onko tosiaan niin sivistyneessä suomessa,että edelleen on hyvin vaikea suhtautua psyykengelmaisiin?olen kohdannnut tätä varsinkin kun olen yrittänyt löytää elämänkummpania elamääni.kaikki yleensä tyssää siihen,että ilmoitat ettet käy enää töissä.sitten esim.nainen kysyy,että miksi.sanot että esim.
minun tapauksessa lopppuunpaloin töissä.ja olen
nykyään eläkkeellä.kaikki yht,pito yleensä loppuu
siihen.minä ymmärrän että meitä ns.psyyke ongelmaisia on monenlaisia.valittevasti,niin kuin
muissakin asiossa äärilaidat näkyy!ei me kaikki
ole ns.väkivaltaisia seinähulluja!luulisi nukuajan suomessa olevan tietoa ym.olen itse
ollut töissä nuorena hoitoalla josta loppuun
paloin.olen sen jälkeen ollut naimisisa naisen
kanssa,jolla oli sama sairaus.nyt olemme eronneeet ystävinä.kysynkin teiltä,onko ainut
mahdollisuus yrittää seurustella kans vähän
sairaan kanssa?eikö ns.terveet joilla samailla
on varmasti jotakin vaikaeuksia elämässä,hyväksy
meikäläista.tai ainakin siltä näyttää.
minun tapauksessa lopppuunpaloin töissä.ja olen
nykyään eläkkeellä.kaikki yht,pito yleensä loppuu
siihen.minä ymmärrän että meitä ns.psyyke ongelmaisia on monenlaisia.valittevasti,niin kuin
muissakin asiossa äärilaidat näkyy!ei me kaikki
ole ns.väkivaltaisia seinähulluja!luulisi nukuajan suomessa olevan tietoa ym.olen itse
ollut töissä nuorena hoitoalla josta loppuun
paloin.olen sen jälkeen ollut naimisisa naisen
kanssa,jolla oli sama sairaus.nyt olemme eronneeet ystävinä.kysynkin teiltä,onko ainut
mahdollisuus yrittää seurustella kans vähän
sairaan kanssa?eikö ns.terveet joilla samailla
on varmasti jotakin vaikaeuksia elämässä,hyväksy
meikäläista.tai ainakin siltä näyttää.
Vastaukset 8
Vanhimmat
yhä.Itsekkin loppuunpaloin,ja olen eläkkeellä.Sen kun sanon muutun näkymättömäksi.Enpä paljoa mainostele,ellei ole pakko.Seurustella en aio,pääsen helpommalla yksin.Voisi olla helpompi seurustella jonkun kaltaisensa kanssa ?
vastaan vaan että voihan sitä muuuttua ns.näkymättömäksi!sitä minäkin aika paljon nykyään olen.mutta onko se oikea tapa,sehan ruokkii vain meidän eristäymistä.sosiaaliset
piirit vain pienenevät!ymmärrän niitä ihmisiä
jotka tämän valitsevat.helpompi olla yksin
kotona hiljaa.siihen minäkin olen aika paljon mennyt!en luovuta kuitenkaan!
minä joka olen ent,psykiatrian alan ihminen.
toivon kaille psyyk,tervehtyjille hyvää
jatkoa!nykyään itse ole ns,pöydän toisella puolella!olen käynyt kaikki vaikeat ajat
läpi.itsetuhoisuuden,itsestään välittämättä.
käynyt kuoleman rajalla.tiedän mistä kirjoitan!
ei se ole helppoa nytkään!mutta optimistinen
olen!sitä toivoisin sitä teiltä kaikilta!tiedän ei se helppoa ole!
eikö tässä ole muuta mahdollisuuta kuin taas
tehdä epätoivoisia ratkaisuja. minä ainakin
olen niin väsynyt pitämään toisten puolta.
tehkööt kaikki niin kuin haluaa!ei sitä täältäkään löydy mitään vastauksia!
ajattelin vain kun nuo mielialat vaihtuvat noin nopeassa tahdissa....
Luulenpa, että ihmiset kavahtavat ihan mitä tahansa psyykkistä tai fyysistä sairautta ja voisit aivan hyvin pelästyttää jonkun olemalla vaikkapa diapeetikko. Ennakkoluuloja ja tyhmyyttä maailmassa on valitettavan paljon.
Eihän omaa "vajavuuttaan" todellakaan tarvitse hävetä tai salailla, mutta olen omalla kohdallani huomannut että mitä enemmän hyväksyn itseni sellaisena kuin olen sitä tarkemmin katson kenelle yleensä tahdon asioistani kertoa. En koe sitä salailuksi, vaan terveeksi itsepuolutusmekanismiksi. Miksi puhuisin minulle tärkeästä asiasta kenelle tahansa? Onhan maailmassa muitakin puheenaiheita, joista ei yksinkertaisesti kannata vaihtaa mielipiteitä ja viisas silloin vaikenee.Ja jos hyväksyn itseni se käy silloin myös muiltakin helpommin.Asia tulee esille luontevasti ja rauhassa ja välistä jää muiden myötätunnon kerjääminen, mikä tunnustuksissa joskus on se voimakkain sävy.
