Olen päälle 40.Olen naimisissa, mutta noin 4vuotta sitten huomasin olevani kiinnostunut naisista. kurja tilanne. mieheni on ihan ok, mutta en vaan syty. Haluan olla naisen kanssa, joten elän kuluttavaa kaksoiselämää. Niin, miksi en eroa...olen kai pelkuri. Meillä on lapsia ja...en tosiaan tiedä!!!
Olen lähes epätoivoinen. Mikä neuvoksi?
Olen lähes epätoivoinen. Mikä neuvoksi?
Vastaukset 44
Vanhimmat
Kopion tähän aiemman viestini, johon en ole saanut vastausta:
Olen keski-ikäinen yksinäinen nainen. Miessuhteeni ovat epäonnistuneet enkä ole viime vuosina juuri yrittänytkään. Kiinnostukseni miehiin ei ole riittänyt ja olenkin lopettanut suhteet jossakin vaiheessa, kun "ärsytys" on käynyt liian suureksi.
En ole ollut lesbosuhteessa, mutta kuvittelisin, että sellainenkin minulta kävisi. En kuitenkaan tunne ketään sellaista naista, jonka kanssa voisin ikinä mitään kokeiluja tehdä, en uskaltaisi edes ottaa asiaa puheeksi. Tulisin varmasti väärinymmärretyksi ja leimatuksi, ja sitä minä nyt viimeiseksi haluaisin! Tuskinpa tuttavapiiristäni nyt lesboja löytyykään.
En siis ole varma mahdollisesta lesboudestani, mutta koska ajatusten ja mielikuvien tasolla tunnen mielenkiintoa asiaan, haluaisin keskustella aiheesta "kokeneempien" kanssa. Ehkä saisin lisävalaisua asiaan, joka on askarruttanut mieltäni.
Tarkennan vielä, että fantasiat lesbosuhteesta miellyttävät, mutta en ole läheskään varma, haluaisinko koskaan toteuttaa niitä oikeassa elämässä. En usko, että voisin asua yhdessä naisen kanssa, parisuhteen rekisteröimisestä puhumattakaan.
Millaista olisi rakkaus kahden naisen välillä? Toivoisin löytäväni jonkun naisen keskustelemaan kanssani aiheesta...
Tarkennan vielä, etten tosiaankaan halua käydä "tositoimiin", vaan haluaisin vain vaihtaa ajatuksia jonkun toisin samoja asioita pohtivan kanssa. En siis etsi ketään kumppania kokeiluihin tms. vaan keskusteluun aiheesta. Ehkä saan selville, mitä tämänkin ajatuksen takana piilee, eli siis olenko todellakin "potentiaalinen" lesbo, vai muuten vain "yksinäinen" ja hellyyttä kaipaava nainen.
tietää jossain vaiheessa onko vaiko ei.
Meinaan, että tuostahan se oman identiteetin pähkäily alkaa. Se että miten asian todellinen laita sitten on, selviää vain ja ainostaan omassa päänupissa. Mutta tietysti apua on siitä kun saa vaihtaa ajatuksia. Lähes jokaisella naisella on jossain elämänvaiheessa unelmia (seksuaalisia) naisista. Mutta se, että toteuttaako niitä onkin eri juttu. Lisäksi mielestäni mukaan kuuluu muutakin.. esim. oletko ollut rakastunut koskaan naiseen? Herättääkö nainen sinussa mitään muita tunteita kuin seksuaalisia? Toisaalta yhteiskunta luokittelee ihmiset liiaksi... ihmisen seksuaalisuus on häilyvä ja alati muuttuva. Omalta kohdalta voin sanoa, että miehiä on elämässä riittänyt..ilman tunnetta ja mielihyvää. Rakastun vain ja ainoastaan naisiin ja heiltä ainoastaan voin saada seksuaalisen täyttymyksen. Ja aivan mielettömän ihanan läheisyyden, siis pelkästään sylin joka on lämmin!!! Joten miehiä en enää tarvitse. Sen kun tajuaa ja myöntää itselle ja muille löytää todellisen minän ja vapautuu elämään!!!!
Tsemppiä ja onnea itsesi etsintään, tuli sitten vastaan mitä vain.
Arvaa vaan, miten monesti minä olen ollut rakastunut naiseen! En kuitenkaan ole koskaan kertonut mitään tunteistani, ja tiemme ovat aina eronneet. Kaiken lisäksi nämä rakkauteni kohteena olevat naiset ovat varmasti olleet ihan tavallisia naisia, normaaleissa parisuhteissa olevia ihmisiä.
Aika äkkiä minulla kyllä tulee mukaan tuo seksuaalisuus, kun huomaan rakastuneeni. Naisen rakastaminen on rasittavaa! Tekee ihan ähkyä ajatellessa... Oikeastaan aika raskasta rakastua, kun tietää, ettei mistään tule kuitekaan mitään.
Enkä tosissani tiedä, haluaisinkokaan. Tuskin olisin riittävän rohkea mihinkään muuhun kuin fantasioihin, sillä olen kuitenkin aika konservatiivinen ihminen. Itsekin katson joskus parittain käveleviä naisia ja mietin, onkohan kyseessä lesbopari. Ajattelen, että ovatpa aika erikoisen valinnan tehneet elämässään? Mistähän he ovat luopuneet? En haluaisi luopua näennäisestä normaaliudestani, vaikka se olisi teeskentelyäkin, ulkokuorta.
Onko maailma pelottavampi paikka, jos elää lesbosuhteessa? Eikö ympäristö tuomitse? Mitä lesbonaiset ajattelevat toisista lesbonaisista? Jokaiselle kai se oma rakkain on kuitenkin tärkein. Kummastelevatko lesbot itsekin toisia lesboja? Puhuvatko lesbot avoimesti keskenään omista parisuhteeseen liittyvistä asioista? Onko lesbopareilla aina myös muita lesbotuttuja? Miksei ole olemassa lesboyhteisöjä tai lesbovaltiota?
En ole mitenkään kauhean rohkea ihminen millään elämänalalla, osittain olen ns. kaapissakin, mutta en ole koskaan kuitenkaan alkanut elämään heterosti yhteiskunnan painostuksesta tms. Olen siis kuitenkin kait aika rohkea. Kun huomasin nuorena, että pojat/miehet eivät sytytä, niin en sitten pakottanut itseäni seurustelemaan miehen kanssa. Muutaman vuoden kesti ennenkuin uskalsin lähteä homokapakkaan, mutta sen sitten tein, kun tajusin, etten yksin ja selibaatissa aio koko elämääni elää ja että sieltähän sitä voisi joskus toisen lesbon löytää. Niin kuin sitten lopulta kävikin. Joitakin suhteita minulla on ollut, nyt olen ollut pari vuotta yksin, kun ei ole ketään mielenkiintoista löytynyt ja kapakoissa luuhaaminen kyllästyttää ja kirjeenvaihtoilmoituksillakaan ei ole tärpännyt.
