Olen hyvä fysiikassa, kemiassa ja matikassa. Luonnontieteet kiinnostaa ja olen aina "tiennyt" että haluan lääkäriksi.
Yksi pikku ongelma kuitenkin on mikä mietityttää. Olen nimittäin hirmu itkuherkkä. Toisinsanoen kyyneleet valuvat helposti sellaisissakin tilanteissa joista itsekin tiedän ettei ole mitään itkettävää siinä. Eikä minun silloin varsinaisesti itketäkään henkisesti mutta märät silmät ja punainen naama tietysti väittää toista.
Kyyneleet tulevat herkästi tilanteissa joissa käsitellään minun henkilökohtaisia vaikeita asioita tai sitten jossain tilanteessa jossa jännitän kovasti tai tunnen että minua painostetaan johonkin. Tai sitten ihan vain siksi että pelkään alkavani itkeä.
Haluaisin kuitenkin lääkärinä toimia potilastyössä. Tietenkin voin välttää erikoistumasta kaikkein raskaimpiin hommiin esim. vastasyntyneiden teho-osastolla tai muualla missä tunteet helposti voisivat tulla pintaan.
Onko ihan idioottia haaveilla lääkärin urasta jos kyyneleet saattavat tulla silmiin vaikeassa tilanteessa? Mahtaako tämäkin olla ominaisuus joka häviäisi kokemuksen ja sen tuoman "turtumuksen" myötä?
Toisaalta saattaisin yllättää itseni kylmäpäisyydelläni sillä toisia koskevat asiat harvoin itkettävät minua. Näitä tilanteita toki on ollut aika vähän joten en voi olla varma reaktioistani esim. ikävien uutisten kertomisessa potilaalle/läheiselle.
Voinko rauhassa hakea lääkikseen ja lohduttautua sillä että jos huomaan etten pysty olemaan itkemättä niin voin hakeutua tutkijaksi johonkin hommaan jossa ei tarvi käsitellä kenenkään vakavia sairauksia tai kuolemaa? Vai pitäisikö unohtaa koko juttu ja keksiä jotain muuta korviketta unelmalle?
Onko hirvittävän noloa ja epäasiallista vai kenties jopa hyväksyttävää jos lääketieteen opiskelijana alkaisin jossain tilanteessa itkeä myötätunnosta?
Kokemuksia/ajatuksia kellään?
Yksi pikku ongelma kuitenkin on mikä mietityttää. Olen nimittäin hirmu itkuherkkä. Toisinsanoen kyyneleet valuvat helposti sellaisissakin tilanteissa joista itsekin tiedän ettei ole mitään itkettävää siinä. Eikä minun silloin varsinaisesti itketäkään henkisesti mutta märät silmät ja punainen naama tietysti väittää toista.
Kyyneleet tulevat herkästi tilanteissa joissa käsitellään minun henkilökohtaisia vaikeita asioita tai sitten jossain tilanteessa jossa jännitän kovasti tai tunnen että minua painostetaan johonkin. Tai sitten ihan vain siksi että pelkään alkavani itkeä.
Haluaisin kuitenkin lääkärinä toimia potilastyössä. Tietenkin voin välttää erikoistumasta kaikkein raskaimpiin hommiin esim. vastasyntyneiden teho-osastolla tai muualla missä tunteet helposti voisivat tulla pintaan.
Onko ihan idioottia haaveilla lääkärin urasta jos kyyneleet saattavat tulla silmiin vaikeassa tilanteessa? Mahtaako tämäkin olla ominaisuus joka häviäisi kokemuksen ja sen tuoman "turtumuksen" myötä?
Toisaalta saattaisin yllättää itseni kylmäpäisyydelläni sillä toisia koskevat asiat harvoin itkettävät minua. Näitä tilanteita toki on ollut aika vähän joten en voi olla varma reaktioistani esim. ikävien uutisten kertomisessa potilaalle/läheiselle.
Voinko rauhassa hakea lääkikseen ja lohduttautua sillä että jos huomaan etten pysty olemaan itkemättä niin voin hakeutua tutkijaksi johonkin hommaan jossa ei tarvi käsitellä kenenkään vakavia sairauksia tai kuolemaa? Vai pitäisikö unohtaa koko juttu ja keksiä jotain muuta korviketta unelmalle?
Onko hirvittävän noloa ja epäasiallista vai kenties jopa hyväksyttävää jos lääketieteen opiskelijana alkaisin jossain tilanteessa itkeä myötätunnosta?
