Kysyisin neuvoa teiltä

Kyllä sitä vaan oikeasti jaksaa. Äitiys antaa uskomattomia voimia ja vaikka välillä tuleekin sellainen olo kun viidettä kertaa pomppaa yöllä pystyyn että EI enää antakaa mun nukkua, niin mitäs teet? Et sä voi antaa periksikään ja siitä niitä voimia tulee.
Minä muistan kuinka minua otti päähän ja minun oli aamulla tosi vaikea nousta kun herätyskello herätti 7:00 töihin. Minä vaan painelin torkkua ja kituutin sängyssä....
Nyt poika alkaa lallatteleen melkein poikkeuksetta joka aamu kuuden puoli seitsemän aikoihin (viikonloput siis mukaan luettuina :) ja minun väsymys kaikkoaa saman tien. No tietysti uni painaa pikkusen silmää, mutta kun poika alkaa heti selostaan omia juttujaan ja saan kahvinkeittimen porisemaan niin on päivä jo täydessä käynnissä...
Mutta palataanpa ajassa taaksepäin pojan syntymään:
Poika yliaikainen (2vko) minulla käynnistetään synnytys. Poika iso, synnytys raju; repeän pahasti ja menetän melkein 3 litraa verta. Joudun tarkkailuun suoraan salista, isä menee lapsen kanssa osastolle, isä lähtee kotiin nukkumaan, lapsi jää lastenhoitohuoneeseen.
Pääsen seuraavana aamuna osastolle, vauva tahtosi rintaa, minun tissini eivät ole maitoa nähneetkään, olen valkoinen kuin lakana ja jokainen liikahdus heikottaa vieläkin. Tippaletku roikkuu vasemmassa kädessäni. Hoitaja tuo tuttipullon, siitä alkaa meidän läheisyys.

Eli siis, kaikki epäedullisimmat lähtökohdat äitiydelle...

Vajaan viikon kuluttua lähdemme kotiin (hoitaja ei olisi vielä minua päästänyt, mutta alkoi jo ahdistaa).
Kotona ollaan ihan pihalla; pitäskö sille nyt antaa sitä tissiä jos sitä maitoa alkaisi kuitenkin tulemaan. Vai annetaanko heti pullosta.
Ensimmäiset pari viikkoa olivat aika epäsäännölliset, itse nukuin silloin kun vauva nukkui, enkä edes muista nukuttiinko päivällä enemmän kuin yöllä.

Ne syötöt menee siinä valveilla olon rajamailla, aina ei edes aamulla muistanut montako kertaa oli yöllä herännyt.

Sen jälkeen vauva heräsi 2 kertaa yössä syömään. Muutaman yön jälkeen heräsin jo ennen vauvaa, valmiina syöttämään. 3kk ikäisenä herättiin kerran ja 5kk ikäisenä herättiin vasta aamulla syömään.

Missään vaiheessa ei tuntunut etten jaksaisi vauvan kanssa. Joskus tuntui etten jaksa mieheni kanssa (vaikka hän auttoi todella paljon), hänen kommenttinsa tuntuivat vaan joskus tyhmiltä ja hän vaikutti avuttomalta joissakin asioissa. Sitten tulevat kaikki perheen ulkopuoliset ihmiset; oma elämä muuttuu jotenkin niin radikaalisti että tuntuu siltä ettei kukaan osaa suhtautua sinuun ja vauvaan oikein. Se ahdistaa.
Sitten on oma kroppa; tosi hellänä, turvoksissa, hormonimyrskyssä! Mutta lapsi menee aina tämän kaiken edelle ja kaiken muun siirtää aina pois mielestään. joskus sitten kun vauva nukkuu niin niitä murehtii sitten ehkä liikaakin...

Jos sinulla on vauvakuume niin ryhdy tuumasta toimeen, kyllä sin pärjäät kunhan muistat heittäytyä täysillä äitiyteen ja luotat täysin omiin vaistoihisi!

Toivottavasti saat vastauksia myös esim. koliikkivauvojen äidelíltä.

