olen kieriskellyt ja kärvistellyt tuskasta masennuksen kourissa syksystä 2004 alkaen. Elämä alkoi menettää merkitystään. Huonoja päiviä oli yhä enemmän. Yleismieliala laski. Opiskelusta ei tullut mitään. Aloin lintsata. Numerot laskivat. Kursseja jäi kesken. Opiskelu ei vain luonnistunut. En saanut ajatuksiani kasaan. Halusin kuolla.
Hain apua. Sain apua. Huonoa apua. Siitä ei ollut mitään apua. Sain terapeutin. Hän sanoi ettei näin masentunut voi käydä terapiassa ja lähetti minut takaisin psykiatrian poliklinikalle. Olin kyllästynyt kaikkeen. Siihen kun auttajista ei ollut apua. Sanoin polilla, että kaikki on hyvin ja elämä hymyilee. Sanoin, että käyn yhä terapiassa ja se toimii. Nehän uskoivat ja näin jäi sekin asia.
Löysin itselleni Sen Oikean. Meillä meni oikein hyvin, jos emme ota huomioon iltaisia itkukohtauksiani. Puolen vuoden kuluessa mielialani laski entisestään.
Talvella (tänä vuonna) Hän sai minut taas hakemaan apua, kun oloni oli jatkuvasti kurja ja apea, itkin jatkuvasti, eikä mikään jaksanut kiinnostaa. Helmikuussa suostuin vihdoin puhumaan asiasta terveyskeskuksessa, kun olin siellä käymässä ihan muista syistä. Sain ajan psykologille. Siellä olen nyt käynyt. Terveyskeskus psykologini on paljon ammattitaitoisempi kuin mitä ne olivat psykiatrian poliklinikalla. Suosittelisin häntä ehdottomasti kaikille, mutta se nyt ei valitettavasti onnistu..
Sain lääkitykseksi efexorin, aloitus 75mg. Nyt se on nostettu 150mg:aan. Unilääkkeitä olen käyttänyt, ja väärinkäyttänyt. Söin unilääkkeitä reilu kuukausi sitten kuukauden annoksen puolella litralla viinaa. Eikä tapahtunut mitään. Vuorokauden oli vähän kumma olo, mutta se siitä sitten.
Siinä minun tarinani.
Nyt tuntuu etten jaksa tätä enää. Tunteeni ovat surkastuneet. En tunne enää niin suurta epätoivoa, mutta en myöskään mitään muutakaan. Mikään ei kiinnosta. En ymmärrä miksi minun täytyy elää. Miksi en voisi vain kuolla? Miksi minun pitäisi jaksaa aina huomiseen ja huomiseen, kun huominen ei tuo tullessaan kuin lisää tuskaa ja kyyneliä? Kärsin kun katson kuinka Rakkaaseeni sattuu minun tuskani, enkä voi auttaa asiaa. Kuolen, jos tämä ei oikeasti ala pian helpottamaan. itken.
Hain apua. Sain apua. Huonoa apua. Siitä ei ollut mitään apua. Sain terapeutin. Hän sanoi ettei näin masentunut voi käydä terapiassa ja lähetti minut takaisin psykiatrian poliklinikalle. Olin kyllästynyt kaikkeen. Siihen kun auttajista ei ollut apua. Sanoin polilla, että kaikki on hyvin ja elämä hymyilee. Sanoin, että käyn yhä terapiassa ja se toimii. Nehän uskoivat ja näin jäi sekin asia.
Löysin itselleni Sen Oikean. Meillä meni oikein hyvin, jos emme ota huomioon iltaisia itkukohtauksiani. Puolen vuoden kuluessa mielialani laski entisestään.