Kokemuksia/ajatuksia kellään?
Vastaukset 18
Vanhimmat
On vissi ero siinä, tulevatko kyyneleet mutta pysyt silti asiallisena verrattuna siihen, että hajoat kyseisessä tilanteessa psyykkisesti.
Lääkärin pää ei saa hajota potilastilanteessa, vaan lääkärin on oltava se tuki ja kallio potilaalle kriisin hetkellä. Ei haittaa vaikka tulisi kyynel silmään, sehän vain kertoo potilaalle myötäelämisestä ja välittämisestä mutta sortua ei saisi.
Opiskeluaikana rankkoja asioita tulee eteen valmisteltuna ja pikku hiljaa eli ei sinua heti mihinkään hurjiin juttuihin heitetä. Jos olet herkkä myös muiden tunteille voisit olla vaikkapa taitava psykiatria tai yleislääkäri.
Jos tuntuu että taustalla on ratkomattomia ongelmia niin terapiaan vaan - ei se kellekään pahaa tee. Uskoisin että voit pärjätä lääkiksessä jos vain aktiivisesti opettelet ottamaan sopivasti etäisyyttä: potilaita ei saa viedä henkisesti kotiin eikä joka potilaaseen kuulu ei voikaan eläytyä noin syvästi. Lääkärin psyyke ei kestä jos kokee joka potilaan kohtalon kuin omansa.
Tuohon alemmas vähän pitemmästi vastasinkin mutta tähän ajattelin laittaa vain kiitokset kommenteista :)
Jospa hakisit vasta myöhemmin.
Ei sulla mitään ongelmaa ole :). En tiedä, kuinka vanha olet, mutta luulisin, että itkuherkkyys menee iän mukana ohi. Mullakin oli kerran sitä ja olen kuullut toisillakin olevan. Kerran mua vaan jostain syystä ihan tosta noin vaan alko itkettää, vaikkei ollut mitään syytä itkeä eikä mitään erikoista ollut tapahtunut. Se oli hämmentävää, mutta kuulemma normaalia. Olin tuolloin 13.
Ikää on jo lähemmäs 30v eli en usko että se tästä enää vanhetessa paranee, kiitos vain :) Tätä vaivaa on kyllä suvussa, äidiltäni tämän olen perinyt.
Mitään psyykkistä ongelmaa minulla ei ole, nuorempana olen masennusta sairastanut mutta nyt se on ollut jo vuosia poissa ja tunnistan kyllä itsestäni sen oireita jos niitä tulisi. En myöskään vatvo asioita jälkeenpäin enkä ainakaan hoitotyötä tehdessäni ole koskaan vienyt töitä kotiin (en ole muuten koskaan hoitotyötä tehdessäni itkenytkään vaikka kuolemaakin olen kohdannut joten toivoa minulla ehkä kuitenkin on).
Tätä on vaikea selittää ja varmaan vaikea uskoa myös mutta tiedän että kyseessä ei tosiaan ole siitä että itkettävät asiat jotenkin järkyttäisivät minua. Kyyneleet vain tulevat enkä voi sille mitään. Minua ei välttämättä mitenkään ahdista enkä hermostu enkä missään nimessä hajoa. Ikävä puoli on myös se että heti ekasta pienestä kyyneleestä naamani lehahtaa aivan punaiseksi ja näytän siltä kuin olisin itkenyt tuntikausia.. Hymyile siinä sitten ja yritä selittää että ei tässä nyt mitään hätää ole, ei mua oikeasti itketä. Jos voisikin sillätavalla sievästi vähän tirauttaa niin eihän tässä mitään ongelmaa olisikaan ;)
No, kyllä minä kuitenkin taidan hakea ja luotan itseeni sen verran että en siellä lääkärinä sitten itkekään tai jos itkenkin niin "hallitusti" =D
Tuo Asiallisen ehdottama psykiatria voisikin olla minulle hyvä jos itkeminen ei ole ongelma. Yleensä aistin helposti muiden mielialat ja olen hyvä kuuntelemaan muiden ongelmia ja myös psykologia minua kiinnostaa. No se on tietty vasta vuosien päässä se päätös.
Mulla on ollu vaikeitakin paikkoja lääkärissä ja silloin lääkärin asiallinen käytös on auttanut ohittamaan ne. Kerran itkin vastaanoton jälkeen hoitajalle. Jos lääkäri olis lähtenyt suruun mukaan, niin mulla olis menny koko päivä vastaanotolla... Toisaalta empatiaa on aina mukava saada.
