Ehkäpä selkeinta on aloittaa taustoista... "Perheeseeni" kuuluu vanhempieni lisäksi pikku sisko(12) ja pikku veli (9), opiskelen lukiossa eikä minulla ole juurikaan läheisiä ystäviä. Äidin ja isän suhde on aina ollu melkoisen karikkoista lähinnä isäni alkoholiongelman vuoksi. Muistamiani tapahtumia on ollut useita väkivaltaisuuksista ja täysin yli kontrollin menevästä juomisesta haulikolla uhkailemiseen. Poliisin apua on tarvittu useasti.
Kaksi-kolme vuotta sitten vanhempani päättivät erota äitini petettyä isääni, joka sai minut huonolle tolalle ja psykiatrin pakeille jossa minulle tehtiin myös jokin traumojen poisto ohjelma tai jotain (tuo aika oli minulle jonkin tasoinen shokki enkä muista tuota aikaa juuri ollenkaan. En tiedä olenko sulkenut sen ajan pois tai jotain, mutta en todellakaan muista siitä mitään). Minä, äiti ja veli muutettiin toiselle paikkakunnalle, isä ja sisko jäivät kaksin asumaan helsinkiin. Isä joi yhä enemmän ja siskoni joutui katselemaan tuota. Jatkuva huoli toisella paikkakunnalla asuvaan siskoon oli hiukan puuduttava. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen että sisko muutti meidän luokse ja isä jäi yksin. Äitillä oli jokin toinen mies, jota vihasin sydämmeni pohjasta! Kävin myös täällä uudella paikkakunnalla ammattilaisten puheilla mielenterveyteni ja pahanolon vuoksi. Äiti alkoi lopulta säälimään isää ja kaikenlaisten välikohtausten jälkeen myös isä muutti meidän luo.
Isän juominen kuitenkin jäi ja on lisääntynyt koko ajan, pikku hiljaa. Sisko on juonut ja polttanut 10 vuotiaasta lähtien (käynyt ammattilaisella menetettyään myös neitsyytensä 11 vuotiaana).
Tilanne perheessä ajoi minut pois kotoa ja asun nyt väliaikaisesti yhdessä erään tuttavani kanssa. Aluksi tämä järjestely tuntui hyvälty, mutta nyt huomaan olevani kotona lähes joka päivä vaikka asun jo muualla. Pelkään sisarusten vuoksi, haluan pysyä ajan tasalla tilanteista.. en tiedä. Olen huolissani.
Jälleen kerran ollaan tultu tilanteeseen että vanhempani ovat eroamassa. Isä ei haluaisi, mutta muut ovat kyllästyneet "perheessämme" olevaan jäykkään, kylmään ja tylyyn ilmapiiriin. Meillä on huonot välit toisiimme ja riitelemme paljon. Välillä tuntuu että äiti ja isä eroavat sen takia että minä ja siskoni riidellään niin paljon vaikka joka paikassa tolkutetaanki ettei ero ole lapsien syy...
Ja nyt asiaan. Olen romahduksen partaalla. Minulla on huono itsetunto, jota olen käsitellyt psykologillakin. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan riitelyyn. Kotona pitää koko ajan olla varuillaa ja olla päästämättä ketään niskan päälle koska jos joku tekee sen on kuin pomotuksen alla. Kukaan ei pyydä toisiltaan anteeksi ja omien heikkojen puolien näyttäminen ei tule kysymykseenkään. Isäni juominen tuo minulle aina mieleen menneet tapahtumat ja se kylvää minuun pelkoa ja inhoa. Nukun paljon mutta olen silti väsynyt, itken usein. Olen useammin huonolla tuulella kuin hyvällä ja itsemurha ajatukset ovat lähes jokapäiväisiä.
Haluaisin satuttaa vähän väliä jotain tai itseäni. Yllättäen vaan viha niinkuin valtaa minut, "sokaisee" semmonen ihmeellinen tunne, joka hokee LYÖ LYÖ LYÖ. Silti jokin sisimmässäni saa kuitenkin minut rauhoittumaan, ajattelemaan sukulaisiani, omaa perhettäni joka on saanut nähdä väkivaltaa jo tarpeeksi. Väkivalta on paha ja tiedän sen, mutta silti tuo tunne valtaa minut liian usein. Päädyn hakkaamaan seiniä tai hajoittamaan peilejä.
