ERÄS SUNNUNTAI NOIN 60 VUOTTA SITTEN
Huovisessa oli lestadiolaisten seurat. Kyläläiset puhuivat, että sinne tulee Suutarin Ville ja Niemikoprpi puhujiksi. He ovat hyviä puhujia, olin kuullut puhuttavan.
Itse en muista, että olisin ollut erikoisen innokas sinne lähtemään, mutta se oli tapana siihen aikaan, että lapset olivat mukana tällaisissa tilaisuuksissa.
Ville puhui omasta pahuudestaan ja miten hän, monien nousujen ja lankeemusten kautta oli päässyt nauttimaan tätä armoa.
Istuin hiljaa ja kuuntelin puolella korvalla, koska puhe ei mielestäni ollut sitä mitä kylällä oli mainostettu.
"Tuhat vuotta Herran esikartanoissa on kuin yksi päivä"! havahduin kuuntelemaan. Mitähän tuo tarkoittaa. "Viimeisten aikojen merkit ovat selvästi nähtävissä", ja hän jatkoi: "Kuusituhatta vuotta on se aika jolloin Herra tulee ja ottaa pois valittunsa täältä maan päältä, mutta me emme tiedä päivää emmekä hetkeä, sillä Jumala on asettanut vielä salatun lyhennyksen, jotta profetian sana kävisi toteen..."
Minua hieman pelotti, entäpä jos minä kuulunkin niihin joita ei pelasteta, vain isä ja äiti pelastuu ennen kuin taivaasta alkaa satamaan tulta ja tulikiveä päällemme.
Yritin lohduttautua, että Raamatussa, olikohan se Jobin kirjassa sanottiin, että "kansa tulee, toinen menee mutta maa pysyy iankaikkisesti".
Istuin penkillä sekavin tuntein. "Rakkaat veljet ja sisaret, Vuotta 2000 ei koskaan tulla kirjoittamaan, sen on Herra meille sanassaan todistanut".
Läksin sekavin tuntein kotiinpäin, en uskaltanut kysyä isältäni mitään, jotta en olisi paljastanut epäilyksiäni. Laskin nopeasti, että silloin olen jo 70-vuotias, todennäköisesti jo kuollut eikä tarvitse olla mukana kaaoksessa.
Vuosituhannen vaihde on nyt oven edessä. Aika menee liian tipalle, ollakseen totta.
Onneksi on monet, silloin läsnäolleista jo poissa kuvioista, eikä tarvitse olla todistajana jos käykin niin, että maapallo ei räjähdäkkään oikealla hetkellä.
Varmaan monet aikuiset jotka silloin olivat mukana lahkossa, eivät tätä edes muista, mutta lapsen mieleeni se kuitenkin kolahti ja aika kipeästi.
Toivon, että tämän päivän ihmiset ovat hieman varovaisempia lausunnoissaan, eivätkä sano mitään asioista, joita he eivät tiedä, ei ainakaan lasten kuullen.
Toisaalta tänä päivänä ovat lapset alle kymmenvuotiaina viisaampia tietojen suhteen mitä Vaarakylän lapsi oli ehkä 15-vuotiaana 30-luvulla.
Uskoo
Veikko Luukkonen
Koillissanomat 30.12.1999
Voiko uskon asioista kirjoittaa?
Tuomo Pirttimaa
Pitkän tauon jälkeen kävelin viime sunnuntaina kirkkoon, kuuntelin Juha Rauhalan saarnan ja kirjoitin siitä arvostelun lehteen.
Samana päivänä kun juttuni ilmestyi, oli postilaatikossa myös toimittajien ammattijärjestön lehti Journalisti. Sen pääkirjoituksessa Johanna Korhonen pohti, eikö uskonasioita pitäisi voida käsitellä journalistisin perustein, eli eikö saarnojen sisällöstä voisi kirjoittaa lehdissä arvosteluja. Pitäisi voida, Korhonen päätteli.
Hänen mukaansa vuosi toisensa perään suurista kesäseuroista kirjoitetaan juttuja, joissa keskitytään paikalle tulleiden ihmisten ja syödyn risoton määrään, ja lestadiolaisten ollessa kyseessä lapsilukuun. Eikö tämä ole sama, jos yhtiökokouksesta kerrottaisiin kokouspaikan pinta-ala tai jääkiekko-ottelun selostuksessa keskityttäisiin myytyjen makkaroiden määrään, Korhonen ihmetteli.