Yritän joihinkin kysymyksiisi omia mielipiteitäni esittää:
"Onko maailma pelottavampi paikka, jos elää lesbosuhteessa? Eikö ympäristö tuomitse?" Ei ja kyllä. Suhteeni ovat jääneet, ikävä kyllä, aika lyhyiksi, joten en ole niistä toitottanut esim. monille sukulaisilla ja työkavereille. Olen ajatellut, että jos löydän semmoisen naisen, jonka kanssa suhde näyttää kestävän pidempään, niin sitten saa koko maailma tietää sen. Voisi olla jopa vapauttavaa olla hieman rohkeampi ja kertoa jo nyt kaikille. Nimittäin jos me kaikki homot ja lesbot tulisimme kaapista, niin sitä nopeammin heteroenemmistö meidät hyväksyisivät, kun kaikki huomaisivat, että heillä kaikilla on lähellään homoja/lesboja, sisko tai veli, naapuri, työkaveri jne. Suurin osa heterokavereistani ja tietenkin kaikki homo/lesbo kamut tietävät suuntautumiseni. Heteroystävätkin ovat suhtautuneet minuun ihan asiallisesti. Yksikään jolle olen kertonut, ei ole alkanut mitenkään vieroksumaan. Tiedän kyllä, että jotkut ovat menettäneet heteroystävänsä, kun ovat tälle kertoneet homoseksuaalisuudestaan. Mutta onko semmoinen ystävä sitten ollutkaan niin hyvä ystävä? Pahimmassa tapauksessa joku lähisukulainenkin voi osoittautua todella ahdasmieliseksi, mutta emmehän voi elää muiden mukaan, vaan meidän pitää elää omaa elämäämme, niin että voimme rehellisesti sanoa elävämme siten, kun itse tunnemme olevan meille oikeaa elämää.
"Mitä lesbonaiset ajattelevat toisista lesbonaisista? Jokaiselle kai se oma rakkain on kuitenkin tärkein. Kummastelevatko lesbot itsekin toisia lesboja?" En kummastele toisia lesboja tai itseäni sen takia, että ovat lesboja ja miksi ovat/olen. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että minä ja muutama prosentti väestöstä ovat homoseksuaaleja. Jos on oma rakas, niin toki hän on se tärkein. Ajattelen toisista lesboista samaa, kuin ajattelen yleensä ihmisistä. Jotkut ovat fiksuja, jotkut tyhmiä. Jotkut ovat hauskoja, jotkut tylsiä. Jotkut ovat herkkiä, jotkut kovia jne.
"Puhuvatko lesbot avoimesti keskenään omista parisuhteeseen liittyvistä asioista? Onko lesbopareilla aina myös muita lesbotuttuja?" Puhun avoimesti asioistani läheistenystävieni kanssa, olivat he sitten heteroita, lesboja tai homoja. Vieraampien ihmisten kanssa en setvi elämääni niin avoimesti. Yleensä lesboilla on lesbotuttuja. Ns. piirit ovat kuitenkin kohtalaisen pienet.
"Miksei ole olemassa lesboyhteisöjä tai lesbovaltiota?" En tiedä. Olisiko edes tarpeen? Eikö olisi kuitenkin parasta, että tämä olemassa oleva yhteiskunta sisältäisi ihmisiä, jotka hyväksyttäisiin seksuaalisinakin olentoina, joista suurin osa on heteroita ja jotkut homoja, lesboja & bi- tai trans-ihmisiä. Kohtalaisen hyvin enemmistö väestä onkin valmis hyväksymään vähintään sietämään erilaisuuden. Harva kuitenkaan on todellinen(vaarallinen) homovihaaja. Ja parempaan ja avoimempaan suuntaan on viime vuosina kuljettu. Esim. minua parikymmentä vuotta nuoremmat ovat täysin vapautuneesti omia itsejään, kertoneet koulussa, kotona, töissä itsestään.
Niinpä niin. Tuossa kyllä olen samaa mieltä, että naisiin rakastuminen on erilaista. Varsinkin jos siihen tunteeseen ei saa vastakaikua, pakahduttaahan se toki. Ja toki jostain voi tulla jotain! Täytyy vaan suunnata antennit ja etsiä niitä samanlaisia. Olen minäkin heteroon (useampaan) ollut rakastunut, mutta kyllä se rakkaus kuolee kun siihen ei vastata...onhan se kuluttavaa.
Toisekseen tuohon kun mainitsit, että "ovatpa aika erikoisen valinnan tehneet..." niin ei se ole valinta. Se vain on niin. Valinta on se että kieltääkö itsensä ja elää kuten muut haluavat vai elääkö niin kuin itse haluaa ja on onnellinen! Luopua ei tarvitse mistään, päinvastoin siinä saa jotain. Ei ole antoisampaa ihmissuhdetta kuin kahden naisen välinen. Ja mikä on normaalia? Näissä mennään niin syviin kysymyksiin. Ns. normaalius ja yhteiskunnan arvot, etiikka, yms. on kokoajan eläviä, liikkuvia. Vrt. keski-aika ja "noitien" poltto roviolla ym. Esimerkkejä on vaikka kuinka siitä miten yhteiskunnan normit muuttuvat.
-Vastaan kysymykseesi onko maailma pelottavampi. Ei ole, mutta jollekin voi olla. Ihmisestä se on kiinni ja itsetunnosta.
-Ympäristö voi tuomita, mutta sitä ympäristöä ja niitä ihmisiä ilman tulen ainakin minä toimeen.
-Toiset lesbonaiset on heimosisaria : )))
-Ei kummastella toisiamme :)
-Puhutaan kuten muutkin ihmiset :)
-Ei ole muita juttuja. Yksi rakas riittää. Eli ei olla sen kummempia seksihurjastelijoita kuin ns. normaaliväestö :) joillakin voi olla useita(?)
-Jaa, lesbovaltio.. yhteisöjä... no ainakin yhdityksiä :)
Olen miettinyt, miksi ilmeisen monet lesbot pukeutuvat miesmäisesti. Ihmettelen sitä nimenomaan siksi, että jos ajatellaan, että lesbot pitävät naisista, miksi he eivät sitten myös itse pukeudu naisellisesti?
Itse ainakin kammoan miesmäisesti pukeutuvia ja käyttäytyviä lesboja! Minusta he näyttävät pelottavilta. Samahan se olisi sitten rakastaa miestä, kuin valita kumppanikseen erityisen korostuneesti miesmäinen nainen.
Totuuden nimessä täytyy myöntää, ettei se ulkonäkö sittenkään voi olla se ratkaisevin tekijä, vaan tietenkin ihmisen persoonallisuus, koko olemus, ratkaisee. Ehkä jos ihminen on riittävän kiva, ei haittaa se, miten hän pukeutuu ja miltä näyttää.
Monet naiset pitävät pitkistä, hoikista, tummista, lihaksikkaista (ei liian), urheilullisista, tanssitaitoisista, huumorintajuisista, hellistä miehistä. Millainen on sitten ihannenainen lesbojen mielestä, noin yleistäen?
Taitaa kuitenkin lesbonaisilla olla vähemmän valinnanvaraa kuin heterosisarillaan. Lesboja kun on niin vähän. Sillä voisi olla ihan perusteltua luoda lesbovaltio, johon voisi muuttaa lesboja ympäri maailmaa. Ihan utopistinen ajatus? Lesboland ja Homoland.
minä en voisi kuvitellakaan pukeutuvani naisellisesti, käyttäväni meikkiä, ym. koska se ei yksinkertaisesti sovi minulle, en olisi silloin oma itseni vaan joku muu...luulenpa että näin se on monilla muillakin. jokaisella on oma tyylinsä. meitä on monenlaisia, on naisellisia, miesmäisiä, ja sitten jotain siltä väliltä(tähän ryhmään luen itsenikin) ja hyvä niin.
en usko että voi sanoa minkälainen olisi lesbojen unelmanainen. jokaisella on omansa. itse en pidä aivan äärilaidoista,(todella miesmäisistä tai liian naisellisista)mutta olen ihastunut aika erityyppisiin naisiin joten en voi sanoa, minkälainen täsmälleen unelmanaiseni tulisi olla.