Tulevaisuus stressaa minua, en tiedä oikeaa alaa ja tuntuu etten ole oikeassa paikassa lukiossa. Haluaisin matkailualalle sillä en viihdy yhdessä paikassa kauaa aikaa, mutta olen surkea kielissä. Kielet vaikeuttavat muutenkin opiskeluani, en pääse enää enkun kursseista läpi ja se on ainut A-kieleni. YO- kokeissa pitää kirjoittaa vähintään yksi A-kieli, mutta minulla ei ole mahdollisuuksia päästä YO:ta läpi näillä arvosanoilla. Toisin sanottuna en tule saamaan valkolakkia. Olen käynyt lukiota nyt 2 vuotta turhaan? Amiksen puolella ei ole mitään tarpeeksi kiinnostavaa... ja 2 vuotta mennyt nyt hukaan. Opo sanoi että ainut pelastukseni on mennä kesäksi kielikursseille, mutta puhtini ei riitä nyt opiskeluun. Tilanne kotona jähmettää minut ihan totaallisesti enkä usko jaksavani opiskella vielä kesälläkin, kesä pitäisi olla loma!
Psykologilla en ole käynyt noin vuoteen...
Tässä on osa kaikestä tästä hullunmyllystä.
Kirjoitettuani tänne tämän sekavan tekstin tunnen itseni petturiksi, raukaksi, heikoksi ja huonoksi ihmiseksi. Tuntuu että teen kärpäsestä härkästä. Mutta muuta en enää keksi. Auttakaa, jos voitte.
Kaksi-kolme vuotta sitten vanhempani päättivät erota äitini petettyä isääni, joka sai minut huonolle tolalle ja psykiatrin pakeille jossa minulle tehtiin myös jokin traumojen poisto ohjelma tai jotain (tuo aika oli minulle jonkin tasoinen shokki enkä muista tuota aikaa juuri ollenkaan. En tiedä olenko sulkenut sen ajan pois tai jotain, mutta en todellakaan muista siitä mitään). Minä, äiti ja veli muutettiin toiselle paikkakunnalle, isä ja sisko jäivät kaksin asumaan helsinkiin. Isä joi yhä enemmän ja siskoni joutui katselemaan tuota. Jatkuva huoli toisella paikkakunnalla asuvaan siskoon oli hiukan puuduttava. Lopulta tilanne meni siihen pisteeseen että sisko muutti meidän luokse ja isä jäi yksin. Äitillä oli jokin toinen mies, jota vihasin sydämmeni pohjasta! Kävin myös täällä uudella paikkakunnalla ammattilaisten puheilla mielenterveyteni ja pahanolon vuoksi. Äiti alkoi lopulta säälimään isää ja kaikenlaisten välikohtausten jälkeen myös isä muutti meidän luo.
Isän juominen kuitenkin jäi ja on lisääntynyt koko ajan, pikku hiljaa. Sisko on juonut ja polttanut 10 vuotiaasta lähtien (käynyt ammattilaisella menetettyään myös neitsyytensä 11 vuotiaana).
Tilanne perheessä ajoi minut pois kotoa ja asun nyt väliaikaisesti yhdessä erään tuttavani kanssa. Aluksi tämä järjestely tuntui hyvälty, mutta nyt huomaan olevani kotona lähes joka päivä vaikka asun jo muualla. Pelkään sisarusten vuoksi, haluan pysyä ajan tasalla tilanteista.. en tiedä. Olen huolissani.
Jälleen kerran ollaan tultu tilanteeseen että vanhempani ovat eroamassa. Isä ei haluaisi, mutta muut ovat kyllästyneet "perheessämme" olevaan jäykkään, kylmään ja tylyyn ilmapiiriin. Meillä on huonot välit toisiimme ja riitelemme paljon. Välillä tuntuu että äiti ja isä eroavat sen takia että minä ja siskoni riidellään niin paljon vaikka joka paikassa tolkutetaanki ettei ero ole lapsien syy...