Oikein ihmetelty. Uskonasioiden käsittelyä verhoaa jonkinlainen erikoinen häveliäisyys, johon ei oikeastaan pitäisi olla aihetta. Ajatellaanko, ettei mystisestä ja ihmisen sisimpää koskettavasta kokemuksesta voi lehdissä kirjoittaa? Siitähän vasta pitäisikin, ja voi siitä kirjoittaa muukin kuin uskossa oleva.
Jutusta saamani palautteen perusteella tällaisella työllä on tilausta.
Entä millaiselta pohjalta minä saarnan arvioni kirjoitin?
Alle kouluikäisenä mummu katsoi minun perääni enimmän osan ajasta. Mummu puolestaan kuljetti minua lestadiolaisseuroissa: nuoren mielen pohjalle on kylvetty jykevät maallikkosaarnat 1970-luvun alussa. Sen verran ne vaikuttivat, että pidin mummulle monet saarnat keittiöjakkaran päältä.
Suosikkiaiheeni oli Jeesus Genetsaretin järvellä. Mummu pyyhki silmänurkkiaan ja sanoi, että pappi tuosta pojasta tulee.
No ei tullut.
Kirkostakin erosin 20 vuotta sitten. On täysin mahdollista, että vanhempana tämä voi harmittaa. Tähän mennessä se ei ole: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kompuroinnit muun muassa naispappeuden kanssa eivät kerro sellaisesta organisaatiosta, johon erityisesti haluaisin kuulua. Hädänalaisten auttamiseen en ole tarvinnut kirkkoa rahojeni välittäjäksi.
Vaikka mielenkiintoista Rauhalan saarnaa oli kuunnella. Se oli humaania ja anteeksiantavaa puhetta tärkeästä aiheesta.
Ei tullut pojasta pappia, tuli toimittaja. Nyt jää toimittajan työkin telakalle pitemmäksi aikaa. Vetäydyn kotiin hoitamaan poikaani ja virittelemään uusia kuvioita.
Jos oma poika tai tyttö joskus haluaa papiksi, niin siitä vain. Tuskin se ammattina hulluimmasta päästä on.
Koillissanomat 20.04.2007
Huovisessa oli lestadiolaisten seurat. Kyläläiset puhuivat, että sinne tulee Suutarin Ville ja Niemikoprpi puhujiksi. He ovat hyviä puhujia, olin kuullut puhuttavan.
Itse en muista, että olisin ollut erikoisen innokas sinne lähtemään, mutta se oli tapana siihen aikaan, että lapset olivat mukana tällaisissa tilaisuuksissa.
Ville puhui omasta pahuudestaan ja miten hän, monien nousujen ja lankeemusten kautta oli päässyt nauttimaan tätä armoa.
Istuin hiljaa ja kuuntelin puolella korvalla, koska puhe ei mielestäni ollut sitä mitä kylällä oli mainostettu.
"Tuhat vuotta Herran esikartanoissa on kuin yksi päivä"! havahduin kuuntelemaan. Mitähän tuo tarkoittaa. "Viimeisten aikojen merkit ovat selvästi nähtävissä", ja hän jatkoi: "Kuusituhatta vuotta on se aika jolloin Herra tulee ja ottaa pois valittunsa täältä maan päältä, mutta me emme tiedä päivää emmekä hetkeä, sillä Jumala on asettanut vielä salatun lyhennyksen, jotta profetian sana kävisi toteen..."
Minua hieman pelotti, entäpä jos minä kuulunkin niihin joita ei pelasteta, vain isä ja äiti pelastuu ennen kuin taivaasta alkaa satamaan tulta ja tulikiveä päällemme.
Yritin lohduttautua, että Raamatussa, olikohan se Jobin kirjassa sanottiin, että "kansa tulee, toinen menee mutta maa pysyy iankaikkisesti".
Istuin penkillä sekavin tuntein. "Rakkaat veljet ja sisaret, Vuotta 2000 ei koskaan tulla kirjoittamaan, sen on Herra meille sanassaan todistanut".
Läksin sekavin tuntein kotiinpäin, en uskaltanut kysyä isältäni mitään, jotta en olisi paljastanut epäilyksiäni. Laskin nopeasti, että silloin olen jo 70-vuotias, todennäköisesti jo kuollut eikä tarvitse olla mukana kaaoksessa.
Vuosituhannen vaihde on nyt oven edessä. Aika menee liian tipalle, ollakseen totta.
Onneksi on monet, silloin läsnäolleista jo poissa kuvioista, eikä tarvitse olla todistajana jos käykin niin, että maapallo ei räjähdäkkään oikealla hetkellä.