No jaa, tiedä nyt sitten siitä lesbovaltiosta...voisi mennä elämä tylsäksi kun tietäisi että kaikki maan naiset olisivat lepakoita...=D
Minä taas "kuolaan" kauniiden, naisellisten, värikkäiden, meikattujen, hyvin pukeutuneiden ja huolella kammattujen naisten perään. Tietysti arvostan myös henkisiä ominaisuuksia, jotka kyllä ovatkin tärkeämpiä kuin ulkoiset. Pidän myös meikatuista miehistä. Minua kiinnostaa epäaitous. Haluaisin kuitenkin saada olla se, joka kuorii sen sitten pois ja näkee, mitä on sen alla. Se olisi kiinnostavaa. Vartalon tulisi olla hyvässä kunnossa ts. ei yli- eikä alipainoa, treenatut lihakset. Haluaisin ihailla ja palvoa unelmieni naista.
kropan täytyy olla kunnossa (tällä en tarkoita että pitäis olla joku fitness-urheilija) ja siisti olemus muutenkin. ulkonäöstähän näkee miten ihminen huolehtii itsestään. ja voihan nainen olla siistin ja hoidetun näköinen vaikka ei olisikaan naisellinen.
Omasta kirjoituksestani tuli mieleen, että katselenko tätä maailmaa miehen aivoilla varustettuna? Sitäkö lesbous onkin, että nainen ajattelee kuten mies?
Vai olenko henkisesti vielä ihan pikkutyttö, joka haluaisi ihailla äitiään? Jotenkin sitä on kai minullekin yritetty opettaa lapsesta asti, ettei seksuaalisuus liity äidin ja tyttären väliseen suhteeseen mitenkään. Olisko minun pitänyt voida ihailla äitiäni enemmän, jotta olisin halunnut tulla hänen kaltaisekseen ja tullut myös, eli olisinko nyt normaali nainen? Halusinhan minä olla isän tyttö, sen muistan hyvin. Tyttöjen välisestä suhteesta en muista saaneeni mitään kasvatuksellista viestiä, mitä nyt kulttuuri ja ympäristö ovat omalla esimerkillään näyttäneet. Poikien kanssa sai leikkiä, mutta ihan vaan kiltisti. Salaa tietysti saattoi tehdä sitä mitä uskalsi. Vanhemmat sanoivat, että nainen saa olla miehen kanssa sitten avioliitossa ja että rakkaus kuuluu tuohon suhteeseen. Kaikki muu on ehdottomasti väärin.
Ehkä epäonnistumiset miesten kanssa, ehkä kapina auktoriteetteja vastaan, siinä syitä "mielenmuutokselleni", tai sitten luontaiset taipumukseni.
Olenhan myös kuullut joiltakin ihmisiltä, että naisten välinen rakkaus voi olla ihana asia. Ei kai ihme, jos kiinnostus herää, jos itse tuntee elävänsä ilman rakkautta.
Minkäs näköinen on naisellinen nainen? Eikös eläinmaailmassa naaras ole yleensä värittömämpi, pienempi ja huomaamattomampi, jotenkin "luonnollisempi" väritykseltään. Ehkä se on suojatekijä luonnossa liikkuvien petojen varalta.
Nainen ei kai tuollaista suojaväritystä tarvitse? Kai se on luonteestakin kiinni. Jotkut voivat ihan haluta olla huomaamattomia, jotkut taas kerjäävät katseita ja ihailua. Voihan luonnollisuuden ajatella niinkin, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Luonto on yleensä aika viisas. Itse kaipaan värejä ja kaikkea kaunista ympärilleni. Pidän kauniista vaatteista, meikeistä ja hajuvesistä ja kaikesta muusta naisellisesta.
Jos kaksi esteetikkoa ts. hienohelmalesboa menee yhteen, voiko heille tulla perinaisellista kilpailua ulkonäön suhteen?
Kirjoituksissasi korostuu aika erikoisesti miesten ja naisten vertaaminen toisiinsa ja lesbojen rinnastaminen miehiin. Itselläni oli joskus tuo samainen ajatus noista miesten näköisistä lesboista, että eikö silloin olisi sama olla miehen kanssa, mutta ajan kuluessa ja kokemuksien karttuessa huomasin, että se on sinänsä aivan sama, että onko ihminen ulospäin miehen vai naisen oloinen/näköinen, koska se miesten ja naisten välinen ero löytyy aina sieltä henkiseltä puolelta.
Itse olen elänyt sekä miesten että naisten kanssa ihmissuhteissa eikä seksi ole koskaan ollut varsinaisesti ongelma kummankaan sukupuolen kanssa. Mutta siltikin pidän itseäni nykyisin lesbona enkä voisi enää kuvitellakaan vakavaa suhdetta miehen kanssa. Ja tässäkin on kyse ainoastaan niistä tunnepuolen asioista, ei seksuaalisuudesta.
Olen itsekin miettinyt asiaan liittyviä piirteitä/ongelmia vaikka miltä suunnalta ja jossain vaiheessa myös yrittänyt etsiä syytä omille taipumuksilleni, mutta nyt tässä vaiheessa elämääni se kaikki tuntuu jopa huvittavalta. Loppujen lopuksi kohdallani kaikki asiat olivatkin paljon helpompia ja yksinkertaisempia kuin ne ajatusten tasolla tuntuivat. Kaikki jotenkin loksahtaa itsestään kohdalleen, kun sille vain antaa mahdollisuuden. Eikä kai kenenkään elämä siitä ainakaan pilalle mene eikä siinä ainakaan mitään menetä, jos ottaa avaramman katseen ja tutkii avoimesti, että mitä elämällä on tarjota. Eipähän tarvitse sitten myöhemmin jossitella, koska se ei ainakaan voi olla se kuuluisa elämäntarkoitus.
Sinulla tuntuu olevan paljon kysymyksiä aiheesta, mutta niihin ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia. Joillekin lesbous ja elämä lesbona ovat edelleen vaikeita asioita ja toisille varsin luonnollinen elämänpolku. Ja toiset kokevat lesbouteensa liittyvät asiat raskaammin kuin toiset. Mutta pelkällä asioiden miettimisellä ja pohtimisella ne eivät varmasti kenellekään täysin selviä. Keskustelu muiden kanssa tietysti aina auttaa, mutta ei sitä siihen kannata jättää. :-)
Kaikenlaisia mietteitä sitä löytyy. Ihmehän se olisi, ellei näitä miettisi ja pohtisi ollenkaan. Voisikos tämä asia ollakaan niin täysin luonnollinen, että kaikki sujuisi ihan omalla painollaan ilman että yhtään ihmettelisi, miten näin voikin olla.
Rupesin vielä epäilemään, että entä jos äiti ei ole välittänyt minusta tarpeeksi lapsena, siksikö olen vieläkin naisen perään? Tai jospa äiti hyysäsikin minun kanssani ihan liikaa? Tai ehkä isä ei välittänyt minusta tarpeeksi, joten en oppinut luottamaan miehiin, tai jospa isäkin oli ihan liian kiinnostunut minusta ja sain jo pikkutyttönä tarpeekseni.
Tyydyttymättömät tarpeethan ne vaivaavat, sekä psyykkiset että fyysiset. Ja ehkä sekin vaikuttaa, miten ne on oppinut tyydyttämään.
