Ajattelin lähinnä tällä niitä, jotka esikoistaan odottavat, mutta saa toki jo kokeneet äiditkin vastata/kertoa, miten on käynyt itsellä! Eli siitä, kun tullaan äidiksi, onko teillä sellaista pelkoa että alkaisitte jotenkin SUORITTAMAAN kaikkea, elämää, niin kuin koneen omaisesti? Että pakko tehdä näin ja noin koska noin KUULUU tehdä, ja että sinne pitää mennä ja noin pitää syödä koska täydellinen äitihän niin tekee? jne.
Toiv. joku nyt ymmärsi mitä ajan takaa..
Kun.. itse olen tällainen täydellisyyden tavoittelija. Kaikki pitää olla aina JUST, eikä MELKEIN. Ja se jos mikä on ON RASKASTA! Varsinkin kun se pätee KAIKKEEN: tekemiseen, olemiseen..
Koulussa, töissä.. missä ikinä olenkin, kaiken pyrin tekemään tai teen täydellisesti, muuten melkeinpä masennun jos en saa tehtyä niin. Sairasta? Tiedän että on..
Ulkonäköni kanssa olen pilkun viilaaja, en kestä mitään virhettä, vaikka niitä toki löytyykin ja paljon, liikaa! Jotain kai kertoo sekin että olen vasta parantumassa anoreksiasta, bulimiasta ja ortorexiasta.. Tosi rankkaa vaatia kokoajan täydellisyyttä kun ei sitä sitten kuitenkaan koskaan ole.
Nyt sitten olen (sairaudestani huolimatta) raskaana. Kun vauva heinäkuussa syntyy, pelkään mitä ihmettä se äitiys tuokaan tullessaan!!! Yritänkö silloinkin liikaa, ja mikä on liikaa? Mistä tiedän milloin on vedettävä joku raja?? Minulla on kyllä fiksu ja kokenut mies (on isä ennestäänkin, hänelle ei uusi juttu, ikääkin on..) ja luulen että hän kyllä viimeistään saattaisi nähdä milloin minulla menee yli.. mutta silti. Huolestuttaa. Olen niin kova murehtimaan ja stressamaan muutenkin asioista.
Ajatuksissani juuri nytkin pyörii että, mitä jos en pystykään imettämään, vaikka sitä kokonaista vuotta? Huono äitikö? Lapsi ei saa siis oikeaa ravintoa silloin?-ko/kö? Ja se, että alanko elämään kokonaan vain ja ainoastaan lapselle, onko elämässäni tilaa enää muulle? Ynnä muuta tällaista kivaa..
Olenko ainut tällainen vai löytyykö muita jotka miettivät samoja asioita? Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastata tähän
Toiv. joku nyt ymmärsi mitä ajan takaa..
Kun.. itse olen tällainen täydellisyyden tavoittelija. Kaikki pitää olla aina JUST, eikä MELKEIN. Ja se jos mikä on ON RASKASTA! Varsinkin kun se pätee KAIKKEEN: tekemiseen, olemiseen..
Koulussa, töissä.. missä ikinä olenkin, kaiken pyrin tekemään tai teen täydellisesti, muuten melkeinpä masennun jos en saa tehtyä niin. Sairasta? Tiedän että on..
Ulkonäköni kanssa olen pilkun viilaaja, en kestä mitään virhettä, vaikka niitä toki löytyykin ja paljon, liikaa! Jotain kai kertoo sekin että olen vasta parantumassa anoreksiasta, bulimiasta ja ortorexiasta.. Tosi rankkaa vaatia kokoajan täydellisyyttä kun ei sitä sitten kuitenkaan koskaan ole.
Nyt sitten olen (sairaudestani huolimatta) raskaana. Kun vauva heinäkuussa syntyy, pelkään mitä ihmettä se äitiys tuokaan tullessaan!!! Yritänkö silloinkin liikaa, ja mikä on liikaa? Mistä tiedän milloin on vedettävä joku raja?? Minulla on kyllä fiksu ja kokenut mies (on isä ennestäänkin, hänelle ei uusi juttu, ikääkin on..) ja luulen että hän kyllä viimeistään saattaisi nähdä milloin minulla menee yli.. mutta silti. Huolestuttaa. Olen niin kova murehtimaan ja stressamaan muutenkin asioista.
