Olen väsynyt, melkeinpä joka päivä. Tai yleensä se kyllä (nykyään) iskee vasta päivällä ja jos ei saa nukkua päikkäreitä, niin jatkuu loppu päivän. Välillä tuntuu ettei jaksaisi kiinnostaa mitä lapseni (10kk) tekee, mutta pakkohan hänestä on huolehtia. Pari kertaa olen huutanut hänelle. En karjunut, mutta huutanut kuitenkin. Olen pyytänyt pian sen jälkeen anteeksi.
Miehelle valitan jatkuvasti ja tuntuu kuin olisimme erkaantuneet.
Aika usein tulee masentava olo. Olen huono hakemaan apua. Välillä kun herää yöllä alkaa itkettää, kun miettii asioita. Tuntuu kuin sisälläni olisi paljon surua. Olen jopa alkanut jollain tapaa olemaan "vihainen" vanhemmilleni. En tiedä miksi(tai on asioita joiden takia olen, mutta silti), enhän aiemmin ole ollut.
En jaksa nytkään tätä loppuun, kun lapsi itkee ja itse haluaisi vain nukkumaan...
Olen väsynyt tähän tunteeseen. Haluaisin antaa lapselleni enemmän aikaa ja olla aidosti iloinen hänen kanssaan. Pari kertaa olen puhunut masennuksesta, kun aiemminkin sitä olen epäillyt, lääkärille sekä neuvolassa hoitajalle, mutta en ole mennyt eteenpäin siitä. Alkaa ahdistaa kun joutuu monelle selittämään asiaa, muutenkaan ei ole helppoa puhua vieraalle ihmiselle. Olen siis todella huono hakemaan apua! Masennuksen tunnetta on ollut useina vuosina, välillä se vain hävisi, mutta kun tulin raskaaksi se alkoi pikkuhiljaa tulla taas (aina kun oli ongelmia miehen kanssa). Ja nyt on alkanut tuntumaan samalta kuin vuosia sitten.
Miehelle valitan jatkuvasti ja tuntuu kuin olisimme erkaantuneet.
Aika usein tulee masentava olo. Olen huono hakemaan apua. Välillä kun herää yöllä alkaa itkettää, kun miettii asioita. Tuntuu kuin sisälläni olisi paljon surua. Olen jopa alkanut jollain tapaa olemaan "vihainen" vanhemmilleni. En tiedä miksi(tai on asioita joiden takia olen, mutta silti), enhän aiemmin ole ollut.
En jaksa nytkään tätä loppuun, kun lapsi itkee ja itse haluaisi vain nukkumaan...
Olen väsynyt tähän tunteeseen. Haluaisin antaa lapselleni enemmän aikaa ja olla aidosti iloinen hänen kanssaan. Pari kertaa olen puhunut masennuksesta, kun aiemminkin sitä olen epäillyt, lääkärille sekä neuvolassa hoitajalle, mutta en ole mennyt eteenpäin siitä. Alkaa ahdistaa kun joutuu monelle selittämään asiaa, muutenkaan ei ole helppoa puhua vieraalle ihmiselle. Olen siis todella huono hakemaan apua! Masennuksen tunnetta on ollut useina vuosina, välillä se vain hävisi, mutta kun tulin raskaaksi se alkoi pikkuhiljaa tulla taas (aina kun oli ongelmia miehen kanssa). Ja nyt on alkanut tuntumaan samalta kuin vuosia sitten.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Varaa aika lääkärille ja kerro kaikki tuo. Kuulostaa kovin tutulta kuin oma tilanteeni.
kuitenkin niin tärkeää ja hyvä kun olet jo saanut edes vähän puhuttua neuvolassakin,jospa he siellä huomaisivat kysyä vointiasi ja välittää.Olen myös äiti ja tunteesi ovat tuttuja.Omia vanhempiakin tulee tarkasteltua jotenkin kuin suurennuslasin alla,kun saa omia lapsia.Musta lapsen saaminen ja hoitaminen/kasvattaminen nostavat todella syviä tunteita pintaan, eikä niitä välttämättä osaa yksin käsitellä eikä oma mieskään niitä välttämättä ymmärrä.Avun pyytäminen tai vain puhuminen vaikeista asioista on kuitenkin nykyään paljon normaalimpaa kuin joskus ennen.Mutta ymmärrän,että se ei ole helppoa.En itsekään ole puhunut kuin kaikkein läheisimmille ja heitä on vain kaksi.Täältäkin voi saada jotakin pientä tsemppiä tai neuvoja tai vain lohdutusta.
Halusin vain vastata,että kyllä sinua ymmärretään.
Paljon voimia sinulle!