Olen 16 vuotias poika. Minulla on pitkä tarina. Olen nuorin lapsi perheessä, jossa on useita lapsia. Veljeni on alkoholisti, tosin hänelläkin menee nyt huomattavasti paremmin kuin ennen. Minusta tuntuu että nyt tästä viimeisestä lapsesta halutaan tehdä sellainen "kunnollinen". En saanut mennä ala-asteella urheilukerhoon. Muistan elävästi kuinka olin erään kaverini kanssa harjoitellut jalkapalloilua lähes päivittäin, ja hän pyysi minua sinä kesänä jalkapallokerhoon, joka oli jonkin järjestön ylläpitämä. En päässyt, sillä urheilijathan ovat tunnetusti juoppoja, esimerkiksi entinen maailmanmestari Matti Nykänen.
Seksiasioista meillä ei puhuta. Siitä muistutetaan, että sitä ensimmäistäkään pulloa ei saa ottaa, mutta siitä ei ole puhuttu että MIKSI.
Toinen muistikuvani, josta tässä haluan sanoa, on äitini lausahdus että olen lihonut kuin porsas. Se tapahtui joskus ensimmäisellä tai toisella luokalla. Ilmeisesti se vaikutti alitajuntaani siinä määrin, että seuraavassa terveystarkastuksessa epäiltiin jotakin sairautta erittäin nopean painonlaskun takia. Koko ala-asteen ajan yritin vähentää energiansaantia syömällä vähemmän. Onneksi nälän tunne voitti. Meillä puhutaan koko ajan terveysasioista, siitä että syödään ihan liikaa rasvaa ja sokeria. Syyttävään sävyyn. Tiedän ruuan terveysriskit, mutta se ei ole mielestäni niitä elämän pääasioita. Siskonikin haukkui aina läskiksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tässä perheessä sisarusten kesken vallitsee joku kilpailuhenkisyys. Ja minun oletetaan olevan se huonoiten pärjäävä täsä kilpailussa. Sanonnat "et sä voi hyräillä tota laulua, sä et tiedä siitä bändistä mitään" tai "valehtelet, et varmasti ole juossut niin pitkää matkaa, mulla oli kolme vuotta sua nuorempana sama tulos ja olinhan sentään toiseksi paras meidän ryhmässä" Ja sitten jatkuva kiusoittelu nuoren ikäni takia oli ennen tavallista. Ihan kuin en olisi saanut elää lapsuuttani rauhassa, siltä se tuntuu näin jälkeenpäin. Kokonaan toinen juttu on taannoinen koulukiusaamiseni. Se, että minua ei huolittu niin sanottujen "suosittujen" porukkaan johtui siitä että en halunnut tehdä tyhmyyksiä, ei siitä että olisin ollut sellainen raukka, ja mamis, olisin ollut huono ihmisuhteissa ja siitä että minulla oli silmälasit.
Olen joutunut käyttämään väkivaltaakin kiusaamistilanteissa. Olen joutunut ottamaan niskasta kiinni, antamaan lumipesuja tai työntää häirikkö koulun oven edestä pois etten myöhästyisi tunnilta.
Siskoni mielestä olen väkivaltainen ja äitini mielestä en saisi puolustaa itseäni jos joutuisin esimerkiksi tappeluun vaan minun pitäisi kertoa aikuiselle sitten tappelun jälkeen. Vaikka en haastakaan riitaa muille, akuutti tilanne on eri asia, ja itseä pitää puolustaa.
En käy koskaan kylällä "hengailemassa", en pääsisi. On hyvin harvinaista, että näen kavereitani muualla kuin kotona, kaverin kotona tai harrastuksissa. Kerran olin kaverini kanssa lenkillä, ja kun olin tulossa kotiin , äitini soitti. Hän epäili, että olin järjestänyt tapaamisen joidenkin tyttöjen kanssa, kun hän oli nähnyt kaksi tyttöä menevän samalle suunnalle kuin missä kaverini asuu. Saan aina kuulla kaikenlaisia epäilyjä mitä kaikkea muka teen salaa. Ilmeisesti äitini ei tunne minua, kun epäilee sellaista.
