sais
automaattisesti lääkäriajan ja silloin vois
löytyä jotain uusia ratkaisuja ja hoitomuotoja.
minua vie eteenpäin halu tehdä hyvää muille ja rakkaus. tuskin jaksaisin, jos eläisin vain itselleni. yritän elämäni aikana tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan. en mäkään tajua tuota "elämä on lahja", ja vitut ole. ehkä jos olisi uskovainen, sen voisi nähdä noin. mutta eipä tällä elämällä nyt mitään kovin suurta merkitystä ole. vaikka elämä on itsessään varsin ihmeellinen asia :)