hiljainen hetki

Pikkujoulu on hotellin ravintolassa ja sieltä se mies lähtee yksin. Hän hiipii himmenneeseen kaupunkiin väsyneenä, levottomana ja unensa iäksi menettäneenä. Hän vaeltaa, ei kotiin päin, vaan meren rantaan. Epätoivoissaan, tuskissaan hän vaeltaa, mutta ylpeys ei peräänny ja hän vaeltaa jäälle, kävelee kunnes jää pettää ja hän vajoaa. Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuvat ja länteen laskenut aurinko nousee kuolleille, viimeinkin iäinen valo lävistää hänen pimenneen mieleensä ja hänen jäsentensä notkeus katoaa ja kuolo kangistaa ne.

He etsivät häntä paljon myöhemmin ja aivan toiselta rannalta ja he löytävät ruumiita, mutta hän ajautuu rantaan vasta kun on kevät eikä meressä enää ole jäätä. On vain kaikkialla auringon polttava katse, joka sulattaa graniittipaaden päälle valuneen jään ja rantaa myötäilevä kävelytie on kosteaa hiekkaa. Katu on kuiva ja pölyinen lähellä samaa rantaa. Puut ja pensaat heräilevät eloon ja me olemme saaneet monta kuolinviestiä, kuinka monta me saimmekaan tänä talvena. He eivät uskoneet ihmeisiin. He eivät uskoneet ja taivaan sinestä käy lauha tuuli. Eipä pellot peity tulvasta, vain aurinko purressaan ui avaruuden valtamerta.