Talvella (tänä vuonna) Hän sai minut taas hakemaan apua, kun oloni oli jatkuvasti kurja ja apea, itkin jatkuvasti, eikä mikään jaksanut kiinnostaa. Helmikuussa suostuin vihdoin puhumaan asiasta terveyskeskuksessa, kun olin siellä käymässä ihan muista syistä. Sain ajan psykologille. Siellä olen nyt käynyt. Terveyskeskus psykologini on paljon ammattitaitoisempi kuin mitä ne olivat psykiatrian poliklinikalla. Suosittelisin häntä ehdottomasti kaikille, mutta se nyt ei valitettavasti onnistu..
Sain lääkitykseksi efexorin, aloitus 75mg. Nyt se on nostettu 150mg:aan. Unilääkkeitä olen käyttänyt, ja väärinkäyttänyt. Söin unilääkkeitä reilu kuukausi sitten kuukauden annoksen puolella litralla viinaa. Eikä tapahtunut mitään. Vuorokauden oli vähän kumma olo, mutta se siitä sitten.
Siinä minun tarinani.
Nyt tuntuu etten jaksa tätä enää. Tunteeni ovat surkastuneet. En tunne enää niin suurta epätoivoa, mutta en myöskään mitään muutakaan. Mikään ei kiinnosta. En ymmärrä miksi minun täytyy elää. Miksi en voisi vain kuolla? Miksi minun pitäisi jaksaa aina huomiseen ja huomiseen, kun huominen ei tuo tullessaan kuin lisää tuskaa ja kyyneliä? Kärsin kun katson kuinka Rakkaaseeni sattuu minun tuskani, enkä voi auttaa asiaa. Kuolen, jos tämä ei oikeasti ala pian helpottamaan. itken.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jos ymmärrän nimmarisi oikein, olet siis syntynyt -87? Jos näin, onnea tasavuosille.
Kuuleppas nyt. Olisiko tuossa jo sairaalahoidon tarve paikallaan. Jos pelleilet niiden lääkkeiden ja viinan kanssa, voi käydä oikeasti huonosti. Syyllistämättä, mutta järjellä, mieti, minkä tuskan sillä rakkaallesi, vanhemmillesi ja muille läheisille aiheuttaisit.
Tämänhetkinen apu ei selvästikään toimi, joten hakeudu uudelleen niille hoitotahoille, joihin olet ollut yhteydessä. Jos lääkitys on aloitettu talvella, kyllä sen jo pitäisi tuottaa tulosta. Annostuskin tuntuu näin maallikosta melko suurelta, itselläni on ollut vain 20 mg tiettyä lääkettä.
Aurinko paistaa vielä, töitä se vaatii mutta usko siihen. Ja sen viina unilääkeläträämisen voit lopettaa ihan tyystin!
Kiitos. Ei vain tunnu kovin onnekkailta nämä tasavuodet...
no onko sekään sitten reilua, että minun pitää elää "läheisteni vuoksi", "etteivät he koe menetyksen tuskaa" tyhjänä, särkyneenä porsliinipatsaana? ilman mitään elämän sisältöä, ilman minkäänlaisia ilon ja onnen tunteita, ja ilman yhtä ainutta normaalia päivää. Pitääkö minun elää vanhempieni, sisarusteni ja avomieheni tähden surussa ja kyynelissä, ahdistuksessa ja epätoivossa, väsymyksessä, voimattomuudessa, pimeydessä, keskellä synkkää myrskypilveä? Vain heidän tähden? Sen tähden että he eivät tunne hetkellistä menetyksen tuskaa, minun täytyy kärvistellä täällä päivästä toiseen. Avomieheni tähden täällä olenkin vain kärvistellyt, mutta en usko että hän ja vain hän on se ainut syy miksi jaksaisin elää. Rakastan häntä kyllä, yli kaiken, ylitse muiden, hän on minule kaikki kaikessa, mutta riittääkö se? Hän on ainoa asia joka merkitsee enää mitään. millään muulla ei ole mitään väliä. riittääkö rakkaus pitämään minut täällä? riittääkö se elämisen syyksi?