Siinäpä se ongelma ehkä onkin. En pysty keskustelemaan vanhempieni kanssa. Aikaisemmin ongelmistani puhuminen oli "itsesäälissä rypemistä". Kun en pystynyt keskustelemaan, saatoin joskus itkeäkin. Nykyään keskustelu on erittäin vaikeaa ja takkuista, ja keskustelu päättyy yleensä äidin tai isän suuttumiseen siitä miten kaiken maailman vanhoja asioita kaivetaan taas esiin. Mutta välillä ne vanhat asiat ahdistavat. Tässäkin on vain jäävuoren huippu siitä mikä kaikki minua ahdistaa. Kun muistelen lapsuuttani, tulee välillä sellainen "pakko päästä pois"-tunne. Minua on kielletty puhumasta näistä asioista kenellekkään. Parhaille ystävilleni olen kertonut, ja nyt aloitin tästä keskustelunkin. Koulukuraattoria tai vastaavaa ei ole, vain terveydenhoitaja. Mutta jos puhuisin hänelle, hän saattaisi järjestää palaverin, jossa olisi mukana myös vanhemmat. Myös ajatus pelkästä kahdenkeskeisestä keskustelusta olisi hankala, sillä tuntuisi todella vaikealta puhua hänelle omista, sisäisistä asioistani.
Älköön tämä antako ymmärtää, että olisin joku surkea raukka, joka olisi sulkeutunut omaan kuoreensa. Olen ihan tyytyväinen itseeni. Minä harrastan itsenäisesti liikuntaa ja minulla on paljon ystäviä. Oikeastaan kenenkään kansa ei mene huonosti. Mutta haluan kertoa tästä ongelmastani kaikille anonyymisti, ja herättää keskustelua.
Seksiasioista meillä ei puhuta. Siitä muistutetaan, että sitä ensimmäistäkään pulloa ei saa ottaa, mutta siitä ei ole puhuttu että MIKSI.
Toinen muistikuvani, josta tässä haluan sanoa, on äitini lausahdus että olen lihonut kuin porsas. Se tapahtui joskus ensimmäisellä tai toisella luokalla. Ilmeisesti se vaikutti alitajuntaani siinä määrin, että seuraavassa terveystarkastuksessa epäiltiin jotakin sairautta erittäin nopean painonlaskun takia. Koko ala-asteen ajan yritin vähentää energiansaantia syömällä vähemmän. Onneksi nälän tunne voitti. Meillä puhutaan koko ajan terveysasioista, siitä että syödään ihan liikaa rasvaa ja sokeria. Syyttävään sävyyn. Tiedän ruuan terveysriskit, mutta se ei ole mielestäni niitä elämän pääasioita. Siskonikin haukkui aina läskiksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tässä perheessä sisarusten kesken vallitsee joku kilpailuhenkisyys. Ja minun oletetaan olevan se huonoiten pärjäävä täsä kilpailussa. Sanonnat "et sä voi hyräillä tota laulua, sä et tiedä siitä bändistä mitään" tai "valehtelet, et varmasti ole juossut niin pitkää matkaa, mulla oli kolme vuotta sua nuorempana sama tulos ja olinhan sentään toiseksi paras meidän ryhmässä" Ja sitten jatkuva kiusoittelu nuoren ikäni takia oli ennen tavallista. Ihan kuin en olisi saanut elää lapsuuttani rauhassa, siltä se tuntuu näin jälkeenpäin. Kokonaan toinen juttu on taannoinen koulukiusaamiseni. Se, että minua ei huolittu niin sanottujen "suosittujen" porukkaan johtui siitä että en halunnut tehdä tyhmyyksiä, ei siitä että olisin ollut sellainen raukka, ja mamis, olisin ollut huono ihmisuhteissa ja siitä että minulla oli silmälasit.
Olen joutunut käyttämään väkivaltaakin kiusaamistilanteissa. Olen joutunut ottamaan niskasta kiinni, antamaan lumipesuja tai työntää häirikkö koulun oven edestä pois etten myöhästyisi tunnilta.
Siskoni mielestä olen väkivaltainen ja äitini mielestä en saisi puolustaa itseäni jos joutuisin esimerkiksi tappeluun vaan minun pitäisi kertoa aikuiselle sitten tappelun jälkeen. Vaikka en haastakaan riitaa muille, akuutti tilanne on eri asia, ja itseä pitää puolustaa.
En käy koskaan kylällä "hengailemassa", en pääsisi. On hyvin harvinaista, että näen kavereitani muualla kuin kotona, kaverin kotona tai harrastuksissa. Kerran olin kaverini kanssa lenkillä, ja kun olin tulossa kotiin , äitini soitti. Hän epäili, että olin järjestänyt tapaamisen joidenkin tyttöjen kanssa, kun hän oli nähnyt kaksi tyttöä menevän samalle suunnalle kuin missä kaverini asuu. Saan aina kuulla kaikenlaisia epäilyjä mitä kaikkea muka teen salaa. Ilmeisesti äitini ei tunne minua, kun epäilee sellaista.
