Erilainen lukukokemus

parikymppinen tyttö, joka jää koukkuun tuollaisiin kuvatelmiin. Paavo Haavikko, joka tämän löysäkielisen "painosten kuningattaren" keksi pelastamaan kustannusosakeyhtiö Otava sitä uhanneesta konkurssista, sanoi kuulemma ksäikirjoituksen luettuaan: tämä on täydellistä p-skaa, tämä myy kuin häkä, heti viisituhatta sivua lisää tätä.

Laila Hietamies puhuttelee vain naisia, ja yleensä vain vanhempia naisia. Mutta tietysti ihmissuhdesonta on ikiaikaista kaikenikäisten naisten hengenravintoa - nämä korneja kielikuvia ("hän lehahti ovesta sisään sinisissään...") ja muodottomia lausehirviöitä liki joka kappaleessa tarjoilevat tekstit ovat kriittiselle lukijalle lähinnä tylsämielinen vitsi, joka joskus väsyneenä ja hysteriaa lähentelevässä mielentilassa hekotuttaa.

Hietamiestä ja hengenheimolaisiaan (hänen edeltäjiää suomalaisessa naiskirjallisuudessa lienevät lähinnä Anni Polva, Aino Räsänen ja Hilja Valtonen - nämä naiivit koulutyttökirjailijat) on kyllä mielestäni katsottava enemmänkin kaupallisena kuin kirjallisena ilmiönä. Kaupalliset olivat myös esim. ne motiivit, jotka olivat takana silloin kun Hietamienen kirjasta tehtiin elokuvaa.

Lauri Törhönen, joka meillä on puhtaaksiviljellyn läpikaupallisen elokuvan esi"taistelija", ohjasi "Hylätyt talot, autiot pihat" -filmatisoinnin. Sitä käytiin kuulemma katsomassa lähinnä Laila Hietamiehen kotiseudulla, ja siellä elokuvateatterin katsomo täyttyi pitkään mummoikäisistä naisista. Kiva juttu, jonka paikallisilta kuulin, oli se, että näillä mummoilla oli pakkomielteenä se että pelkäsivät hengityksensä haisevan happamelta, josta syystä he ostivat makeiskioskista sinistä Mynthonia. Tämä pastillilaatu loppui sitten kesken jopa tukkuliikkeestä Törhösen elokuvan ansiosta.

Älä välitä nimimerkin "kun olet" kommentista. Kyllähän mielipiteitä maailmaan mahtuu ja myös vapaus ja oikeus niiden esittämiseen on. Itse luin ko. kirjat joskus päälle kolmekymppisenä. Itkin, nauroin ja luin. Ehkä ne eivät kaikkia "hyvän" kirjallisuuden kriteereitä täytä mutta koskettavat aidosti meitä jotka vielä pystymme sekä kirjan henkilöiden että elävien ihmisten elämään eläytymään ja yhdessä heidän kanssaan suremaan ja iloitsemaan. Kyllä tässä maailmassa niin paljon kovuutta ja pahuutta on, että väkisinkin meinaa kyynistyä. Jokainen taideteos, olkoon se sitten kirja, valokuva, maalaus, teatteriesitys,musiikki- tai tanssikappale - mikä vain joka pystyy sisimpäämme koskettamaan, on paikkansa ansainnut.
Ja tuossa kirjasarjassa Laila Hietamies on erittäin taitavasti onnistunut kuvaamaan meidän tavallisten ihmisten elämänkohtaloita. Surun, murheen ja puutteenkin keskellä kestää suomalainen sisu ja helisee karjalainen huumori.
Ja hersyy murre... sen pystyin korvissani kuulemaan koko ajan.
Elokuvaa en ole nähnyt koska en ole halunnut. Kirjat olivat niin hyviä, että filmille niiden koko sanomaa ja niitä tunnelmia ei pysty siirtämään. Ja samaa mieltä ovat olleet he, jotka elokuvan kävivät katsomassa.

Jännä juttu muuten, että juuri viime viikonloppuna satuimme eräässä ystäväporukassa puhumaan näistä kirjoista ja sanoin, että pitääkin taas hakea kirjastosta ne osat, joita minulla ei ole ja lukea koko sarja uudelleen (kirpparilta olen jokunen vuosi sitten onnistunut löytämään pari osaa). Telepatiaa tai jotakin, en tiedä mutta kiitos viestistäsi ja onnellista kevättä Sinulle!
Toivon, että vuosienkin saatossa pystyt säilyttämään kykysi eläytyä toisen ihmisen asemaan sillä tuon kyvyn olet synnyinlahjana saanut eikä mitään sen arvokkaampaa elämässä ole.

Onko Hietamies "mummokirjallisuutta"? Minä itse olen lukenut montakin sarjaa, ja mielenkiintoisiahan nuo ovat. Tosin, minun makuni kijallisuuden suhteen on niin kausiluontoista, että jossain vaiheessa kiinnostaviksi muuttuvat nekin, joita ei aikaisemmin ole saanut mitenkään loppuun asti.

Ennakkoluuloton kyllä löytää elämyksiä.

älä yhtään kummastele itseäsi arvaa minkä ikäisenä minä aloin lukea hietamiehiä..? yläasteella! pitkät koulumatkat linja-autossa kulutin aina lukemalla, ja kerran ei mukana ollutkaan kirjaa niin lainasin kaveriltani kirjan jonka hän oli lainannut kirjastosta, äidilleen! se taisi olla vienan punainen kuu... no, mä aloin lukea sitä linja-autossa ja otin saman tien lainaan kaveriltani ja luin parissa päivässä loppuun. kasi luokalla ollessani taisi käydä näin. sen jälkeen luin aika paljon hietamiestä, nyt en kylläkään taas pariin vuoteen...
niin, että et ole ainut nuori hietamiehen lukija, tarkoitin sanoa vaan! :)