Ja nyt asiaan. Olen romahduksen partaalla. Minulla on huono itsetunto, jota olen käsitellyt psykologillakin. Olen niin kyllästynyt jatkuvaan riitelyyn. Kotona pitää koko ajan olla varuillaa ja olla päästämättä ketään niskan päälle koska jos joku tekee sen on kuin pomotuksen alla. Kukaan ei pyydä toisiltaan anteeksi ja omien heikkojen puolien näyttäminen ei tule kysymykseenkään. Isäni juominen tuo minulle aina mieleen menneet tapahtumat ja se kylvää minuun pelkoa ja inhoa. Nukun paljon mutta olen silti väsynyt, itken usein. Olen useammin huonolla tuulella kuin hyvällä ja itsemurha ajatukset ovat lähes jokapäiväisiä.
Haluaisin satuttaa vähän väliä jotain tai itseäni. Yllättäen vaan viha niinkuin valtaa minut, "sokaisee" semmonen ihmeellinen tunne, joka hokee LYÖ LYÖ LYÖ. Silti jokin sisimmässäni saa kuitenkin minut rauhoittumaan, ajattelemaan sukulaisiani, omaa perhettäni joka on saanut nähdä väkivaltaa jo tarpeeksi. Väkivalta on paha ja tiedän sen, mutta silti tuo tunne valtaa minut liian usein. Päädyn hakkaamaan seiniä tai hajoittamaan peilejä.
Tulevaisuus stressaa minua, en tiedä oikeaa alaa ja tuntuu etten ole oikeassa paikassa lukiossa. Haluaisin matkailualalle sillä en viihdy yhdessä paikassa kauaa aikaa, mutta olen surkea kielissä. Kielet vaikeuttavat muutenkin opiskeluani, en pääse enää enkun kursseista läpi ja se on ainut A-kieleni. YO- kokeissa pitää kirjoittaa vähintään yksi A-kieli, mutta minulla ei ole mahdollisuuksia päästä YO:ta läpi näillä arvosanoilla. Toisin sanottuna en tule saamaan valkolakkia. Olen käynyt lukiota nyt 2 vuotta turhaan? Amiksen puolella ei ole mitään tarpeeksi kiinnostavaa... ja 2 vuotta mennyt nyt hukaan. Opo sanoi että ainut pelastukseni on mennä kesäksi kielikursseille, mutta puhtini ei riitä nyt opiskeluun. Tilanne kotona jähmettää minut ihan totaallisesti enkä usko jaksavani opiskella vielä kesälläkin, kesä pitäisi olla loma!
Psykologilla en ole käynyt noin vuoteen...
Tässä on osa kaikestä tästä hullunmyllystä.
Kirjoitettuani tänne tämän sekavan tekstin tunnen itseni petturiksi, raukaksi, heikoksi ja huonoksi ihmiseksi. Tuntuu että teen kärpäsestä härkästä. Mutta muuta en enää keksi. Auttakaa, jos voitte.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Missään tapauksessa et ole heikko tai huono ihminen, et sinnepäinkään. Olet joutunut kokemaan jos jonkinmoisia ikäviä asioita, tottakai ne vaikuttavat elämääsi. Olisiko aivan mahdoton ajatus mennä vaikka kouluterkkarin tai -lääkärin puheille ja kysyä sairaslomaa? Vaikutat niin masentuneelta ja uupuneelta, että se voisi olla ihan hyvä tilanteesi kannalta. Itsekkin joskus 16-vuotiaana ajauduin siihen tilanteeseen, että oli vain pakko pysähtyä ja hakea apua, sain sairaslomaa pitkäksi aikaa ja sain ammattiapua.
Kiitos todella paljon vastauksesta!
Voisi tosiaan olla paikallaan... nytkin kun vappu tulossa niin ei tarvitsisi ottaa kun pari päivää lomaa. Ja voisin todellakin jatkaa niitä psykologi käyntejä...