Minä taidan olla sitä tyyppiä, joka mielellään pohtii ja analysoi asioita. Tiedän teoriassa olevani lesbo (tämän sanan kirjoittaminen tässä kohtaa on vaikeaa), mutta käytännössä en ole sitä kokeillut. Ei kai rakkautta voikaan noin vain kokeilla, eihän se nyt kai ihan sellainenkaan juttu ole.
Siinäkin suhteessa taidan olla aika tyypillinen nainen, että haluaisin olla ihan varma tunteistani, samoin toisen tunteista, ennen kuin lähtisin mukaan mihinkään tuntemattomaan. Sinnehän voisi eksyä, ja ellei siitä sitten pitäisikään, miten sieltä pääsisi pois? Pitäisi kai olla henkisesti sen verran vahva, että tietäisi edes itse, mitä haluaa. Itsetuntemus ei liene haitaksi tässäkään.
Toisaalta epäilen, että saattaisin käyttäytyä myös hyvin miesmäisesti, eli ehkä voisin olla jopa piittaamatta toisen tunteista, jos oma mieli muuttuisi.
Totta, kaikki ihmiset ovat erilaisia eikä kai voi aina täysin luokitella, mitkä piirteet kuuluvat naisille ja mitkä miehille. Löytyyköhän se miesten ja naisten välinen ero sittenkään sieltä henkiseltä puolelta? Minä nimittäin luulen, että se ero löytyy geeneistä, jotka määräävät sukupuolen.
Ehkä tuosta ensimmäisestä kirjoituksestani sai hiukan väärän kuvan. Olen itse ollut mietteineni ja ajatuksineni aika vastaavassa tilanteessa kuin sinä tunnut olevan nyt. Itsekin halusin olla itsestäni mahdollisimman varma ennen kuin käytännössä alkaisin mielihalujani toteuttamaan tai yleensäkään ottamaan selvää, että haluaisinko elää naisen kanssa ihan käytännössä. Kohdallani se oli kai loppujen lopuksi aika vähäisen työn takana, johtuen varmaan tuosta itsetuntokysymyksestä. En koskaan epäillyt, että voisin tehdä väärän ratkaisun, päädyinpä sitten mihin tahansa. Löysin siis ilmeisesti itseni aika nopeastikin.
Se on totta ettei rakkautta voi kokeilla eikä kannata edes yrittää. Mutta muuten on turha sulkea pois joitakin mahdollisuuksia elämästään pelkän pelon takia. En suosittele, että sinun pitäisi nyt väkisin etsiä naissuhde kokeillaksesi mitä se käytännössä on, vaan olla avoin sellaiselle tilanteelle, jos se eteesi tässä tulee.
Mistähän se muuten johtuu, että iän myötä alkaa yhä enemmän etsimään syitä omille piirteillensä sieltä vanhemmista? Näin on käynyt ainakin minulle ja usealle tutulleni. Itselläni on vielä ikävuosia alle 30, joten odotan kauhulla, että mikähän kompleksi minulle niistä vanhemmista tässä vielä kehkeytyy. Toistaiseksi vielä syytän lähes kaikesta ainoastaan itseäni. :-)
Itse ajattelisin kuitenkin niin, että oman itsen tarkastelu ja vanhempien vaikutuksen merkitys oman itsen kehitykseen ovat asioita, joiden läpikäyminen voi olla vapauttava kokemus, ei mikään vankila, vaikka välillä voi tuntuakin siltä, että nyt on seinä vastassa.
Ihmisellä on mahdollisuuksia henkiseen kasvuun. Jokainen voi vaikuttaa itse siihen, millaiseksi elämä muotoutuu. Voit tehdä valintoja vapaasti ja itsenäisesti, vastaat myös seurauksista. Monilla valinnoilla on elämääsi ja maailmankatsomustasi muovaava vaikutus. Olet ainakin osittain sitä mitä haluat. Tämä on hyvä tiedostaa.
Itse elän nyt elämänvaihetta, jossa valinnoillani on merkitystä tulevaisuuteni kannalta. Se, minkä siirron teen seuraavaksi, voi olla hyvinkin merkityksellinen riippuen siitä, minkälaisen merkityksen sille annan.
Kävin eilen lukemassa Setan nettisivuja puolihuolimattomasti. Lueskelin myös tämän keskustelupalstan viestejä. Olen miettinyt syntyjä syviä. Jos sen sijaan yrittäisin vielä epätoivoisesti etsiä sitä oikeata miestä jostain deittisivuilta, ehkä onnistuisin pettämään itseäni taas kerran.
Ehkä on aika miettiä vielä, vaikka minulla onkin jo ikää aika paljon. Ei ole helppoa keski-ikäisenä muuttaa totuttuja tapojaan. Toisaalta ajatus lesboudesta on ollut minulle tuttu jo nuoruudesta. Se ajatus on kulkenut mukanani kauan, mutta olen pitänyt sitä kuitenkin piilossa, ja olenkin saanut sen pysymään taka-alalla niin, etten ole yrittänytkään toteuttaa itseäni sillä saralla.
Ymmärrän nyt, ettei kaikkien kohdalla ole ikinä kysymys mistään valinnasta, vaan on ihmisiä, joiden on vain täytynyt myöntää totuus itsestään itselleen ja elää sen mukaisesti. Tai olla sitten elämättä. Onko kukaan ikinä missään luvannut, että elämä ja ihmisenä oleminen olisi helppoa tai että rakkaus olisi täysin ongelmatonta?
Se on tosiaan totta, että tällaisten ratkaisujen tekeminen tulee vanhemmiten entistä vaikeammiksi. Ja vanhemman (siis itseäni vanhemman) ikäpolven ihmisille asiaa vaikeuttavat myös ne vanhat ja nykyistäkin tiukemmat yhteiskuntakäsitteet.
Mutta rakkaus ei todellakaan ole helppoa, oli sitten osapuolten sukupuoli mikä tahansa. Ongelmatkin ovat jotakuinkin samat, mutta se ero onkin siinä rakkaudessa itsessään sekä tavassa käsitellä siihen liittyviä asioita/tunteita. Siksipä toivonkin, että sinäkin vielä joskus pääset kokemaan, että mitä se voi olla kahden naisen välillä. Voihan se olla, että se ei sitten kumminkaan ole sinulle sen erikoisempaa kuin miehen kanssa.
Olen itsekin tullut päätelmissäni siihen lopputulokseen, että itsestään ei pääse. Eli, samat ongelmat voisivat olla vastassa myös naisten kanssa. Ehkä olen kyvytön kokonaisvaltaiseen vastavuoroiseen rakkauteen oikeassa ihmissuhteessa. Minä vain ihailen ja huokailen, palvon ja riudun kaipauksesta... se tuntuu turvallisimmalta.
Luulenpa, että lesbosuhteissa voi olla samanlaisia ongelmia kuin miesten ja naisen välisissä suhteissa. Toinen osapuoli saa ja toinen antaa. Homma toimii pelkästään yhteen suuntaan. Surullista mutta varmasti totta. Mitenkähän yleistä?
Minä olen kohta 40-vuotias. Joskus tuntuu, ettei ole olemassakaan ketään toista näin vanhaa ihmistä, jolla pyörii vielä tällaisia asioita mielessä. Eikö nämä olisi pitänyt läpikäydä ja selvittää itselleen jo kaksikymmentä vuotta sitten!