Varmaan monet aikuiset jotka silloin olivat mukana lahkossa, eivät tätä edes muista, mutta lapsen mieleeni se kuitenkin kolahti ja aika kipeästi.
Toivon, että tämän päivän ihmiset ovat hieman varovaisempia lausunnoissaan, eivätkä sano mitään asioista, joita he eivät tiedä, ei ainakaan lasten kuullen.
Toisaalta tänä päivänä ovat lapset alle kymmenvuotiaina viisaampia tietojen suhteen mitä Vaarakylän lapsi oli ehkä 15-vuotiaana 30-luvulla.
Uskoo
Veikko Luukkonen
Koillissanomat 30.12.1999
Voiko uskon asioista kirjoittaa?
Tuomo Pirttimaa
Pitkän tauon jälkeen kävelin viime sunnuntaina kirkkoon, kuuntelin Juha Rauhalan saarnan ja kirjoitin siitä arvostelun lehteen.
Samana päivänä kun juttuni ilmestyi, oli postilaatikossa myös toimittajien ammattijärjestön lehti Journalisti. Sen pääkirjoituksessa Johanna Korhonen pohti, eikö uskonasioita pitäisi voida käsitellä journalistisin perustein, eli eikö saarnojen sisällöstä voisi kirjoittaa lehdissä arvosteluja. Pitäisi voida, Korhonen päätteli.
Hänen mukaansa vuosi toisensa perään suurista kesäseuroista kirjoitetaan juttuja, joissa keskitytään paikalle tulleiden ihmisten ja syödyn risoton määrään, ja lestadiolaisten ollessa kyseessä lapsilukuun. Eikö tämä ole sama, jos yhtiökokouksesta kerrottaisiin kokouspaikan pinta-ala tai jääkiekko-ottelun selostuksessa keskityttäisiin myytyjen makkaroiden määrään, Korhonen ihmetteli.
Oikein ihmetelty. Uskonasioiden käsittelyä verhoaa jonkinlainen erikoinen häveliäisyys, johon ei oikeastaan pitäisi olla aihetta. Ajatellaanko, ettei mystisestä ja ihmisen sisimpää koskettavasta kokemuksesta voi lehdissä kirjoittaa? Siitähän vasta pitäisikin, ja voi siitä kirjoittaa muukin kuin uskossa oleva.
Jutusta saamani palautteen perusteella tällaisella työllä on tilausta.
Entä millaiselta pohjalta minä saarnan arvioni kirjoitin?
Alle kouluikäisenä mummu katsoi minun perääni enimmän osan ajasta. Mummu puolestaan kuljetti minua lestadiolaisseuroissa: nuoren mielen pohjalle on kylvetty jykevät maallikkosaarnat 1970-luvun alussa. Sen verran ne vaikuttivat, että pidin mummulle monet saarnat keittiöjakkaran päältä.
Suosikkiaiheeni oli Jeesus Genetsaretin järvellä. Mummu pyyhki silmänurkkiaan ja sanoi, että pappi tuosta pojasta tulee.
No ei tullut.
Kirkostakin erosin 20 vuotta sitten. On täysin mahdollista, että vanhempana tämä voi harmittaa. Tähän mennessä se ei ole: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kompuroinnit muun muassa naispappeuden kanssa eivät kerro sellaisesta organisaatiosta, johon erityisesti haluaisin kuulua. Hädänalaisten auttamiseen en ole tarvinnut kirkkoa rahojeni välittäjäksi.
Vaikka mielenkiintoista Rauhalan saarnaa oli kuunnella. Se oli humaania ja anteeksiantavaa puhetta tärkeästä aiheesta.
Ei tullut pojasta pappia, tuli toimittaja. Nyt jää toimittajan työkin telakalle pitemmäksi aikaa. Vetäydyn kotiin hoitamaan poikaani ja virittelemään uusia kuvioita.
Jos oma poika tai tyttö joskus haluaa papiksi, niin siitä vain. Tuskin se ammattina hulluimmasta päästä on.
Koillissanomat 20.04.2007
Vastaukset 1
Vanhimmat
80-luvulla kävin pyhäkoulua, opettaja arveli että maailmanloppu tulee ennen vuotta 2000. "Ei tässä oo kun reilu kymmenen vuotta siihen." Perusteli vielä, että menee 2000 vuotta luomisesta vedenpaisumukseen, siitä 2000 Jeesukseen ja siitä 2000 maailmanloppuun.
Huhhuh, sitten nähtiin painajaisia seuraavina öinä.