Minun mielestäni nämä lähes 2 vuotta ovat olleet suhteellisen helpot, enkä päivääkään vaihtaisi pois (no, ehkä ne raivonpuuskat lapsen isälle syyttä suotta), itse ajattelin ennen raskautta että vauvan kanssa on vaikeampaa. Siis oikeasti elämä vauvan kanssa on aika harmoonista ja rauhallista yhdessäoloa. Silloin priooriteettina on vain pitää lapsi tyytyväisenä, (lue=ruokittuna ;) Pienillä vauvoilla ei ole sellaista omaa tahtoa, ujoutta, uhmakkuutta jne. kuin mitä kasvaminen tuo tullessaan...

Ja nyt ovat vasta haasteellisimmat ajat edessä:
Kuinka asetan rajat?
Onko juuri tämä hyvää esimerkkiä?
Miksi purkka täytyy heittää roskiin?
Onko jo pottailun aika?
Miten jaksan uhmaa, lähtemättä itse siihen mukaan?
Ja miljoonaviisisataa muuta kysymystä joihin minulla äitinä täytyy olla vastaus...:)

Vauvan kasvattaminen ei tosiaankaan ole mitään maailman helpointa hommaa ja käsite "äitiysloma" on täysin väärä...lomalla ei todellakaan olla. Itselläni on kaksi lasta ja esikoisen kanssa oli vauva-aika huomattavasti raskaampi kuin nyt tämän vauvan kanssa. Ilmeisesti siksi, että esikoisella oli kotona vain äiti seurana ja koko ajan joutui olemaan viihdyttämässä. Nyt toinen seuraa isomman leikkejä ja ei koko ajan tarvitse olla seurana. Vauvat osaa olla vaativia ja vaikka etukäteen olisi kuinka varautunut siihen, että vauva sitoo niin ei sitä tajua kuinka totaalista se on ennen kuin sen kokee. Varsinkin, jos imetät ja lapsi ei pulloa huoli (kuten meillä) niin olet kiinni lapsessa 24/7. Syöttövälillä ehkä jossain ehtii käymään. Isommilla vauvoilla on eroahdistusta eli äiti vaan kelpaa hoitamaan ja perään itketään heti, jos sekunniksi suunnilleen katoat näköpiiristä. Vanhemman kanssa tuo aika oli kaikkein raskainta. Edes vessassa ei saanut olla rauhassa...Itse hoidan lapsia viikot yksin eli tavallaan on kokemusta myös yksinhuoltajuudesta. Sitä pärjää, kun on pakko. Omaa aikaa ei ole juuri yhtään. Jos on lähellä tukiverkostoa, joka voi auttaa niin siitä on suuri apu. Itselläni ei ole ja joutuu kaikesta huolehtimaan yksin. Kaikki lastenhoitoon liittyvä on meilläkin jäänyt minun vastuulle ja joskus se tuntuu kohtuuttomalta, mutta toisaalta lapset on lahja, jota kaikki ei yrityksistä huolimatta saa. Ymmärrän tunteesi, että haluaisit lapsen ja sitten toisaalta et. Kun sain tietää, että odotan esikoista, tunteet vaihteli ilosta ahdistukseen ja siihen, että haluaako ryhtyä koko touhuun vaikka vauva oli hyvin toivottu. Se meni kuitenkin pian ohi ja odotusaika oli ihana. En halua mitenkään masentaa sinua, mutta pitkälti jo olit itsekin perillä siitä mitä elämä vauvan kanssa on. Jokainen kuitenkin kokee asiat omalla tavallaan ja minua ei esimerkiksi hirveästi haittaa, että en pääse kovin usein mihinkään ilman lapsia. Toivottavasti tästä oli jotain apua.

No, aika paljon olin kersoja hoitanut ennen omaa ja ns. homma hanskassa, mutta pakko sanoa tosta kuvitelman helppoudesta, että ei käynyt mielessäkään, että ekat kuukaudet on fyysisesti niin rankkaa ne yösyötöt ja ku skidi muutenkin koko ajan tississä kiinni, että oikeasti se meni kuin koomassa enkä jäljestä päin muista mitään. Ja meillä sentääs on aina ollut hyvä yönukkuja. Sen sijaan ekaan kahteen kuukauteen ei nukkunut ensimmäisiäkään päiväunia eikä senkään jälkeen juurikaan. Jatkuvasti vaati järjestettyä ohjelmaa ja seuranpitoa, valvoi 24 - 02 yöllä eli hereillä aina, kun äitikin, nukkui yölläkin vain käsi kädessä... Vasta tos 7,5-kuisena kun alkoi ryömiin, alkoi hetkellisesti viihtyyn yksin lattiallakin, mutta sit taas alkaa tuleen sitä omaa tahtoa ja kun temperamenttinen tyyppi, niin hevillä ei periksi anneta. Että kyllä, juuri niin helppoa. :o)