Ongelmat ihmissuhteissa taitavat olla varsin samanlaisia oli kyseessä sitten samaa tai eri sukupuolta olevat. Itselläni ei ole oikeastaan kokemusta miehistä, mutta mitä on elämänsä aikana nähnyt, kuullut ja kokenut, niin tähän tulokseen olen tullut. Eli siis ei naisten keskinäiset suhteetkaan mitään pelkkää onnea, auvoa ja yhteisymmärrystä aina ole. Ja kaikki miehet eivät ole itsekeskeisiä tunteettomia hirviöitä. Ihmiset ovat ihmisiä ja ihmisiä on "moneen junaan"...
Vanhemmista vielä. Mielestäni vanhempia syyllistetään liikaa asiassa kuin asiassa. Luulenpa, että vanhempien tekemiset vaikuttavat lasten loppuelämään vain, jos kyseessä on jatkuva ja äärimmäinen laiminlyönti/liika paapominen/pahoinpitely tms. Eli siis tavalliset keskiverto vanhemmat tekevät joitakin virheitä kasvattaessaan lapsiaan, mutta nämä pikkuvirheet tuskin tekevät kenestäkään vaikkapa homoa tai murhaajaa tai eläinrääkkääjää jne.(Huom! homous ei ole epätoivottava ominaisuus, eli siinä mielessä ei verrattavissa murhaajaan. Vertaus lähinnä lukumäärä mielessä, eli lukumäärältään pieni ryhmä väestöstä on homoja, kuten myöskin harva on murhaaja.) Ihmiset tekevät erehdyksiä, myöskin vanhemmat, mutta harvemmin niin pahoja erheitä, että muuttaisivat radikaalisti lastensa perusluonnetta ja vielä vähemmän seksuaalisuutta. Uskon, että seksuaalisuus on synnynnäinen ominaisuus.
Allekirjoitan minäkin Mökkihöperön vastauksen, samaa mieltä sekä vanhemmuuden vaikutuksista että naissuhteista. On täysin yksilökysymys, onnistuuko kumppanuus lesboilla sen paremmin kuin heteroillakaan. Ihmisiä tässä vain ollaan. Kypsyminen ymmärtämään ja osaamaan vie jokaiselta aikansa, luulisin, että koko elämän. Onneksi jotkut vakat ovat löytäneet kantensa ja selviävät yhdessä.
Varsinaisesti kommentoisin kysymystäsi iästä. Alle 40-kymppisenä et ole todellakaan vanha, älä sen anna olla este, funtsi mieluummin muita ongelmallisina pitämiäsi asioita. Itse tajusin taipumukseni hitusen yli kolmekymppisenä, ravistelin sitä irti muutaman vuoden (olen sinnikäs) ja sitten pari vuotta äimistelin, että missäs ne nyt sitten kaikki muut ovat, ei näy missään.
Nyt on netti, on tansseja ja muita tapaamismuotoja, paikat löytyvät helposti, on näppärät ilmo-mahdollisuudet, voi meilailla jne. Ota selvää itsestäsi.
Sitä tässä jäin miettimään, että miten ihminen voi ottaa selvää itsestään? Eli jatkan ilmeisesti näitä pohdintojani edelleen. Mikäs siinä.
Tuo ikä on minulle vähän ongelmallinen asia monessa suhteessa. Taitaa olla jonkinlainen neljänkympin kriisi aluillaan.
Minä olen myös tajunnut tilanteeni vuosia (=vuosikymmeniä) sitten. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että haluan jutella näistä asioista toisten kanssa. Vai mitenkähän on, olisiko parempi jatkaa yksinäistä itsetutkiskelua? Tällaista jahkaamista tämä on.
En voi olla laittamatta pientä kommenttia, kun olen seurannut tätä ketjua. Olen itse käynyt saman tien kuin sinä Matilde. Itse valitsin aikoinaan sen hiljaisen tien ja lopulta minun oli pakko lähteä puhumaan asiasta. Olin vuosia hiljaa, painoin välillä asian tuonne takaraivoon ja yritin aktiivisesti olla ajattelematta koko asiaa. Kuitenkin eräänlainen ahdistus oli vain tuloksena.
Tänä päivänä olen varma itsestäni sekä suuntautumisestani, mutta se vaati minulta sen ensimmäisen askeleen. Nyt elän täyttä elämää naisena, joka tietää mitä haluaa. Tavallaan minulle kirjoittaminen ja etenkin puhuminen asiasta oli erittäin tärkeää. Ihminen ikäänkuin kristallisoi ajatuksiaan, kun ne ajatukset puhuu ääneen tai kirjoittaa jollekulle. Omassa päässä usein asiat saavat väärät mittasuhteet. Joten rohkeasti vain alat puhumaan, hakeudut paikkoihin, missä naiset tapaavat tms. Sitä kautta ainakin minä sain sen lopullisen varmuuden omiin tuntemuksiini.
En tiedä ihan tarkkaan miksi, mutta minua pelottaa ja ahdistaa jotenkin sekin, kun yritän kertoa jotakin asioistani esim. tällä palstalla. Pelkään, että minulle käy huonosti. Toisaalta uskoisin ja toivoisin täältä löytyvän juuri sitä ymmärrystä, mitä kaipaan.
Naiset on kai opetettu "odottamaan sitä oikeaa" eikä tunnu oikein sopivalta olla itse aktiivinen. Tältä ainakin minusta tuntuu. Jotenkin tuntuu ihan oudoksuttavalta ajatukselta hakeutua paikkoihin, missä on muita NAISIA - siis?! En ole etukäteen ihastunut keneenkään naiseen, noin niin kuin yleensäkään. Ajatus on niin uusikin, että pistää ihan miettimään, mitä minä oikeastaan tältä elämältä haluan. Jotakuta ihan outoa, tuntematonta naista, rakkautta, ymmärtämystä, hyväksyntää, mitä? Osan näistä olen saanut täältäkin keskustelupalstalta. Kiitos siitä.
Ehkä on ihan hyvä ajatus jäädä miettimään, kertoa ajatuksista ja tunteista toisillekin ja olla tekemättä mitään enempää. Hienoahan on tämäkin, että saa edes puhua. Tämäkin on enemmän kuin paljon...
Ajattelin, että voisin kyllä yrittää tutustua joihinkin lesbonaisiin ihan ystävänä. Voisi ehkä jutella avoimemmin. Naiset eivät kyllä yleensä pidä minusta. Enkä minä aina heistä. Kateus ja kilpailu on aika yleistä.
Olisipa kiva tietää, millaiseen lopulliseen varmuuteen omista tuntemuksista Yks' samoja polkuja käynyt päätyi.
Tekee vielä mieli kysyä, että miten on mahdollista, että kun luen jotakin viestiä, minulle tulee tunne, että rakastan sen kirjoittajaa? Hyvä, ettei tule kyyneleet silmiin.
Ensinnäkin alkuun pakko todeta, ettei ole pelkuruutta miettiä omia tuntemuksiaan ja sanoa niitä ääneen. Pelkurimaisuutta olisi se, ettet myöntäisi mitään itsellesikään ja kieltäisit kaiken. Hautaisit tunteesi syvälle mielesi syövereihin ja sitten, kun olet vanha dementoitunut mummeli, niin kaikki ne piilotetut tunteet, kokematta jättämiset, tulisivat yhtenä ryöppynä ulos käyttäytymisessäsi pahimmassa tapauksessa, vrt. katkeruus. Ja silloin niitä ei ole kukaan selittämässä, et enää sinäkään pystyisi siihen. Sellaisessa tilanteessa omaisesi,läheisesi, lapsesi kärsisivät.
Eli suomeksi sama: Jos ihminen tekee hyvää itselleen nyt tässä hetkessä, on oma itsensä, antaa luvan olla, niin se on suuren luokan rohkeutta ja pidemmän päälle myös lastesi, puolisosi huomioimista. Niin raa'alta kuin se kuulostaakin, mutta totta.
