Täälä on aiemminkin ollut puhetta siitä että pettymyksien jälkeen joillekin tulee tunne että ehkä ei haluakkaan koko lasta. Mä aina ajattelin että ei mulle sellasta ajatusta voi tulla, mutta yhtäkkiä huomaan ajattelevani yhä enemmän ja enemmän juuri niin. Että ihanaa kun tulee kesä ja saa lähteä terassille ja uimarannalle ilman vauvamahaa ja vaatteetkin menee päälle eikä tarvi huolehtia mistään, ei edes siitä ottaako auringonpistokseen buranaa vai panadolia. Viiniä saa juoda kesälomalla vaikka joka ilta ja matkustellakin voi ilman pahoinvointeja. Tuntuu ihanalta ajatella että vielä ollaan vapaita kaikesta vastuusta! Ja sitten taas kuitenkin takaraivossa kytee se pakonomainen tarve että lapsi on saatava. Miksi on pakko? Ei ymmärrä. Mihin tässä on kiire? Siksikö kun kaikilla muillakin on lapsia, paitsi mulla? Mulla on vain katkeransuloinen muisto.
Plääh. Pää tässä sekoaa samaa matkaa kropan kanssa. Ehkä on vaan ihan tervettä olla välillä haluamatta sitä lasta. Tai sitten tää on vaan itsensä huijaamista. Yritän huijata itseni pois siitä pakkoajattelusta ja kalenterin tuijottamisesta.
Onko muita joista kesän tulo, terassikausi ja litteä vatsa tuntuu tällä hetkellä kivemmalta kuin lapsen saaminen? Ja sitten kuitenkin samanaikaisesti kaipaa sitä omaa lasta yli kaiken... :/
Plääh. Pää tässä sekoaa samaa matkaa kropan kanssa. Ehkä on vaan ihan tervettä olla välillä haluamatta sitä lasta. Tai sitten tää on vaan itsensä huijaamista. Yritän huijata itseni pois siitä pakkoajattelusta ja kalenterin tuijottamisesta.
Onko muita joista kesän tulo, terassikausi ja litteä vatsa tuntuu tällä hetkellä kivemmalta kuin lapsen saaminen? Ja sitten kuitenkin samanaikaisesti kaipaa sitä omaa lasta yli kaiken... :/
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ihan samalta tuntuu! Välillä ei voi muuta ajatella kuin että voi kun pieni olis täällä masussa jo! Mutta ihmismieli on sellanen että jos joku asia ei muutukaan niin sitä rupeaa etsimään positiivisia asioita siitä toisesta vaihtoehdosta eli tässä tapauksessa siitä ettei sitä pientä ole vielä masussa. Onneksi näin on. Minä oon aatellu niin että keskityn vauvaan enemmän silloin kun on ns. otolliset hetket eli juuri ovulaation aikoihin. Sitten yritän pistää vauva-ajatukset syrjään ja miettiä muita asioita ja keskittyä niihin loppukierron ajan. Aikakin menee nopeemmin sitten loppukierron ja pääsee "nopeemmin" testailemaan jos kuukautiset vaikka sattus olemaan myöhässä :) Voihan se olla hyväkin että vaikka kesän ajaksi ns. unohtaa vauvapuuhat ja nauttii vaan hyvästä seksistä ja ihanasta miehestä. Käy rannalla litteän vatsan kanssa ja juo viiniä. En itse usko että alkoholin kohtuukäytöllä olisi vaikutusta raskaaksi tulemiseen. Enemminkin uskon että stressihormoneilla on.
..Tulipas pitkä teksti mutta aurinkoista kevättä sinulle Bunble-B ja kaikki muut "odottajat" :)
kun asian noin ilmaisit, aloin itsekin epäillä halujani :) Mutta niin. Kinkkinen juttu :p Kyllä mä ehkä kuitenkin mielummin sit viettäisin seuraavan kesän pikkusen kanssa rannalla.. Eli taitaa kuume viedä voiton. (vaikkakin eilen mietin,että jos oon nyt raskaana, jää kaikki tän vuoden isot kekkerit väliin,vappu,juhannus, ja uusvuos..)
valmiita äitiyteen kuitenkaan? Mielestäni nuo "kekkerit" menettävät jossain elämänvaiheessa merkityksensä ja perhe-elämän kuviot säätelevät elämää.