kaikki on minun mielestä ihan itsestä kiinni miten sen asian ottaa.Minulla itsellä on neljä lasta, tyttö on neljä, poika on kaks ja puol ja sitten minun ihka ihanat kaksospojat joitten ikä on nyt 4kk....tietenkin on päiviä kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle ja ei jaksa mitään muuta kun hoitaa tenavat ja koti saa olla minkä näköinen on mutta kyllä mulla ainakin ihan hyvin normaalisti menee asunto pysyy siistinä ja kuitenkin kerkeen lapsien kanssa olla..Minulla on myös sillein että kerran päivässä pyrin viettämään hetken kahden keskeistä aikaa kaikkien lapsieni kanssa...tyttären kanssa me askarellaan, pojan kans taas leikitään autoilla tai muuten vaan telmitään ja halaillaan...vaavithan on vielä niin pieniä että ei niitten kans tuu oikein muuta tehtyä kun vähän leikkiä jne...minulle äitinä oleminen on parasta mitä minulle on tapahtunut vaikka raskasta on myös ollut..Kaikki lapseni synnytykset on ollut erillaisia ja raskaita omalla tavalla..Tytön synnytys oli helpoin kun se oli suuniteltu sektio, kyllähän minua jännitti ennemmän kun koskaan olihan minusta tulossa äiti ensinmäistä kertaa..Kun minun tyttö oli puolivuotias niin päätettiin miehen kanssa että hankitaan uusi vaavi tulin heti raskaaks mutta tällä kertaa minulla oli semmoinen tunne että kaikki ei oo kunnossa, kävi niinkuin pelkäsin ja sain keskenmenon viikolla 13..mutta luonto hoiti asian nopeesti ja olin uudestaan raskaana pari kuukautta myöhemmin..Poika mulla oli tarkotus synnyttää normaalisti mutta ei asiat ikinä mee niin kuin toivois, poika synty hätäsektiolla ja hänet kuskattiin ambulansilla Ouluun! Onneksi kaikki oli kuitenkin hyvin ja sain hänet aika äkkiä myös takas Kokkolaan. Mutta sitten tapahtui jotain mitä ei olis ikinä voinut uskoa, minun miehen isä kuoli 5 päivää pojan synnytyksen jälkeen sydäninfarktiin ja ei appiukolla ikää ainakaan paljoo ollut hän oli vain 56v? Suru oli suuri mutta tunsin myös iloa ja onnea omasta pojasta...Me miehen kanssa ruvettiin sitten keväällä 2006 puhumaan että mitä jos tehtäis se kolmas vaavikin näin putkeen ja sitten olis lapsiluku täynnä...No raskaaks tulin tietenkin heti ja luonto oli järjestänyt meille ihanan yllätyksen! minä odotin kaksosia...raskaus meni muuten mahatvasti mutta loppuajassa jouduin sairaalaan. Makasin osastolla kolme viikkoa ennenkun synnytys kunnolla lähti käyntiin ja koska olin viikolla 35 minut vietiin ambulansilla Ouluun missä sitten tuli kiireinen sektio, onneksi pojat oli kunnossa ja me päästiin kotiin kun pojat oli vaan 6 päivän ikäisenä...Onhan meillä rankkaa ollut kun mies paiskii töitä yötä päivää hyvä että keretään välillä näkemään ja ikävä kyllä minun kaksoset ovat olleet nyt jälkeen päin kovast sairaana...mutta minulla menee kuitenkin ihan hyvin kun osaa asian ottaa rauhallisesti..päivä kerrallaan ja kyllä se aurinko sieltä pilkistelee silloin tällöin..:) Onhan se varmaan ihan eri asia jos joutuu täysin yksin vastuuden ottamaan mutta kyllä useimmilla äideillä on semmoiset voimat että pärjää vaikka mitä tapahtuu! Voimia sinulle ja hyvää kevään jatkoa! :)