Olen itse käynyt tuon läpi ja tiedän tasan tarkkaan mistä puhun. Ainoa asia mitä kadun, on se, että uskalsin niin myöhään tehdä asialle jotain.
Omat kokemukseni menivät jotensakin niin, että tutustuin muutamiin lesbonaisiin ja opin tuntemaan ja juttelemaan heille. Tuota kautta minä sain varmistusta nomaan identiteettiini eli olin kyllä naisista kiinnostunut. Mutta edelleen olin hieman "ulalla" itseni kanssa. Lopullinen selvyys tuli, kun rakastuin naiseen, joka vastasi tunteisiini. Tosin se suhde katkesi omaan mahdottomuuteensa, mutta antoi minulle ymmärryksen omasta itsestäni. Tuonkin jälkeen jouduin tietty asiaa vielä pohtimaan, koska koin olevani jotensakin erilainen nainen, olinhan jo nelikymppinen. Tänä päivänä olen 48-vuotias ja voin sanoa olevani nainen, joka on ylpeä omasta lesboudestaan.
En minä sitä omaa lesbouttani ääneen huuda pitkin maita ja mantuja, mutta pystyn kulkemaan selkä suorana. Myös lähiympäristöni tietää asian, jopa oma tyttäreni, joka on jo aikuisiässä. Täydellinen asian hyväksyntä esim. äitini kohdalla on vielä kesken, mutta suhde kehenkään lähiomaiseen eikä tosiystävään, ole asian tultua esiin muuttunut.
Tuohon kehityskaareen kuuluivat mm. päiväunet naisista, fantasiat naisista, unia naisista enkä tohtinut asioista puhua kenellekään. Yritin vain olla tavallinen heteronainen, jolla oli perhe. Koin oloni kuitenkin epätyydyttäväksi, niin seksuaaliaasesti kuin henkisestikin. Ja lopulta tajusin, että nuo ajatukset naisista olivat minulle ominaisia ja että ei kaikilla naisilla päiväunet olleet naisiin kohdistuvia.
Tietämättömyyttä, totta kai osittain, mutta myös pelkoa ottaa selvää tosiasioista sekä olin 50- ja 60-luvun kotikasvatuksen sekä yleisen ilmapiirin tulos.
Tulet huomaamaan, että meitä "myöhäissyntyisiä" on paljon. Ehkä nuorten on vaikea ymmärtää tuon ajan oloja ja ilmapiiriä niin kotikasvatuksessa kuin ympäristössäkin, mutta meitä on todellakin paljon, jotka olemme tiedostaneet identiteettimme myöhässä :)
Joten puhumaan ja tutustumaan vain, koska olet jo noin pitkälle asioita pohtinut.. se puhumattomuus sekä vain asioiden pohtiminen yksin ei minulla ainakaan edesauttanut itseni löytämistä.
Jos kirjastosta löydät kirjan "Ulos kaapista" (toim. M-L Parkkinen, kust LIKE), niin siinä on useampikin tarina, jotka koskettavat aihetta.
Niin kai minuakin voi pitää myöhäisheränneenä koska nyt vasta yli kolmekymppisenä itseni löysin. Ihmettelin vain että miksi en rakastu, enkä uskaltanut myöntää itselleni että rakastuin jatkuvasti, vaan kohteena oli naiset. Kasvua se vaati että uskalsi asian itselleen myöntään, mutta siitä ei sitten kauan mennyt kun sen jo kertoi "kaikille". Olen erittäin ylpeä omasta identiteetistäni eikä tulisi mieleenkään salata asiaa, toki en ihan huutele sitä ympäriinsä. Kumminkin, olen löytänyt jotain niin ainutlaatuista että ensimmäisen kerran elämässäni tunnen olevani eheä ihminen. Kuljetaan mieli ja sydän avoinna kohti rakkauden täyteistä kesää. :)
Kuulostipas tuo kaikki tutulle, vaikka omalla kohdallani tuo lopullinen elämänsuunnan muutos tapahtuikin reilusti alle kolmekymppisenä. Oma kaareni on kai siinä mielessä hiukan erikoinen, että ensimmäinen rakkaussuhteeni alkoi erittäin nuorena ja toinen osapuoli oli nainen. Tuon vuosia kestäneen suhteen jälkeen elinkin lähes 10 vuotta "heterona" ja vieläpä varsin vakavalla pohjalla, kunnes oli pakko tehdä jotain. Todennäköisesti päällimmäinen syy tuohon heteron elämään oli juurikin se ympäristön paine ym. Miehetkään eivät tosin ole minulle olleet aiemmin varsinaisesti vastenmielisiä, joten kuvittelin oikeasti voivani perustaa tavanomaisen perheen. Mutta jotain siitä kuitenkin aina puutui, joten pari viime vuotta olenkin sitten elänyt ja suhteillut vain naisten kanssa ja nyt kaikki tuntuu oikealta.
Itse aloitin tuon naisiin tutustumisen myös keskustelemalla ja hyvin pitkälle tein sitä juuri tällaisilla palstoilla ja sähköpostilla. Siitä kaikki sitten etenikin omalla painollaan rakastumiseen, setan bileisiin ja ihmisiin tutustumiseen. Ja siksi omallakin kohdallani tuo vuosia jatkunut asioiden vääntely, pohtiminen ja ratkaisujen tekemisen vaikeus tuntuu tällä hetkellä jopa huvittavalta. Jotenkin tuntuu, että hukkasin vuosia ihan turhaan miettimiseen ja itseni kiduttamiseen. Vaikka tosiasiassa tuokin vaihe on ollut ilmeisen tärkeä lopputuloksen kannalta.
Muistan kuinka pähkäilin, että jos erehdyn vaikka lainaamaan jonkin homoseksuaalisuuteen liittyvän kirjan tai vuokraamaan leffan, niin mitähän ne muut ihmiset/työntekijät kyseisessä paikassa minusta ajattelevat ja leimataanko minut heti? Mutta nyt olen huomannut, että tosiasiassa ihmisiä ei kiinnosta juuri pätkääkään, että mitä luen tai katson tai jos kiinnostaa, niin mitä sitten? En tosin vieläkään kulje puoliskoni kanssa käsi kädessä yleisellä paikalla, siihen kynnys on vielä liian korkea.
Olen ollut huomaavinani itsessänikin jo jotakin tuntuvaa muutosta, sen jälkeen kun olen tuonut esille näitä asioitani ja lukenut toisten kokemuksista. Sekö lienee syynä vai mikä, mutta tuntuu, että olen jotenkin enemmän kokonainen ihminen kuin ennen. Olen jutellut muutaman miehen kanssa, joilla on ollut tapana ärsyttää minua tavattomasti. En tiedä, ovatko he tehneet sen tietoisesti vai onko vika ollut omassa reagointitavassani. Olen löytänyt itsestäni henkistä vahvuutta olla ärsyyntymättä heidän ärsyttämisyrityksistään. Olen tuntenut vahvemmin olevani oma itseni, ja se on tuntunut ihan luontevalle, kivalle! Minulla on oikeus olla sitä mitä olen, enkä ole enää heidän vallassaan missään talutusnuorassa ohjauksen alla. Teinköhän itseni selväksi? Että siis nainenkin on ihminen, samanarvoinen kuin mies?! Miettiiköhän joku, miten nämä asiat nyt edes liittyisivät yhteen... Onkohan muilla vastaavia havaintoja?