Sain ensimmäisen lapseni 23-vuotiaana, jolloin olin kyllästynyt ym. kekkereihin ja iltamenoihin. Olin valmistautunut kotielämään ja aina ollut hyvin lapsirakas. Kuitenkaan en voi sanoa olleeni kypsä äidiksi, sillä iltamenot eivät päättyneetkään siihen, että vauva syntyi. Lähdin eka kertaa ulos kun vauva oli 5 kk ja vaikka kävin harvoin, kiinnosti menot kuitenkin sen verran, että kun sitten klassisesti kahden lapsen saannin jälkeen erosin (lapset 1,5v ja 3v), alkoi menevät sinkkuvuodet. Olisi ollut paljon järkevämpää ottaa askel takavasemmalle puolisosta ja todella miettiä, onko tämä sopiva minulle. Tyhmä olin ja taas yksi hajonnut perhe..
En nyt yleistä, enkä tuomaroi ketään. kerron vain omakohtaisen kokemukseni, että minun vauvakuumeeni sai alkunsa siitä, että olin kyllästynyt puolisooni ja elämän rutiineihin ja halusin vaihtelua. No, sitä lapset todella tuovatkin, mutta nyt neljän lapsen äitinä uudessa liitossa vieläkin joskus harmittaa miten epäkypsä sitä oli nuorena kun meneminen kiinnosti enemmän kuin omat lapset. Onneksi meillä oli hyvä mummola, jossa lapset saivat olla joka toinen viikonloppu.
Lasten kanssa voi tulla vaikka mitä yllätyksiä; sairauksia etc, joten kannattaa todella harkita pitkään, onko nyt kyse todellesesta äidiksi tulemisen kuumeesta rupsahtamisineen vai vaihtelunhalusta.
Korostan vielä, että en puhu muuta kun omasta puolestani, mutta haluan sanoa, että elämässä voi toteuttaa niin monia asioita ilman lapsia ja silti saada lapsia vähän myöhemmin kun on ehtinyt mennä tuulettaa. Nyt sitä osaa suhtautua lapseenkin täysin toisella tavalla. Onneksi olen löytänyt uuden ihmisen, nyt jo pitkä liitto takana ja kaksi yhteistäkin lasta. Mutta jos tällä järjellä olisin tehnyt toisin:)
Onnea valitsemallanne tiellä
Ei kukaan ole äidiksi syntynyt. Äidiksi kasvetaan siinä raskauden ja lapsen syntymän myötä. En mä ainakaan edellisen raskauden alussa tuntenut olevani mitenkään valmis äidiksi mutta niin vain omasta lapsesta siellä masussa tuli kaikista rakkain.
Ja vuoteen en ole käynyt baarissa ja viime kesänäkin kävin vain kerran baarissa ja kerran terassilla istuskelemassa. Se elämä on tullut jo opiskeluaikoina nähtyä ja nykyään on kivempi olla kullan ja kissan kanssa kotona ja kuopsutella pihamaata haravalla kun ei tässä enää ihan nuoriakaan olla. Mutta nyt mulle on tullu tunne, että ehkä olis syytä vähän relata välillä. Kesä tulee ja on aika avartaa vähän mieltä pois tästä lapsentekopuuhasta koska ei se auta että kokoajan vaan istuu kotona tuijottamassa kalenteria. Enkä mä nyt tarkoittanut että pitäis alkaa hillittömästi ryyppäämään ja baareissa juoksemaan, kotona grillatessakin voi vähän olutta tai viiniä juoda jos mieli tekee.