On myös muistettava, että muillakin on ongelmia ja joskus syy pakenemiseen voi olla rehellisesti syvä voimattomuuden tunne. En minä ainakaan jaksaisi kantaa enää kenenkään muun ongelmia ja väistyn takavasemmalle, jos kohtaan kovin kaatamalla ryöpytettyjä tunteellisia purkauksia.
Sen vuoksi uskallan väittää, että nainen jolle itsestäsi tahdoit kertoa ei todellakaan ollut vertaisesi ja voisitkin vähän pohtia olisiko naismakuasi petrattava älyllisempien yksilöiden suuntaan? Ehkä käytät seuraasi valitessasi liian pinnallisia arvoja ja voisit joskus vilkaista sitä vähän syrjemmässä hymyilevää naista, joka saattaisi hyvinkin käsittää mitä puhut pakenematta paikalta? Ja mitä enemmän etsit sen vähemmän löydät. Se sopiva yleensä tuppaa tulemaan silloin kun ei ole niin säpäkkä haku päällä (ihmiset vaistoavat liian innokkuuden) ja ottaa lunkimmin, jolloin toiselle jää tilaa valita mitä itse tahtoo tilanteen ratkaista.
Pää pystyyn vaan!
puhut ihan oikein!mutta en minä tosiaakaan
huutele ja ensimmäiseksi ole kaikille sanomassa
että olen sairas.olen tosiaan bibo.mutta
enemmänkin masentunu.kyllä minä en tosiaankaan
etsi ystävää/elämänkumppania pelkästään ulkoisten
kriteerien perusteella.ymmmärrän että ns,"terveilläkin"on omat ongelmat.tarkoitin vaan
sitä että yleensä sairauteni tulee puheeksi
melko äkkiä,jos olet tekemisissä niin naisen
kuin miehen.tapaat uuden ihmisen heti kysytää
oletko missä töissä,mitä teet.alappa siinä
kiertelemään asiaa.tietysti kannataa olla rehellinen,mutta katsoa missä ja milloin
asian ottaa puheeksi.tämä kyllä jakaa
ihmiset jyrkästi kahtia!
Totta, jos kysytään sitä vastaa rehellisesti. En minäkään alkaisi kiertelemään tai valehtelemaan, mutta toisaalta niin uteliaiden ihmisten seura on aika raivostuttavaa. Kun on itse saanut elämältä takkiinsa ei taatusti kysele muilta yhtään mitään sellaista, millä ei ole olennaista merkitystä mitä he ovat seurassa ja ihmisinä.
Mutta joskus sitä voi tulkita toisen asennoitumisen väärinkin. Sitä ikään kuin vahtii tuttuja signaaleja toisista ja antaa luvan, että noniin nyt se sen sanoi ja antaapi olla koko jutun. Luovuttaa itse heti kättelyssä.Sen takia edelleenkin jauhan siitä, että asioista voi kertoa myös valikoidusti ja vähän. Jos tietää miten suurin osa ihmisistä voi suhtautua saattaisi olla järkevää näyttää heille ne paremmat puolet itsestään ja sitten ne rankemmat, jolloin toinen jo tajuaa että tuohan on ihan hyvä tyyppi ja tässä nyt pienestä aleta enää hätkähtelemään.
Omalla kohdallani olen tyytynyt siihen, etten todellakaan ole ikinä ns normaali tapaus. Mutta sitäkin enemmän annan arvoa muutamille ystävilleni ja koska olen saanut itseluottamusta sosiaalinen verkostoni on laajentunut, jolloin painotan itsessäni sitä missä olen hyvä ja jätän vähemmälle puheelle missä en ole hyvä.Ihmiset ovat loppujen lopuksi eniten kiinnostuneita itsestään ja joskus hihittelen kuunnellessani kovinkin koreita puheita mallikansalaisten mallielämisestä toisen tietämättä kuka minä olenkaan oikeasti.
Minua myös helpotti jättää yhteisö taakseni, jossa olin hyvin leimattu ja minuun asennoiduttiin jo valmiiksi hieman kielteisesti. Jotkut kokivat tarpeelliseksi varoitella millainen olen ja koska olen todellakin muuttunut kävi elämä rasittavaksi, sillä minulle jäi vähän tilaa toteuttaa parempaa(?) itseäni.Päätös lähtemisestä oli vaikea ja pitkä, mutta nyt tajuan miten tärkeätä se oli hyvinvointini kannalta.
Vaikutat ilmaisultasi todella selkeältä ja on vaikea kuvitella ettetkö selviytyisi joutavista saivartelijoista, joille on tärkeämpää tietää ammattisi kuin mitä olet ihmisenä. Muutama naseva näpäytys elämisen moninaisesta ihmeellisyydestä voisi olla paikallaan...