Ymmärrän kyllä tuon ajatuksesi, siitä, mikä on kohtuullista ja mitkä ne elämän tukipilarit oikeasti ovat. Sinulla on rakkaus läheiseen ihmiseen. Pidä siitä kiinni.
Koska en ole psykiatrian ammattilainen, en uskalla lähteä arvioimaan tilannettasi. Ihan kuitenkin maallikkona ja äitinä kannustaisin uudelleen hakemaan apua. Ihan itsekkäästi itsesi vuoksi. Nuori elämäsi on sen verran arvokas ja kaikki edessä, että sinun kannattaa antaa itsellesi mahdollisuus jatkaa.
Tuskan ja pahan olon helpottaminen on se, mistä pitäisi nyt aloittaa. Toivon sinulle voimia jaksaa vaikeimman vaiheen yli.
jätin ilmeisesti aukkokohtia. Siis: hain apua helmikuussa, tämän vuoden helmikuussa. Mainitsin asiasta kun kävin tk:ssa muista syistä. Sain ajan psykologille. Käyn nyt psykologilla 2 kertaa viikossa. Ja minulla on lääkitys. efexor 150mg. On ollut jo kaksi kuukautta.
Mikään ei vain tunnu auttavan. En ymmärrä kauanko tuota lääkettä pitää syödä että se vaikuttaa. En ymmärrä miksi keskusteluavusta ei ole mitään apua.
En ymmärrä, enkä jaksa ymmärtää. Enkä saa nukuttua ilman unilääkkeitä ollenkaan. Tänäkään yönä en ole nukkunut silmällistäkään, koska unilääkkeiden käytössä on tauko.
Vaikutan varmasti huomion kipeältä tyhjän ruikuttajalta kun sanon näin, mutta sanon sen silti, en tahdo enää elää. en jaksa elää. elämä on yhtä tuskaa ja pa*kaa. ei se mitään hyvää tuo. ei ole tähänkään mennessä tuonut. pelkkää tuskaa.
tahtoisin vain nukkua. se hetki kun nukkuu, eikö ole tietoinen mistään, on autuas. se hetki kun näkee ahdistavia unia, on kauhea. se hetki kun yrittää saada unta, on tuskaisa. se hetki kun herää ilman mitään syytä nousta ylös, ilman mitään syytä jatkaa elämää, on ahdistava. en tahdo nukkua, koska nukahtaminen, unet, ja herääminen on yhtä tuskaa, mutta tahtoisin vain nukkua, jotta minun ei tarvitsisi ajatella. mitään.
Odottelen tuossa juuri meidän junioria syömään..
Älä nyt pidä äitykkää jankuttajana. On hienoa, että olet hakenut apua ja saanut sitä. Mutta hemmetti, helmikuusta huhtikuuhun on pari kuukautta ja hoitotuloksia pitäisi jo näkyä.
Jos et saa lainkaan nukuttua, olet oikeasti psykoosissa pikapuoliin.
Mieti vielä sitä, mitä sanoin ensimmäisessä viestissäni, että olisiko se nyt ihan sairaalahoidon paikka, jotta tilanne saataisiin tasaantumaan. En näe, että siinä olisi mitään pelkäämistä. Eiköhän se onnistu ihan ensiavun kautta. Älä enää odota, vaan hakeudu päivystykseen. Sieltä sinut ohjataan asiaankuuluvaan paikkaan ja saat sitä akuuttia apua, jota nyt tarvitset.
En koe tarinaasi millään tavalla ruikuttamisena enkä huomion hakemisena. Tiedän täysin omasta kokemuksestani tuon unettoman helvetin, josta nouseminen ottaa aikaa. Minulla jo kohtuudella yöunet alkavat olla semmosta 5 tunnin luokkaa, joka on aika lähellä normaalia.
Pitkäaikainen unettomuus on terveydelle tosi vaarallista, ihan nuorellekin mimmille. Vielä kertaalleen, marssi nyt sinne päivystykseen ensi tilassa. Siitä se lähtee.