Mä oon ihan eri mieltä siitä, että vain kotona viihtyvät olisivat valmiita äideiksi. Kyllä mä tiedän monia vauhdikkaita naisia jotka on ihan hyviä äitejä lapsilleen. :)
ei tosiaan voi ennustaa... Meille taas eka oli ylläri ja täytin 20v 2 viikkoa synnytyksen jälkeen ja menot loppui siis 19v:na... Ei ole kaduttanut, eikä baarissa juoksututtanut vielä tähän päivään mennessä. Nyt kolmatta odotetaan ja 8v esikoinen on ollut yöhoidossa varmaan 10-15 kertaa elämässään. Eikä ole myöskään ollut "isä hoitaa tai äiti hoitaa, kun isä/äiti menee" -vaiheita. Noh, jospa sitä villiintyy sitten kolmekymppisenä, sitäkään ei kukaan tiedä ;)
Minusta tuo tunne, että "mitä olenkaan tekemässä" on täysin normaali. Itselleni se on tullut jokaista jo odottaessakin, vaikka tietenkin sen lapsen haluaa... Ehkä se on se "viimeinen varmistus", että olen oikeasti hyvä äidiksi ja vauva saa onnellisen elämän?
Voihan se niinkin tietysti olla, että sitä vauvaa ei joku haluakaan tarkemmin mietittyään, mutta silloin se on varmaan hänelle ihan selvää, eikä "soutaa, huopaa" tunne...
Luulenpa, kun olen Bumble-B:nkin kirjoituksia kauan lukenut, että nyt on kyseessä juuri se "itsesuojelureaktio". Onnesi kukkuloilla olet kuitenkin, kun odottamaan pääset. Ja silloin mietit, että olipa mielenhäiriö, kun tuli terassit edes mieleen =)
Täällä vaan vauva olisi niiiin tervetullut!! Haluisin niin kovasti!! Olen valmis vaikka koko kesän olemaan neljänseinän sisällä oksentamassa ja voimassa pahoin jos vaan saisin sen ihanan masun ja pienen taaperon!!! Eniten osaisin nauttia kesästä sen ison masun tai pienen masun kanssa jossa kasvaa pienen lapsen alku =)
Toisaalta oon ihan samaa mieltä. Kyllä mäkin olisin valmis mihin tahansa jos oman lapsen saisin, mutta tuli vaan sellanen tunne että nyt on pakko relata ja unohtaa koko juttu. Ei tätä pakkoajattelua enää jaksa, joudun vielä pyöreään patjoilla pehmustettuun huoneeseen kohta jos vielä jatkan tätä kropan ja oireiden ja oikeiden päivien kyttäämistä. :)
Ymmärrän mitä tarkoitat, kaikki ne kyttäämiset ja ovulaatio etsinnät ja jos nyt....Ja taas menkat vaan alkaa!! Se tosiaan rupee olemaan todella vastenmielistä, mutta kuitenkin sitä ajattelee että jos sitten nyt tärppäisi!!!
Plussa onnea, koitappa jaksailla!!
Olemme olleet tjot-meiningillä jo parin vuoden ajan, ilman tulosta. Mies kun on töissä 200 km päässä, niin raskautuminen on kyllö aika sattuman kauppaa, ellei sitten todella ole jotain vikaa. Nyt on alkanut tulemaan niitä ajatuksia, että mitä jos mä en vielä oikeasti edes halua lasta? Olemme seurustelleet viiden vuoden ajan ja ollaan molemmat 24-vuotiaita. Ja melkein viimeinen pariskunta kaveripiirissä, jolla ei ole lasta.
Olemme vasta saamassa kunnolla yhteiselämää käyntiin ja talouspuoli on mitä on, kun on tottunut hieman ylelliseen elämään. Olenko valmis luopumaan siitä? Entä meidän kahden keskisestä vapaa-ajasta? Minua on turha syyttää itsekeskeiseksi; tämä lapsettomuus vaan ajaa miettimään kaikenlaista, kuten sitä, onko minua edes tarkoitettu äidiksi.
Me molemmat tiedämme, että elämästämme puuttuu jotain. Viikonloppuisin tulee käytyä juhlimassa, kun ei ole mitään syytä olla kotona. Olen todella surullinen siitä, kun serkullani on kaksi pientä tyttöä ja he hilluvat silti joka ikinen viikonloppu baareissa ja tytöt ovat aina eri hoitopaikoissa. Kun tietää, että itsellä olisi ainakin hyvä syy jäädä kotiin, siis jos olisi lapsia.