Mietin sitä, että onko lääkärin työ kuitenkin liian raskasta sinulle?
Kyse tässä itsemisessä ei siis ole siitä että joku asia olisi minulle raskas. Tuo itkeminen ei johdu eikä siitä aiheudu mitään raskasta minulle paitsi korkeintaan se häpeä että taas itkettää ihan epäolennaisessa paikassa.. Itse asiat eivät siis tunnu vaikeilta minulle, senhän takia se onkin niin ärsyttävää kun silti kyyneleitä valuu.
Tuo on toki totta että potilaalle ei ole kiva jos lääkäri ei pysy asiallisena.
Nyt kun olen tätä tänne kirjoittanut ja lisää pohtinut niin olen kyllä enemmän tullut siihen tulokseen että todennäköisintä on että potilastilanteissa mua ei itkettäisikään. Lopullisestihan sen näkee vasta jos sinne asti pääsen mutta näin luulisin. Mutta kun mietin minkälaisissa tilanteissa nuo kyyneleet yleensä tulee niin ne tosiaan aina on koskenut minua tai perhettäni. Toisen surun kuunteleminen on saanut minut toki myötätuntoiseksi mutta kyyneleitä ei silloin koskaan ole tullut. Olen ollut työpaikoissa joissa joutuu olemaan paineen alla ja vaikeissa äkillisissä tilanteissa eikä niissä ole ollut ongelmaa tämän asian kanssa.
Tuo itkeminen tuntuu mun mielestä lähinnä joltain vammalta, melkein kuin ylenmääräinen punastus joillakin asiasta kuin asiasta. Astetta kiusallisempaa se vain on.
Täytyy tietenkin asiaa vielä pohtia mutta kiitos mielipiteistänne, sain taas uusia näkökulmia ja myös uskoa itseeni ettei tämä niin iso ongelma olekaan kuin miltä se joskus tuntuu.
on tämä: "olen aina "tiennyt" että haluan lääkäriksi"
Sattuman kauppaa on jos 3-vuotiaan vauvan kuvitelma tulevaisuudesta osuu todellisuuteen. Eli sanon, jätä väliin, ja ajattele oikeasti mitä haluat. Kolmevuotiaan fantasia ei liene maailman paras kenellekään tulevaisuuden ammatiksi?
Jo synnytyslaitoksella kuulemma tuli eka sana ja se oli lääkäri! Että siitä tiedän että haluan lääkäriksi.
Kaikkea ei aina tarvitse niin kirjaimellisesti ottaa.
estekään ole! Itse halusin aivan pienenä veturinkuljettajaksi, mutta neljä-viisivuotiaasta asti aina lääkäriksi. Ja nyt olen lääkäri ja ihan hyvin menee.
Nääää.... ei tuo mikään ongelma ole. Haet ja luet lääkäriksi jos pääset. Aikanaan opit miten tuon ominaisuutesi tulet töissä toimeen ja automaattisesti sitten tulet hakeutumaan sopivalle alalle.
Itsekin olin - olen - aika parkupekka. Siitä huolimatta olen hakeutunut erikoisalalle jossa joutuu aika tiukkoihin paikkoihin ja silloin tällöin omat toimet mm. vaikuttavat enemmän tai vähemmän lähimmäisten menehtymiseen, vammautumiseen tai elossa selviytymiseen. Töihin kuitenkin suhtautuu töinä; kertaakaan en ole alkanut töissä parkua tai mitenkään menettänyt malttia. Joka kerta kyllä kurjan tapauksen, vaikkapa jonkun ihan elinkelpoisen ihmisen kuoleman jälkeen tirahtaa tippa silmään ja pitää tavallaan uhrata pieni suruhetki lähinnä myötätunnosta vainaan omaisia kohtaan. Ja ei - mielenterveysongelmia ei ole, ei edes masennushistoriaa; vain sitä jotain herkkyyttä myötäelää. Mutta töissä olen konsultti ja asiantuntija, silloin on parempaakin tekemistä kuin parkuatirrittää:) Tuo lienee jonkinlainen siirretty myötätuntoparkureaktio...? Ehkä sinulla on jotain samantapaista? Kyse ei ole niinkään maailmoja rusentavasta surusta vaan surullisen asian myötäelämisestä, jostain semmosesta. Parin kyyneleen jälkeen homma on taas ok.