Siinäpä se ongelma ehkä onkin. En pysty keskustelemaan vanhempieni kanssa. Aikaisemmin ongelmistani puhuminen oli "itsesäälissä rypemistä". Kun en pystynyt keskustelemaan, saatoin joskus itkeäkin. Nykyään keskustelu on erittäin vaikeaa ja takkuista, ja keskustelu päättyy yleensä äidin tai isän suuttumiseen siitä miten kaiken maailman vanhoja asioita kaivetaan taas esiin. Mutta välillä ne vanhat asiat ahdistavat. Tässäkin on vain jäävuoren huippu siitä mikä kaikki minua ahdistaa. Kun muistelen lapsuuttani, tulee välillä sellainen "pakko päästä pois"-tunne. Minua on kielletty puhumasta näistä asioista kenellekkään. Parhaille ystävilleni olen kertonut, ja nyt aloitin tästä keskustelunkin. Koulukuraattoria tai vastaavaa ei ole, vain terveydenhoitaja. Mutta jos puhuisin hänelle, hän saattaisi järjestää palaverin, jossa olisi mukana myös vanhemmat. Myös ajatus pelkästä kahdenkeskeisestä keskustelusta olisi hankala, sillä tuntuisi todella vaikealta puhua hänelle omista, sisäisistä asioistani.
Älköön tämä antako ymmärtää, että olisin joku surkea raukka, joka olisi sulkeutunut omaan kuoreensa. Olen ihan tyytyväinen itseeni. Minä harrastan itsenäisesti liikuntaa ja minulla on paljon ystäviä. Oikeastaan kenenkään kansa ei mene huonosti. Mutta haluan kertoa tästä ongelmastani kaikille anonyymisti, ja herättää keskustelua.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ku täytät 18v, lähe äkkiä vetään sieltä himasta
Olen itse 14 vuotias eikä minulla ole omakohtaista kokemusta, mutta minusta tuntui kauhen hämmentävältä lukea tuollaista tekstiä pojalta,mutta asiaan.
Anteeksi jos vaikutan jotenkin joltakin(:D) mutta musta ittestä vaan tuntuu siltä että sun vanhemmat vaan rakastaa sua niin paljon että ne haluaa sulle hyvän elämän ja sut pois ikävyyksistä. tiedän että kaikki sanoo noin ja se kuullostaa tyhmältä mutta niin se vaan on. Jos ne ei rakastaisi sua, ne antais sun käydä missävain milloin vain ja tehdä mitävain. silloin sekaantuisit tosi helposti kaikkeen ikävään ja sun elämäs lähtis väärille teille (mm. se alkoholi).
Mun mielestä sun kannattais ihan oikeesti puhua sun vanhemmille, vaikka se voi oudolta tuntuakkin mutta mun omakohtainen mielipide on että puhuminen auttaa. monissa tilanteissa.
Ja sisarusten väliset tollaiset lausahdukset ei merkkaa mun mielestä paljoa, koska olen itse huomannut että sanon kaikkea sisarilleni esimerkiksi pari vuotta nuoremmalle siskolle että hän on lihava pömppömaha ja isoveljeäni hauhun vammaiseksi , mutta oikesti en tarkoita niitä asioita mitä sanon. se vaan jotenkin kuuluu sisaruksien kommentteihin. kaikki sisaruksethan rakastavat toisiaan vaikka eivät sitä yleensä sano.:D
Toivottavasti kaikki lähtee sinulla parempaan päin!
Vaikka he haluaisivat poikansa parasta niin on ymmärrettävä, että tuo ei ole sitä. Poika täyttää 2 vuoden päästä 18. Milloin hän itsenäistyy noin tiukan valvonnan alla. Ja luulisi tuon luottamuksen puutteen alkavan kalvaa ketä vain. Ja se että tehdään säännöt ja pidetään toista tiukemmissa rajoissa kuin sisäoppilaitoksessa ja sitten asioista ei voi edes puhua? Mitähän järkeä siinä on? Ja myönsivät vanhemmat sitä itselleen tai eivät niin tämän maailman kohtaaminen on heidän pojallaan edessä. Olisi parempi tehdä se valmistautuneena. Hän on todennäköisesti ho nyt uusissa kokemuksissa paljon kavereitaan jäljellä (olettaen että hän on totellut vanhempiaan) niin miten käy kun hän on täysi-ikäinen? Jotain vapautta täytyy nuorilla olla.