Näiden sekavien ajatusten kanssa painin ja sopivasti menkatkin alkoi, eli taas ollaan lähtöruudussa. Ja seuraava askelta mietin. Kun tämä raskautuminen on näin vaikeaa, ajattelin yhteenväliin, että en enää ikinä käytä ehkäisyä. Toisaalta, jos alkaisin taas käyttää, eipä tarvisi joka kuukausi jännätä ja sitten pudota tosi korkealta. Elämä voi olla todella vaikeaa.
Mulla on kanssa joskus sellainen pakokauhunomainen tarve saada lapsi! Ihan kamala tunne, kun en tiedä olenko oikeasti "vauvakuumeinen", vai keplotteleeko vain ikäkriisi takaraivossa! Ens vuonna rämähtää 30 mittariin. Järkyttävää, mutta totta. :D
Tasapainoilen siis tilanteessa, jossa toinen puoli minusta haluaa ehdottomasti vielä joskus äidiksi. Toinen puoli taas miettii, onko minusta äidiksi ja meistä yleensäkin vanhemmiksi. Hyvä niitäkin asioita on tietysti kelata, mutta kun ei sitäkään oikein tiedä ennenkuin kokeilee.
Läheisten lapsien kanssa on ihanaa leikkiä! He ovat maailman suloisimpia palleroita, rakastan heitä, mutta toisaalta se toinen puoli minusta huokaisee syvän helpotuksen huokauksen, kun lapset lähtevät ja tulee ihanan hiljaista.
Omassa kodissa on siistiä ja rauhallista ja on aivan syntisen suloista kääntää vapaa-aamuna kylkeä ja jatkaa loikoilua sängyssä ilman kitinää... Toisaalta kodista puuttuu se, jota tiedän sydämessäni haluavani: pienen ihmisen melskettä, jalkojen tepsutusta, lusikan heittämistä lattialle ja meille aikuisille niin kuluneiden ja tuttujen asioiden jatkuvaa tutkiskelua ja hämmästelyä...
Terasseilla ja uimarannoilla en käy, sillä vatsani on kaikkea muuta kuin litteä! Viihdyn siis paljon kotona, mutta silti tulee pohdiskeltua tällaisia... :)
Osaat kirjoittaa hyvin. Viestiäsi oli todella mukava lukea.
Toivon Sinulle vauvaa! Tuon valmiimpi ei äidiksi voi olla, sillä kaikki huokaisevat helpotuksesta kun on rauha maassa ja saa nukkua pitkään:)
ps. kaikille muillekin kuumeilijoille plussaonnea!! Kuten kirjoitinkin, kerroin omakohtaisista tuntemuksista, sillä tiedän, että olisin hyvin voinut siirtää lastentekoa vaikkapa viidellä vuodella ja tehdä välissä kaikkea muuta. Toisaalta; lapset ovat minuakin kasvattaneet ja ovat nyt ihania teinejä, joiden kanssa meillä on tavattoman hauskoja hetkiä. Kuten joku täällä kirjoitteli; ei sitä voi etukäteen tietää miten tulee menemään. Ei voi, mutta omalla kohdallani jos olisin kuunnellut, olisi kyllä sydän sanonut, että se tyhjä paikka oli meidän parisuhteessa, joka sitten päättyikin. Vaikka lapsiaan ei kukaan kadu, kannatta lukea uusperhepalstoilta mitä vaikeuksia uudelleenjärjestely tuo tullessaan. Ennen kaikkea toivon, ettei parisuhteen suhteen tarvitse puntaroida on-off. Vauvansaannissa on aina plussia ja miinuksia eikä niitä järjellä ajateltuna varmaan tehtäisikään. Tunnejuttuja, kuten kuuluu ollakin. Elämä on lasten kanssa rikasta ja moninaista, kunhan sen vaan oivaltaa- toiset ennemmin, toiset myöhemmin.
Onnea ja pysyviä parisuhteita
Pakko nyt kommentoida että ne mitä aloitukseen kirjoitin, oli vaan kärjistettyjä esimerkkejä siitä mitä kaikkea VOI tehdä nyt kun ei vielä ole lapsia. Ja voihan kaikkea sitä tehdä lasten jälkeenkin, ei siinä mitään.