Ajatuksissani juuri nytkin pyörii että, mitä jos en pystykään imettämään, vaikka sitä kokonaista vuotta? Huono äitikö? Lapsi ei saa siis oikeaa ravintoa silloin?-ko/kö? Ja se, että alanko elämään kokonaan vain ja ainoastaan lapselle, onko elämässäni tilaa enää muulle? Ynnä muuta tällaista kivaa..
Olenko ainut tällainen vai löytyykö muita jotka miettivät samoja asioita? Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastata tähän
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuten sanot, että olet täydellisyyden tavoittelija ja teoriani siitä, että täydellisistä äideistä puhuvat ihmiset ovat juuri sen täydellisyyden tavoittelijoita itse ja kokevat huonoa oloa, jos eivät saavuta jotain tiettyjä asioita joita pitävät täydellisyyden kriteereinä.
Itse sain esikoiseni 8kk sitten enkä pelännyt sitä miten asiat tulevat sujumaan.. en allekirjoita mitään kriteerejä täydelliselle äidille - tai no ehkä sellaiselle, joka yrittää parhaansa, tekee sen ja pistää lapsen tarpeet etusijalle. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tarvitsisi kaikesta muusta ns. omasta elämästä luopua.
Älä siis rakenna itsellesi valmiiksi mitään muottia johon sinun pitäisi kuulua. Imetyksellä ei ole mitään tekemistä täydellisyyden kanssa, se kyllä mitä todennäköisemmin onnistuu kun suhtaudut siihen rennosti. Lykkäät vaan tissin vauvan suuhun silloin kun hän sitä kaipaa. Tosin imetys epäonnistuu usein kun neuvoloissa tuijotellaan kasvukäyriä, tuputetaan korviketta jo synnärillä ja väitetään, ettei ole normaalia että vauva roikkuu tississä tuntikausiakin (sen sijaan epänormaalina harvemmin pidetään sitä, että jotkut vauvat ovat koko ajan tutti suussa. Tutti ok, tissi ei. Mielenkiintoista)
Tuo täydellisyyden määrittely ärsyttää senkin vuoksi, kun monet ihan arkiset asiat on siihen laitettu. Kuten tuo imetys. Kautta aikojen, luonnollinen tapa ruokkia lasta. Monille ne ovat arkipäivää ilman mitään täydellisyyden tunnetta. Jos jotakuta suututtaa, että joku tekee asian "täydellisesti" niin sitten ei varmaan muu auta kuin joko tehdä itsekin tai hyväksyä se, ettei itse sitä halua/voi tehdä niin.
Elämässä kun on jokaisella joskus niitä vastoinkäymisiä, niistä pitää vaan selvitä. Äitiys ei ole suorittamista, vaan lapselle rakastavan kasvuympäristön varmistamista.
mistä sinä muodostat sen mielestäsi oikean (ja ainoan) mallin tehdä esimerkiksi nyt tulevaisuudessa vauvan hoitoon liittyvät asiat. Onko se neuvolasta annettavat yleiset suositukset tai vastaavat, vai teetkö vain itse omat päätelmäsi miten asioiden pitäisi mennä (kun suoriudut täydellisesti).
Vaikea auttaa tai edes yrittää ymmärtää miten koet nämä asiat, kun en itse sairasta/ole sairastanut kyseisiä syömishäiriöitä, mutta voin kuvitella, että on vaikea irrottautua tietystä mallista, jonka ehkä mustavalkoisena täydelliseksi näkee. En voi väittää etteikö vauvan kanssa tulisi tilanteita, jolloin on pakko antaa joissain asioissa periksi. Voi tuntua siltä, ettei hallitse tilannetta lainkaan ja että koko elämä menee uusiksi, mutta täytyy vain yrittää joustaa. Ei se elämä kokonaan uusiksi mene, vaikka paljon muutoksia täytyy tehdä ja aluksi mennään aivan vauvan ehdoilla.