Tuli tuossa lukiessani mieleeni, että voisikos olla se, että se oma miellyttämisen halusi miehiä kohtaan on hävinnyt. Sinulle ei enää ole tärkeää kuinka miehet reagiovat sinuun? Itselläni kävi niin, että oman itseluottamuksen kasvaessa myös oma asennoitumiseni muuttui, tietty. Olin hyväksynyt oman itseni sellaisena kuin olin ja sitä kautta saatoin myös hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin olivat. Olin sinut itseni kanssa, mitä aikaisemmassa viestissäni kutsuin suoraryhtisenä kulkemiseksi ulkona.
Samoin tuo muutos itsessäsi on tuttua. Juuri tuo kirjoittaminen esim. täällä ja omien mielipiteiden ja käsitysten peilaaminen toisiin on tärkeää omien ajatusten ja tuntemusten selvittämiseksi. Ilman sitä peilaamista omat ajatukset välillä kiertävät vain kehää eikä pääse puusta pitemmälle. Samalla huomaa, että ei ole yksin niiden asioiden kanssa eikä ajatukset, tuntemukset niin hulluja olekaan kuin on välillä kuvitellut. Itse ainakin oletin olevani kummajainen tai seksuaalisesti kylmä, kun miehet eivät sytyttäneet.
Se kokonainen ihminen on löytynyt itsestäni, kun uskalsin itselleni myöntää oman seksuaalisen identiteettini ja sallin itselleni ne tunteet ja tuntemukset, mitä naiset minussa herättivät. Olin täysin tietoinen niistä. Huonosti sanottu, muuta parempaakaan en löydä juuri nyt. Se puuttuva osa omaa itseäni oli löytynyt.
Lakkasin jo kauan sitten yrittämästä miellyttää miehiä. Ehkä nämä miehet kuitenkin vain ikuisesti odottavat, että naisen vaan pitäisi jaksaa miellyttää heitä, ja kun he pettyvät odotuksissaan, he alkavat käyttäytyä ärsyttävästi. Se on kuitenkin nähdäkseni miesten ongelma, ei minun. Eli en ota siitä vastuuta itselleni.
Niin, en tiedä, pitäisikö sitä yrittää miellyttää ketään? PITÄISIKÖ?
Ei tarvitse eikä pidäkään, jo oman itsensä takia. Pitäisi pystyä olemaan oma itsensä, vaan sitä en ollut minä ennen. Enkä tarkoittanutkaan pelkästään sanoja tai asennetta, vaan myös ruumiin kieltä, niitä pieniä eleitä,mitä ruumiimme puhuu, osan tietämättämmme ja osan tiedostaen.
Tuo ärsyyntymiskynnys itsessäni on myös kemiasta riippuvainen, ei sukupuolesta. Usein huomaan myös, että jos toinen ihminen ärsyttää, niin hänessä minua ärsyttävät ne piirteet, jotka minussa itsessäni ovat sellaisia negatiivisia puolia, niitä luonteen vikoja.
Enkä todellakaan halunnut kaataa vastuuta sinulle. Ei ollut tarkoitus. Anteeksi, jos annoin tekstissäni sellaisen kuvan.
Ei kai se aina niin yksioikoista ole, että toisessa ärsyttävät vain ne omat negatiiviset puolet. Miten nämä asiat nyt tuntuvat kääntyvän ihan päälaelleen?
En ymmärrä, miksi pyydät anteeksi, en sitäkään, mitä pyydät anteeksi. En ole saanut sinusta muuta kuvaa kuin että olet ehkä ajatellut näitä asioita varmaan aika paljon.
Minä koen olevani vastuussa omista kirjoituksistani ehkä vähän enemmänkin kuin mitä pitäisi. Vai saako sitä kirjoitella mitä oikeasti ajattelee? Pelkään, että joku saa minulta huonoja vaikutteita. Tottakai vanhempana pitää yrittää olla hyvä esimerkki nuoremmille - toivon mukaan ei hyvä varoittava esimerkki!
Taidan olla joku puritaani ja kaksinaismoralisti, mikä lie. Asenteeni toisia kohtaan on holhoava. Ihan kuin minun velvollisuuteni olisi yrittää käännyttää itseni ja toiset "normaaleiksi". Mitähän varten...
Tuo toisten miellyttämishalu voi kai olla ihan aitoakin, siis yksi ihmisen luonteenominaisuus, eikä kai siitä välttämättä haittaakaan ole. Mutta on varmasti asioita, joissa ei kannata asettaa toisten etua ja hyvinvointia omansa edelle. Joskus taas toisin päin.
Yritin saada itselleni lesbonaisen kirjekaveriksi. Viestien vaihto alkoi ihan hyvin. Hän kai kuitenkin säikähti jotakin, ja viestit loppuivat. Liekö syynä se, kun jo parin viestin jälkeen huomasin olevani ihan auttamattomasti ihastunut. Onneksi se loppui jo ihan alkuunsa, etten ehtinyt kiintyä tämän enempää. Siis ihan totta. Ihmiset eivät ole leikkikaluja. Luulen, että voisin mennä ihan rikki.
on hyvä pohdiskella, mikä ärsyttää, mikä miellyttää, mikä ei. Tällä ei sinänsä ole erityistä tekemistä lesbouden kanssa, mieltymykset ovat yksilöllisiä. Meitä on moneksi ja eri vaiheissa olevia. Hae uusi meilikaveri. Ja sitten uusi, kunnes löydät sellaisen, jota kiinnostaa sama problematiikka. On turha idealisoida tai pelätä liikaa ihmisten, siis myöskään meidän, kohtaamista. En itse harrasta ota-ja-jätä-juttuja, mutta ei voi välttyä huomiolta, että jättämisiin saa tottua. Mutta myös onnea voi kokea.
Eikö lesboudenlla ole mitään merkitystä siihen, miten suhtautuu miehiin? Inhoavatko lesbot miehiä, vai pelkäävätkö? Vai onko niin, että miehet eivät vain sytytä jostakin syystä?
Mieskammo ja lesbous eivät kai liity yhteen. Ehkä mieskammo voi kyllä johtaa pitkään jatkuessaan lesbouteen... Mieskammohan on ihan oikeasti olemassa, se on jokin fobia. Mitenkähän sitä hoidetaan?
Itseäni miehet ärsyttävät. He haluavat hallita minua ja he kuvittelevat omistavansa minut. Monen kanssa olen joutunut myös ärsyttäviin kilpailutilanteisiin. Mutta ehkei tämä johdukaan siitä, että he ovat miehiä. Ehkä naiset eivät yleensäkään käyttäydy noin ainakaan niin usein.
Kuka minkäkinlaista käytöstä sietää ja keneltä.
Pitää varmaan pitää ainakin pari päivää tässä väliä, ennen kuin alan uutta ystävää etsimään. En ole ihan vielä toipunut tästäkään.
En tiedä muista, mutta itse tykkään miehistä, ihan kivoja. En vain syty. Luulisin, että lesboillakin suhtautuminen miehiin määräytyy henkilökohtaisten kokemusten pohjalta. Viha/pelko miehiä kohtaan erityisesti perustunee johonkin rankkaan kärsimykseen ja yleistetään kaikkia miehiä koskevaksi.
Miehet ihastuvat helposti tai paremminkin: yrittävät iskeä. On taitolaji olla yhtäaikaa hauska ja etäinen. Piirittäjät saa irti, kun viittaa välillä "kumppaniinsa" mainitsematta sukupuolta. Flirttiä esiintyy aina, enemmän tai vähemmän. Mitä siitä häiriintymään tai enempiä pohtimaan. Kilpailutilanteita voi tulla kenen kanssa tahansa, yllättäen. Ne ovat eri juttu.