Ei mullakaan litteää mahaa oo, mutta litteä se on verrattuna siihen mikä oli raskaana ollessa. :D Ja sen vuoksi on ihan kiva taas olla normikokoinen ja mahtua omiin vaatteisiin. Jotain positiivista tästä lapsettomuudestakin täytyy nääs etsiä. :P Ja 30 vuotta tulee mullakin täyteen ens vuonna joten pieni ikäkriisi kai siellä taustalla piinaa, varsinkin kun takana on yksi "tulokseton" avioliitto. Ja kuten sanottua, miekin viihdyn kotona ja tiedän olevani valmis äidiksi ja oonhan mä äiti jo pienelle enkelille, mutta en silti jaksa ajatella lapsia enää. Tulen uudelleen äidiksi sitten, kun sen aika on, ja se riittäköön.
on sama juttu.kirjotinkin siitä aikasemmin.meillä on jo puolitoista vuotta yritystä takana,enemmän ja vähemmän.nyt tuntuu taas siltä et se vauva olis saatava ja sit taas huomenna varmaan siltä et ei koskaan.ahdistaa vaan tää tilanne ku ei oo mitään tapahtunu..no onneks ollaan elokuussa menossa naimisiin ni saa jotain muuta ajateltavaa =)
Kommenttisi lämmitti sydäntäni todella, joten kiitos!! :)
Ymmärsin kyllä, että kommenttisi olivat kärjistettyjä! :) Lähinnä vaan tarkoitin, että minulla ei edes se menojalka vipata juuri minnekään ja silti mietin niitä haluanko vai enkö halua-juttuja! Ristiriitaista. :D Ehkä se on epävarmuutta, huolta omasta terveydentilastani ja osittain ikävää painolastia menneisyydestä minullakin...
En siis tosiaan halunnut dissata sinua kirjoituksellani, kyse oli puhtaasti itsekritiikistä. Olen lukenut juttujasi ja "elänyt" mukana. Kävin jopa odotuspalstalla katselemassa välillä kuulumisia, koska kiinnosti miten sinulla menee. Ja jos joskus olen koneen ääressä itkenyt, niin itkin kyllä silloin, kun luin enkelivauvastasi.
Senpä takia toivonkin sinulle plussatuulia! :)
Plussia miekin toivon meille kaikille! Sitä vartenhan me täälä pyöritään vaikka kuinka väitetään ettei haluta lasta ja luvataan olla miettimättä koko asiaa. Silti palstalla hengaillaan jatkuvasti, säälittäviä me kai ollaan. :D Niin säälittävän vauvakuumeisia ettei edes itse sitä haluta uskoa. :)
minullakin on nyt juuri tuollainen olo. Hetkittäin ainakin! Me kun ollaan juostu koeputkihedelmöityksissä viime syksystä asti, niin alkaa todella jo marssiväsymys painaa. Ennen kesää aloitetaan vielä toinen kierros sitä hommaa.
Sekin on kauheaa, että kaiken tämän vuoksi koko muu elämä on ollut jotenkin "hyllyllä" odottamassa, vaikka kuka sen tietää miten monta vuotta tässä vielä menee, ennen kuin niiden pienten jalkojen tepsutusta alkaa kuulua. Ties vaikka päädymme kuitenkin adoptioon, kun nämä hoidot alkavat rassata liikaa.
Jotenkin vain tuli mitta täyteen, viime viikolla ostaa paukautin oman hevosen ja tässä sitä ollaan innolla käynnistelemässä vanhaa harrastusta! Ei kyllä tällä hetkellä yhtään jaksa kiinnostaa, että kuinka sitten raskaana voi ratsastaa tai muuta sellaista. Murehdin sitä sitten kun sen aika on, siihen asti pää pysyy tyhjänä niistä ajatuksista, kun tukka putkella kirmataan pitkin metsiä!
