masentunut?

Minulla on ollut samanlaisia ajatuksia n. puolentoistavuoden ajan. Elämäntilannekin on suurinpiirtein sama, varma yöpaikka, ystäviä, jne... mutta koko ajan kelaan näitä samoja juttuja kuin sinäkin.
Olen tullut siihen tulokseen, että tasapainoinen elämä vaatii ennenkaikkea ruumiillista rasitusta, tulee se sitten työstä tai jostain harrastuksesta. Tämä voi kuulostaa typerältä , mutta kokeile ensn käydä kävelemässä tunnin tai parin lenkki päivittäin ja sen jälkeen juoksulenkillä.
Sopivan peruskunnon jälkeen voit jatkaa johonkin muuhun fyysiseen harrastukseen, kuten uinti, patikointi jne.
Toivon että saat elämäsi reilaan :)

Luulisin sinun masennuksen osin johtuvan siitä, että et harrasta ulkoliikuntaa, aloita oitis se puuha.Minulla oli myös samoja tunteita, mutta nyt jaksan ottaa vastoin käymisetkin aivan eri tavalla vastaan, kun käyn joka päivä koiran kanssa ainakin tunnin lenkin ja toisinaan jopa parikin tuntia, ulkona ajatukset tuulettuu ja virtamäärä lisääntyy aivan hurjasti, kysynkin sinulta onko sinulla taipuvaisuutta lihavuuteen, minulla on ja oli, nyt olen pudottanut aivan mahottoman palijo painoa ja depis on "tiessään",usko minnuu!!Ymmärän toki,että ei kaikkea pahoinvointia voi saada näinkään kokonaan vekka, mutta hyvän alun toipumiselle siitä saa.
Saako sinulta utsia, kuis vanha olet taurus?
Minä olen 44veeeeeee ja olen nähnyt ja kokenut monenlaisia tuuli ja tuiverruksiakin, lasten kanssa on ollut kivaa ja vähemmän kivaa aina ei kaikki ole mennut putkeen,ystävien kanssakaan ei aina jaksa olla tekemisissä, mutta tosi ystävistä joita ei nii kauhia pal oo, niin niist saa voimaa jaksamiseen eli ei jäähä makkaamaan tuppaa, vaa ylös ulos ja lenkille!
Kannattaa aina katsoa aurinkoa aurinkoiselta puolelta koska varjopuolella ei ole lämpöä ja samaa palloa me kaikki lopultakin toljotetaan,toinen varjopuolella ja toinen aurinkoisella puolella, miksi ihmisten pitää olla sillä väärällä puolella, tulisivatten aurinkoiselle puolelle,eikös! Tästä aiheesta olen omassa myyntityössä paljon puhunut alaisillenikin.

Kirjoita pois vaan, ei siitä ainakaan haittaa ole? Ja jos se nyt yhtään lohduttaa, niin et ole ainoa joka ajattelee samoin.

Ku mä luin tota sun viestiäs nii tuntuu ku oisin lukenu ittestäni... Mulla vaa syy on se, että mun masennus johtuu enemmänki henkilöstä, jota rakastan yli kaiken!!!

moi. minäkin olen välillä hyvin masentunut ja välillä löytyy ilon aiheitakin. mulla tekee välillä satuttaa itseä, että helpottais....
mulla ei ole yhtään oikeaa ystävää, muutamia kavereita vain. olen seurustellut kaksi ja puoli vuotta. oikeastaan masennukseni johtuu seurustelukumppanistani. Mutta minä rakastan silti häntä, enkä ikinä taho jättää häntä.
välillä vaan on vaikeaa.............