Ehkä parisuhteessa elävä ihminen on henkisesti vahvemmilla jossakin mielessä. Itse vuosia yksineläneenä tunnen olevani niin riippuvainen kaikista ihmisistä ympärilläni. Ketään ei ole automaattisesti vierellä antamassa näkymätöntä henkistä tukea. Pakko yrittää miellyttää vähän kaikkia, että ei jäisi aivan yksin. Jonkin verran joutuu aina teeskentelemään. Vaikka ei kai hyvät tavat ja käytös olekaan teeskentelyä tai mielistelyä?
Monestihan yksineläviä pidetään vaikeina ihmisinä. Saatanpa ollakin sellainen. Enpähän kuitenkaan ole iskemässä kenenkään miestä...
Kai sitä yrittää iskeä, jos ihastuu. Ei kai se toisinkaan päin voi mennä? Olen aina ollut huono flirttailemaan. Huumorintajuni tosin menee joskus vähän liiankin pitkälle.
Kyllä minusta näyttää, että monet miehet yrittävät iskeä, vaikkeivat ole erityisemmin ihastuneita. Kuuluu ikäänkuin kulttuuriin. Mitä pitemmälle ilta ja juomat kuluvat, sitä varmemmin näin tapahtuu. Viisainta poistua partyista ajoissa. Noh, ikä alkaa suojella aikaa myöten. Kun hyväksyin lesbouteni, oli helppo suhtautua sen jälkeen miehiin, olinpa parisuhteessa tai en. Ei lähentelijää tarvitse loukata, jos lähentelijä ei ole loukannut. Naisten suhteen en osaa neuvoa, viisaus loppui tähän :)
Jos se iskeminen miehellä johtuukin ensisijaisesti omista haluista, joita pitää päästä tyydyttämään. Harva mies nyt kuitenkaan yrittää iskeä täysin vastenmielisenä pitämäänsä naista, ellei sitten pilailumielessä. "Vaikken koskaan ole mennyt sänkyyn ruman naisen kanssa, monen viereltä oon herännyt". Eli "rakkaus" on sokeaa, kun oikein tekee mieli. Ainakin miehellä. Naiselle taitaa olla tärkeätä tuokin henkinen puoli. Harva nainen etsii ravintolasta humalaisia, helppoja miehiä mukaansa, miehet sen sijaan tekevät näin. Nainen haluaa myös henkistä kuntoa. Miehelle kelpaa nyt melkein mikä vaan, kunhan on sinne päin.
En minäkään näe mitään mieltä kenenkään loukkaamisessa, sillä eihän lähentelemisessä sinänsä ole mitään pahaa. Jos löytyy järkeä ja hienotunteisuutta, ei kenenkään tarvitse loukkaantua.
Heippa nuppunen, lueskelen itse silloin tällöin netissä ja kirjoituksesi oli kuin olisin sen itse kirjoittanut. Tää on ensimmäinen kerta kun yleensä kirjoitan kenellekkään, jotenkin vaan sormet liikkuu näppäimillä...
Olen myös naimisissa, "hyvässä ja onnellisessa " avioliitossa, ikää 35 ja lapsia kaksi. Kaikki on päällisin puolin upeesti, sitten tulee se mutta... jotain puuttuu. En ole halunnut miestäni pitkään aikaan, se vaan on sellaista pakkopullaa,viime aikoina ei sitäkään. En vain yksinkertaisesti halua. Onneksi puhumme paljon kaikenlaisista asioista, nykyään en jaksa enää jutella, asia ei miksikään muutu. Erotakaan emme halua, ja kuitenkin haluaisin tuntea vielä hellyyttä ym.Olenkin miettinyt (n.vuoden) että olenko tulossa hulluksi, vai olenko bi, vai mitä?Halusin kirjoittaa sulle , ettet tosiaankaan ole yksin, uskon että meitä "samanlaisia" on muutama muukin. Voi olla että asia selviää vaan kokeilemalla, vielä en taida olla itse valmis, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kuka tulee vastaan ja mitä tapahtuu. Olen kyllä rohkea ja aina valmis kaikkeen, mutta... Empä taida laittaa sähköposti osoitetta,vaikka mieleni kyllä tekisi.Enkä tiedä kuinka muuten saisin suhun yhteyttä tai sinä minuun. Joka tapauksessa, tartu hetkeen...
Hei. kiitos viestistä. olisi kiva kyllä vaihtaa ajatuksia. viestisi tuntui hyvältä lukea. jos haluat, niin laita sähköpostiosoite niin kirjoitellaan.
Niin,Siis kiitosviesti oli tarkoitettu sinulle kaksonen. Odottelen viestiäsi.
täytyy tähän väliin vähän hehkuttaa. hienoa huomata olevansa mitä on! oon onnellinen, että itse oon heränny tilanteeseen jo näin aikasin. sitä tuntee olevansa niin onnellisessa asemassa ollessaan 2000 luvulla lesbo ja vielä pääkaupunkiseudulla, suvaitsevaisuudessa. vielä se varsinainen seurustelu naisen kanssa on kokematta- mutta kaikki aikanaan, luotan siihen. toivotonta ihastusta vaan vielä. mutta pointti oli se, että iästä riippumatta, uusia kokemuksia meille kaikille, ja ollaan ylpeitä itsestämme siitä että olemme ne miespyrstöt jättäneet taaksemme!
Miltähän tämä nyt sinustakin tuntuu, mutta luulen, ettei niistä miehistä mihinkään pääse. Eri asia on sitten kokonaan, miten miesten kanssa tulee toimeen. Ei kai ne miehet ole sen kummempia otuksia kuin naisetkaan, periaatteessa, vaikka käytäntöhän voi sitten olla mikä vaan. Ei niistä aina tiedä. Kuten ei naisistakaan. Niistähän sitä ei kuulemma ota selkoa mitenkään, näin ainakin miehet väittävät.
Itsekin kyllä vierastan miehiä ja yritän kiertää heidät vähän kauempaa. Nyt tällä hetkellä ainakin on näin, mutta uskoakseni tuokin asia muuttuu vielä, toivon niin. Hyvähän se on, jos tulee juttuun toisten ihmisten kanssa. Ainakin minulle tärkeintä on se, miten tulen toimeen itseni kanssa, toiset naisetkin ovat minulle tärkeitä. Haluan kuitenkin elää ihmisenä ihmisten joukossa, sillä ihmisiähän me vaan olemme kaikki ennen muuta.
juu... tarkotin ihan pelkästään romanttisessa- ja suhdemielessä. totta kai pitää tulla ihmisten kanssa toimeen, kaikkien ihmisten, jos vaan mahdollista. kaveripiiriin kuuluu mullakin iso osa miespuolisia henkilöitä - paitsi, että keskivertosesti mun mielestä miehet hyväksyy lesbouden paremmin ku heteronaiset, niin myös rajatapauksia käyttääkseni mieluummin sitä katsoo kaverin kanssa lätkämatsia kuin on meikkiostoksilla. ja näähän oli sitte esimerkkejä. joten pointti tossa taaksejättämisessä oli se, ettei niitä rakkausasioita enää tarvitse miesten kanssa tarvitse puida, kun on itselleen myöntänyt, ettei koko sukupuoli kiinnosta romanttisessa mielessä.
johan oli selonteko!
Ainakin naurua piisaa...