..että nyt just ku sä oot ostanu hevosen eikä raskaana ollessa saisi ratsastaa (tai niin väitetään) niin sit sä heti tuutkin raskaaksi. :D Se on sitä kohtalon ivaa. Sitä mäkin eilen sanoin, kun mietittiin upouuden kalliimman auton ostoa, että laitetaan siihen kaikki rahat niin ettei jää varaa elättää lasta, niin enköhän mä sit tietty heti tuu raskaaksi. :)
Mutta joo, harrastukset on hyviä ja niihin kannattaa aikansa tuhlata, eikä lapsen odotteluun. Ei se lapsi odottamalla tule, vaan antamalla ajan kulua ja elämän viedä. Elämä ei kuulu hyllylle, sitä pitää elää koska meillä on vaan yks elämä ja se on kohta ohi ja sitten mietitään että hups, mihinkä se aika on menny ja mitä mä oon saanu aikaiseksi. En ehkä lasta koskaan, mutta en sitten myöskään mitään muuta. Ja sittenkös harmittaa. Joten jos ei saada lasta, niin yritetään saada aikaan edes jotain muuta! :)
Ihan totta että koko ajan pitäisi elää omaa elämäänsä eikä alkaa pyöriä yhden asian ympärillä. Hoitorumba aiheuttaa kyllä väkisinkin sen, että koskaan ei voi täysin asiaa unohtaakaan, kun elämä menee parin viikon jaksoissa ja on lääkkeen ottamiset ja muut. Me kun ei voida lasta saada muulla tavoin, niin siihen sitten täytyy jonkin verran sitä energiaa uhrata... Mutta onneksi vihdoin tajusin, että ihan kaikkea energiaa ei todellakaan kannata murehtimiseen käyttää!
Tunnen muuten parikin kilparatsastajaa, jotka pitivät loppuraskauden ja synnytyksen kieppeillä vain sellaiset pari-kolme kuukautta ratsastustaukoa (siis jopa kilpailivat siihen asti) ja sitten heti viikko synnytyksestä uudelleen hepan selkään. Aika hurjaa! Olen kyllä ajatellut, että alussa varmaan itsekin uskaltaisin vielä jonkin aikaa ratsatella rauhallisesti - sen mukaan tietysti, miltä tuntuu. Sitten voin siirtyä kärryjen kyytiin.
Ainakin tuntuisi ikävältä sulkeutua neljän seinän sisään ja varoa kaikkea mahdollista. Helposti sitä tulee ylivarovaiseksi, mitä kauemmin sitä lasta on toivottu ja yritetty... Mutta 9 kuukautta mökkihöperönä ei kyllä sekään kuulosta kovin kivalta!
Olen nyt puolisen vuotta ollut ns. 'vakituinen vierailija' tällä palstalla... kärsin kovasta vauva-kuumeesta mutta ollaan miehen kanssa sovittu että odotetaan vielä pari vuotta... käyn täälä kuitenkin haikailemassa ja lukemassa muiden juttuja...
olen siis seurannut taivaltasi tässä sen puolen vuoden ajan ja joskus sinulle kirjoitellutkin (tuskin tiedät kun ei ole nimim.) ja itkenyt ja nauranut jutuillesi.
halusin nyt kuitenkin sanoa, että jutuistasi loistaa jotain mitä haluaisin itsellenikin! Olet käynyt läpi paljon, ja tulet käymään yhä enemmän tulevina vuosina. olet menettänyt jotain mitä et tule ikinä saamaan takaisin, etkä koskaan sitä unohtamaan...
suhtaudut asiaan mielestäni hienosti ja toivon muille ihmisille samaa. ymmärrät asiasi vakavuuden ja kärsit menetyksestäsi avoimesti etkä haudo sitä, mutta olet kuitenkin kykenevä katsomaan tulevaan - mitä hyvänsä se tuokaan tullessan!
nyt jaaraus seis eikö?? ;)
haluan kuitenki toivottaa sinulle (ja miehellesi) paljon onnea tulevaan. en voi luvata että saatte sen oman pienokaisen, mutta kovasti sitä teille toivon. uskon että olisit HYVÄ äiti. jos kuitenkaan sitä ei teille suoda, niin uskon että niin on tarkoituskin ja osaat luoda elämäsi sen mukaan!