Tutulta kuulostaa..
Mulla oli muutama vuosi sitten liveää masennusta ja sain siihen ammattiapua. Nyt on alkanu tuntuu et masennus ois taas uusiutunu.
Mulla on kaikki suht hyvin: on töitä, kavereita ja ystäviä, on välittävä perhe ja oon alkanu käydä juoksemassa ja saanu siitä uutta puhtia. Silti tuntuu välillä hyvinkin yksinäiseltä, varsinkin kun paras ystävä seurustelee ja on niin sosiaalinen, että sillä ei riitä aikaa mulle kovin usein. Se asuu vielä toisella paikkakunnallakin. Yleensä pystyttiin puhumaan ton ystävän kanssa kaikesta, mutta nyt tuntuu kuin vain häiritsisin sitä omilla ongelmillani. Sillä kun menee nyt niin hyvin. Eikä mulla oo ketään muuta kelle voisin ajatella avautuvani.
Oon jo pitkään tiedostanu, että kaikki ei oo hyvin. Vasta viime kuukausina oon heränny, kun on ollu vaikee lähtee töihin ja ois vaa tehny mieli jäädä sängyn pohjalle päiväks.
Lisäks nyt on tullu unettomuutta ja oon aamusin hyvin väsyny.
Tapaan välillä kavereita ja ne piristää mua, mutta suurimmaksi osaksi mä olen aika yksin. Kuuntelen musiikkia ja yritän kirjottaa runoja, mutta nekään ei tunnu aina auttavan. Ja varsinkin, kun haluisin kirjottaa enemmän, mutta en saa vaan mitään ulos. Ihan kuin oisin turta. Aikasemmin mä purin mieltäni kirjottamisella.
Oon lisäksi aika pettynyt itteeni, kun haluisin päästä opiskelee mut mokasin yhteishaussa. Muistin ne hakupäivät ihan väärin ja se haku kerkes mennä umpeen, ennen kuin kerkesin hakea. Se mua harmittaa ihan hemmetisti, sillä haluisin päästä vielä opiskelee. En koe olevani vielä valmis työelämään. Enkä jotenki vaa pysty antaa itelleni sitä anteeks et mokasin.
Oon nyt syksyn aikana vaihtanu kahesti työpaikkaa. Ja nyt viimeisestä en oo varma et haluanko ees tehä sitä siihen asti, kun voin hakee kouluun. Jotenkin ei vaan innosta tai kunnolla kiinnosta mikään. Koen olevani huonompi kuin muut työntekijät enkä osaa yhtä hyvin kuin muut. Pelkään, että saatan itteni vielä hankaluuksiin pienellä "hällä väliä"-asenteellani.

Työpäivien jälkeen (kun saan raahattua itteni töihin, sairaslomiakin on kertyny..suurimmillaan olin viikon pois, mikä hävettää ihan sikana) kuuntelen lähinnä musiikkia, katon telkasta tai koneelta tv-sarjoja, nään joskus kavereita ja käyn lenkillä/juoksemassa. Mun päivät koostuu lähinnä siitä.

Oon lisäksi hiljanen, ujokin ja vähän sisäänpäinkääntyny. Oon saanu viime vuosina kuitenkin paljon rohkeutta ja osaan olla välillä rennostikin. Varsinkin, kun koen olevani turvassa. Haluisin uusia kavereita ja ystäviä, mut on vaikea tutustua kehenkään, koska oon isommissa porukoissa hiljaa ja haluun vähän aikaa tarkkailla ihmisiä, ennen kuin teen läheisempää tuttavuutta.

Lisäks yhen hyvän kaverin kanssa meni välit poikki ja se oli mun vika, koska lupauduin näkemään sitä mut sit mulla ei ollu yhtään kiinnostusta lähteä mihkään ja peruin sen näkemisen sanoen olevani kipee. Ja näitä perumisia on tullu jo aika monta, niin se ei enää jaksanu sitä. Oon tottakai surullinen siitä, mutta iteppä sen sain aikaseksi. Ehkä ihan hyvä välillä ajatella omaa käytöstäkin.

Välillä oon tuntenu aggressiivisuutta ja tosiaan alakuloisuutta. Viime keväänä, kun vielä opiskelin (ennen kuin valmistuin) kävin kouluterkan juttusilla, koska huomasin olevani niin alakuloinen ja se lupas järjestää mulle ammattiapua. Mut sit siinä tuli kesä ja niitä aikoja oli tosi vaikee saada ja silloin kun se sai niitä aikoja, mulla oli töitä, enkä pystyny vaihtamaan vuoroa.ym. ja sitten se jäi. Loppukesästä ajattelin menevän jo paremmin ja sanoin sille terkalle, että kaikki on nyt ihan jees ja jos jotain tulee, niin varaan ite aikaa psykologille. Ja nyt ne tuntemukset taas tuli.

Tiedän et pitäs varata se psykologi-aika (kyseessä on sama psykologi, jolla kävin aiemmin) mut en oo vaa saanu aikaseks. Aina ajattelen, että kun saan työvuorot selville niin sit varaan. Mut aina se jää. En saa itteeni niskasta kiinni. Oon mielelläni ajattelematta mun tuntemuksia ja elän sellasta keskinkertaista elämää. Mut nyt oon alkanu ymmärtää, että en mä voi jatkaa näin ikuisiiksiin. On mun pakko puhuu jossain vaiheessa jollekin. Ja sen takii nyt päätin ensin kirjottaa tänne, koska kaipaan sitä juttuseuraa. Ja sitten on pakko kysellä niitä aikoja. Toivottovasti sais ees tän vuoden puolelle.

vai n iijn