Itse jo raskausaikana turhauduin kun tutut jutut eivät onnistuneetkaan, ainakaan yhtä helposti kuin ennen mahaa. Varpaiden kynsien säännöllinen lakkaus hoito, mansikkamaan rikkaruohottomuus yms. Nyttemmin vauvan tultua vauvan imetykseen liittyvät tavarat valtasivat televisiopöydän, jossa oli ennestään jokaisella esineellä hyvin tarkka paikka, pöytää piti jopa siirtää ja jestas kun nuo lelut! Ostin niille korin ja eikai siinä, kyllä ne lattioilta jaksaa kerätä, mutta meillä on kaikilla näitä omituisuuksia. Kovat lelut pitäisi olla mun näkemyksen mukaan eri paikassa kuin pehmeät ja eläin/nukkehahmot... niitten kuuluis ehdottomasti olla pää ylöspäin. Mutta kun ei mulla oo aikaa tai tilaa keksiä niille kaikille hienoja paikkoja. Ennen olisin kyllä, mutta ei enää. Pitää jotenkin yrittää priorisoida, mutta mielenrauhaa se vie :/
Nämä asiat näyttää (nyt kun luin) tosi idiooteilta, mutta olen ai-van varma, että jokaisella on semmoisia päähänpinttymiä ja hassujakin "sääntöjä" miten asioiden pitäisi muka (täydellisesti) olla. Nämä mun mainitsemat oli melkoisen toissijaisia juttuja, kun vertaa sitten semmosiin vakavampiin, kuten vauvan hoitoon. Tämmösiä asioita mulla kuitenkin tuli mieleen sun jutusta. Mitään apua toki tästä ei ole.
Esikoisen jälkeen olin melko alamaissa ja jotenkin tein itselleni selväksi että kodin rutiinit on hoidettava tai elät kaaoksessa. Sitten päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen rutiininomaisesti pidin kodin siistinä -> olin todella väsynyt ja masentunut. Nyt toisen vauvelin tultua maailmaan on tilanne toinen. Koti saa olla sotkuinen, kerran viikossa järkkäily saa luvan riittää jos tuntuu että ei jaksa. Päikkärit saa ja pitää ottaa ja omia vapaapäiviä myös mieheltä pyytää. Lasten ei tarvitse olla aina niin tiptop puettuja, kunhan nyt eivät likaisia ole. Ruokaa voi tehdä kerralla isompia määriä niin ei tarvitse joka päivä kokata. Perusruoka riittää. Mies voi itse silittää vaatteensa. Lakanoita ei tarvitse silittää. Meniköhän asian vierestä, mutta nauti elämästä, älä materiasta. Äitien ei tarvitse meikata, yritä vain pitää itsestäsi huolta, puhtaudesta ja terveydestä, lapsesi tarvitsevat äidin joka on onnellisena läsnä, ei täydellisenä.
Tässä hieman tarinaa vuosien takaa. Todellakin yritä päästä pois suorittamisesta kun saat sen pienen ihmeen.
Itse tein sen virheen että yritin suorittaa ja olla täydellinen äiti ja jaksaa kaikki maailman asiat. Koti piti olla tip top, ruoka aina valmiina kun mies tuli kotiin, ulkoilla, lenkkeillä, olla nätti, aktiivinen...tämä soppa johti pahaan unettomuuskierteeseen. Vieläkään en pysähtynyt..
Jatkoin ja jatkoin kunnes kerran havahduin että olen aivan loppu. Tunteet miestä ja lasta olivat lähes kokonaan kuolleet !
Sairastuin vaivihkaa,pelottavaan, ahdistavaan keskivaikeaan masennukseen.
Nyt olen opetellut elämään uudelleen ja elämä hymyilee ! =) Yritä vain keskittyä lapseen, perheeseesi sekä muista huolehtia omasta jaksamisestasi. Sulje kaikki muu turha pois. Opettele sanomaan että "EI KÄY" ja apua voi ja kannattaa pyytää ajoissa, jos tuntuu että omat voimat eivät yksinkertaisesti riitä.
Kaikkea hyvää.....