Sä alat olla jo niin vanha, että vanhempies pitäis tajuta ettei ne pysty varjelemaan sua ikuisesti. Elä nuoruutes ja tee mitä haluat sillä toista tilaisuutta et saa. Jos teet jotain tyhmää niin sille ei voi mitään. Kukaan ei ole täydellinen ja ihmiset tekee virheitä. Ja näyttää siltä että vanhempas on tehnyt näin sun kanssas. Ei ole reilua eristää lastaan maailmalta vain siksi että pelätään mitä hän voisi tehdä. Ja sun on aika kapinoida vanhempias ja niiden sääntöjä vastaan sillä se kuuluu elämään. Ensinnäkin se että tekisit "pahoja" vanhempiesi tietämättä on täysin normaalia ja niin sen kuuluu mennä. Ja jos sua ahdistaa niin se vain tarkoittaa etteivät ne asiat ole sulle vanhoja. Päätös siitä onko sun asiat hyvin on täysin sun päätös, ei vanhempiesi. Pelkästään se että he kieltävät sinua puhumasta asioistnne kielii ettei kaikki ole kunnossa. Jos olisi niin ei silloin ei tarvitsisi salata mitään...? ja veljen ongelmat ei oikeuta tuollaista kohtelua vanhemmiltasi. Asioista puhuminen terveydenhoitajan kanssa voisi todella auttaa. Hän saatta ohjata sinut esimerkiksi sosiaali-ohjaajalle joka voisi järjestää yhteisen tapaamisen vanhempiesi kanssa ja keskustella samalla tilanteesta heidän kanssaan. Muista kuitenkin että se mitä teet nyt kulkee sun mukanas aina. Ja sä elät vain kerran. Näin ohimenne.. Mitä pahaa siinä on jos liikut tyttöjen kanssa? Sähän oot sentään 16! Älytöntä..
Tuli tuosta kommentistasi mieleen, että ehkä sää 16v. poika voisin sanoa vanhemmille, miten ne oikeasti voi pilata elämää liikahuolehtimalla. Juuri siltä kannalta, että sitten kun muutat, joudut kohtamaan kaikki asiat ihan hetkessä. Että eikö olisi mieluummin parempi totutella eriasioihin pikkuhiljaa, kun asut vielä turvallisesti kotona..
Minulle hyppäsi mieleen, että eihän sinun vanhemmillasi voisi olla joku ongelma sen suojelemisen kanssa. Ja he eivät haluaisikaan paljastaa kellekkään muulle ihmisille, kuinka he oikeasti pelkäävät sinun puolestasi. Eivätkä haluasi saada kuulla olevansa ylisuojelevia tai jotain.
Ehkä he syyttävät itseään siitä, että veljelläsi on alkoholi ongelmia ja siksipä yrittävät olla sinulle niin älyttömän suojelevaisia, ettei sinulle kävisi niin, eikä heidän tarvitsisi enempää tuntea olevansa huonoja vanhempia. Voisiko muuten sillä veljesi alkoholi ongelmalla olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei asioista saa puhua? Koska tuohan voisi tulla esille ja vanhemmat joutuisivat tuntemaan, että heidän takiaan ja heidän antaman kasvatuksen takia veljestäsi tuli tuommoinen.
Vaikka vanhemmillasi olisi jotain salattavaa, on sulla kuitenkin oikeus mennä juttelemaan sinun oman elämäsi takia. Vaikka vanhemmat eivät sitä haluaisi niin silti. Ja jos tulisi kokoontuminen, sulle luonnollisesti voisi tulla hankala olo ja vanhemmat saisivat tietää, että olet puhunut asioista. Mutta siinä sinä et kuitenkaan olisi tehnyt väärin. Aina vanhemmat eivät ole oikeassa, ihmisiähän he vain ovat. He eivät varmasti halua tilannetta, koska se tuntuu kiusallisesta ja hankalta. Mutta tuntuuhan sinustakin hankalalta elää näin! Kyllä vanhemmillekin saa tulla vaikeita asioita eteen, vaikka he yrittäisivät torjua niitä sinun elämäsi kustannuksella...