Kiitos kannustavasta viestistä ja mukava kuulla etten ole ainoa jolla helposti itku tirahtaa silmään :) Ja luulen (ja toivon) että minullakin olisi asia kuin sinulla, että työt pystyy ottamaan töinä eikä niissä tilanteissa niinkään itku tule.
Ja jos tuleekin niin sitten tosiaan hakeudun sellaiselle erikoistumisalalle jossa ei vaikeisiin tilanteisiin joudu kovin helposti.
"Toisaalta saattaisin yllättää itseni kylmäpäisyydelläni sillä toisia koskevat asiat harvoin itkettävät minua."
Sovit hyvin lääkäriksi :)
Lääkäriksi pyrkivillä pitäis olla oman pään sisuskin kunnossa
Ja sitten oma terapia taskussa ja vuorovaikutustaitojen opiskelua ja psykologian pänttäämistä matikan sijaan.
sarkasmia mutta vastaanpa silti.
Se että toisten asiat eivät yleensä itketä minua on minun tapauksessani vain hyvä asia. Se ei kuitenkaan mitenkään tarkoita etteivätkö toisten asiat koskettaisi minua. Ne kyllä koskettavat, usein hyvinkin paljon. Olen silti iloinen että pystyn olemaan itkemättä keskustellessani jostain ikävästä asiasta läheiseni kanssa (esim. ystäväni vauvan kuolema).
Ehkä olisi pitänyt jättää tämä aihe jollekin toiselle foorumille, onneksi sentään pari asiallista vastausta sain. Kiitos niistä :)
Mitään neuvoja/vastauksia tuskin osaan antaa. Vertaistukea kuitenkin, jos kelpaa. :P
Siskoni kanssa olemme samanlaisia, äidiltä peritty mukava ominaisuus varmaan. Pieninkin tunnekuohu tuo tipan linssiin - parhaimmillaan ei tarvita kuin joku tunteisiin vetoava mainos. Toisen surun tai kyynelten näkeminen esim. televisiossa tai lehdissä on aika varma itkettäjä. Samoin, kuten itsekin mainitsit, itselle vaikeiden/surullisten asioiden käsittely. Itkua on täysin mahdoton estää silloin, kun se on jo tulossa.
Olen kuitenkin huomannut, ettei itku tule niin herkästi silloin kun itse on "lohduttajan" asemassa. Siinä jotenkin vaistomaisesti asettaa itsensä tilanteen ulkopuolelle. Itku tulee yleensä vasta myöhemmin omissa oloissa, kun muistelee kaverin surua/vaikeaa tilannetta.
Nyt olen hakemassa lääkikseen, vaikka joskus toki mietin miten tulen suhtautumaan vaikeisiin potilastilanteisiin. Ystävät ovat sanoneet, että olen empaattinen ja hyvä kuuntelija. Ehkä se on tämän herkkyyden hyvä puoli, joka toivottavasti tulee yhtä hyvällä tavalla esiin myös potilaskontakteissa. :)
meidän kulttuurissa on jus tämä, että pitää tunteet pitää piilossa. En usko, että se haittaa lääkiksessä sen enempää, kuin millään muullakaan alalla. Mun mielestä epaattisia lääkäritä tarvitaan. Itse koin mukavaksi, jos lääkäri ihan aidosti myötäelää tilanteesa. Olen myös nähnyt usean lääkärin itkevän, kun terve lapsi kuoli synnytyksessä. Osa henkilökunnasta joutui useamman viikon sairaslomalle. Mene ihmeessä sinne lääkikseen!!! Sinunkaltaisia empaattisia ihmisiä siellä kaivataan!!! Kerro sit miten kävi?!
rikkautena.Myötäelävä lääkäri on kultaakin kalliimpi:)Muista kuitenkin että ammatillisuus pitää pystyä säilyttämään,eli et saa"mennä mukaan"potilaan tai omaisten suruun.Muuten ei pää kestä.Siis ammatillisuus pitää kaikesta huolimata säilyttää.Tuo on muuten sinänsä hyvä ominaisuus,kunhan et ota potilaiden asioita henkilökohtaiseksi suruksi,jos ymmärrät mitä tarkoitan.Siis lääkikseen vaan.Itselläni on muuten ominaisuus,että omista tai sukulaisten ongelmista puhuminen koskettaa,mutta vieraiden ihmisten tai potilaiden asiat ei niin liikauta.Kuitenkin olen saanut aina positiivista palautetta empaattisuudestani.Muista että empatiaa saa olla.Sympatia voi jo sitten olla hieman liikaa...