paljon tsemppiä matkaan ja pidä minut ajantasalla :)
Kahvitunti vetää viimeisiään joten nopeasti vain sanon kiitos. :) Sen verran sanottakoon että viimeiset kuluneet vuodet on olleet niin rankkoja että todella toivon että elämällä olisi jotain parempaa tarjottavaa välillä. Takana on avioero, lapsen menetys, viimeisimpänä läheisen ihmisen kuolema joten kyllä tässä kestämistä on ja kaikki se tekee ihmisen herkemmäksi ja varovaisemmaksi ja vakavammaksi, mutta kun tiedän että hautomaan jääminen vain pahentaisi oloa, niin yritän silti aina toivoa huomiselta jotain hyvää. Ja paljosta saan kiittää nykyistä miestäni, elämäni suurinta rakkautta, meidän hienoa suhdetta ja rakkaan vahvoja käsivarsia, jotka kantaa silloin, kun minä en jaksa. Joten jos oma kulta tätä lukee, kiitos, sä olet paras! :)
Tänne kirjoittaminen on kai tapa purkaa sitä pahaa oloa ja ajatuksia yleensä. Mä oon aina ollut huono puhumaan, sanatkin sotkeentuu joskus, mutta kirjottaminen on mun juttu ja siksi kai ne asiat on helpompi selvittää täällä kuin puhumalla jossain terapiassa. :)
Ihanaa kevättä sinullekin ja toivottavasti teillä on sitten onni matkassa kun alatte vauvaa yrittämään! :)
Ja kahvituntikin loppui jo, prkls. Ei muutakun töihin vaan.
oikeesti suhde nyt tärkeempi ja vauvan teko saa jäädä hetkeks varjoon, tosiaan itsekkin halua nauttia kesästä kun kaksi lasta jo mennä viilettää omia teitään, ehkä tässä tarvitsee välihetken itselleen ja sitten on taas vauvojen aika, hyvää kesää kaikille, jätän tämän palstan ettei kuume ylly kun nyt vain ei ole oikea aika suhteenkaan kannalta ja haluan asiat järjestykseen sielläkin, kiva oli hetko vierailla seurananne!
sama tilanne mulla.meijän perheessä on tosin jo 4 muksua, yks niistä on mun ja muut mun ukon mutta silti tahtoo "toisen oman".
mä en tiiä mistä mulle on vauvakuume tullu vaikka joka pv tuntuu siltä nykysen muksunkin kanssa menee hermot joka pv. ( 4 v poika, vauhtia riittää..)
alkaako mulla sit se ns. biologinen kello tikittää kun mä oon alta 30 vielä mutta eihän tässä loputtomasti aikaa oo.
periaatteessa mieli muuttuu asian suhteen joka toinen minuutti ja ukko ei pysy mun ajatuksissa yhtään perässä
Onko nyt niin että näistä tahtoo-ei tahdo-tahtoo ongelmista kärsii enimmäkseen me jotka aletaan lähestyä kolmeakymppiä ja kuvittelemme että sen jälkeen elämä loppuu eikä lapsia enää voi saada? :D Ainakin se on tullu monessa viestissä tässä esiin, että kolmenkympin raja lähestyy ja lapsia pitäis saada pakonomaisesti ja kun ei tule, niin keksitäänkin että ei me halutakkaan. :)
Itse olen 22-vuotias ja samalla lailla tuntuu mieli heittelehtivän tuon haluamisen suhteen.. välillä itkua väännetään, kun ei nyt tärppää ja sit toisena hetkenä ihan toivoo, ettei olisikaan tullut raskaaksi. Tulee kamalan huono omatunto niistä ajatuksista ja alkaa epäilemään omaa itseään, että enkö sittenkään ole valmis äidiksi, kun välillä mieli muuttuukin. Ota näistä ajatuksista sitten selvää.. :)
sanos muuta,nyt mulla on taas kerran ajatus että ei ikinä enää nyyttiä vaikka ne söpöjä onkin.
voihan niitä lapsia saada kolmen kympin jälkeenkin,mutta jotenkin tuntuu että tarviis joskus tulevaisuudessa omaakin aikaa ja vanhempana ei jaksa enää juosta 15-vuotiaan perässä.(ukon ajatus tuo..no se on mua 10 v vanhempi:)