Painelen tästä nyt hämmentämään stroganoffia. Mutta hengessä mukana edelleen on äitykkä täällä.
että kaikki ei ole vielä menetetty. Jos jaksat sinnitellä vielä edes puolivuotta, saatat huomata, että paranemisesi on lähtenyt käyntiin.
Kaksi kuukautta on niin lyhyt aika, että vakava masennus ei sinä aikana ehdi vielä muuttua miksikään. Voi jopa vielä pahentua. Mutta oman kokoemukseni perusteella voin sanoa, että terapiasi (kaksi kertaa viikossa) ja lääkityksesi pitäisi puolen vuoden kuluessa tuoda selvää helpotusta oloosi.
Paljon vaikeammastakin tilanteesta on mahdollista nousta. Itse laskisin paljon nimenomaa tuon terapian varaan. Sekin alkaa auttaa vasta viiveellä. Edellytyksenä on tietysti se, että sinulla "synkkaa" hyvin terapeutin kanssa ja uskallat täysin avoimesti tuoda esille kaikki ajatuksesi, ne vaikeimmatkin.
Tiedän, että se vaatii hieman ponnistelua, joka masentuneelle on tosi vaikeaa, mutta kun opitte tuntemaan toisenne ja terapeutti tulee sinulle läheiseksi, niin tuo terapiasuhdekin alkaa toimia paremmin ja tuo helpotusta oloosi.
Toivot voivasi "sulkea" ajattelusi. Itse käytin aikanani tuohon "sulkemiseen" radiota, TV:tä, musiikin kuuntelua, sanomalehden lukemista. Varsinkin musiikin kuuntelu helpotti oloa.
Nukkuminen on tärkeää ja siihen kannattaa panostaa tosissaan. Miksi pidät taukoa unilääkkeiden käytöstä? Ei nukkuminen onnistu tuossa sinun tilanteessasi ilman lääkkeitä. Varsinkin iltauni on tärkeää. Ennen klo 24 nukutut tunnit vastaavat kahta klo 24 jälkeen nukuttua tuntia, joten yritä päästä nukkumaan jo ilta yhdeksältä.
Kun saat unirytmisi kuntoon, niin myös muu tilanteesi helpottuu. On normaalia, että masennuksessa aamut ovat kaikkein vaikeimmat. Ne on vain yritettävä elää läpi. Ilta ja uni tuo usein sitten sen hieman helpottavamman olon. Näin itselläsi.
Nyt kaikki näyttää pimeältä, mutta et ole ainoa, joka on kokenut sellaista. Mikään ei kuitenkaan estä sitä, että sinäkin voit jonain päivänä vain muistella sitä, kuinka vaikeata sinulla on kerran ollut. Mitenkään vähättelemättä tilannettasi on syytä silti kertoa, että meitä on monia, jotka ovat toipuneet vaikeammastakin tilanteesta kuin sinun nyt kokemasi.
Tsemppiä! Älä anna periksi!
En haluaisi tätä asiaa mitenkään päin naamaasi täräyttää, mutta olen itse aivan pöllämystynyt siitä, ettei edes oma rakas anna sinulle syytä tai voimia jatkaa elämistä. Olen jo kymmenen vuotta ollut yksinäinen ja välillä pahastikin masentunut, juuri kuten sinäkin, ja minulle olisi maailman ihanin asia jos löytäisin vihdoin sen oman rakkaani. Mutta minulla ei kuitenkaan tuon asian suhteen edelleenkään tunnelin päässä valoa näy. Ystäviä tai kavereita ei minulla ole, ei niin mies kuin naispuolisiakaan. Naisten kanssa olen tullut aina huonosti toimeen ja miesten kanssa vielä huonommin ja elelen suurimman osan ajastani erakkona ilman mainittavia sosiaalisia yhteyksiä enkä poistu juuri kotoa. Tilanteeni on synkkä. Valvon enimmäkseen öisin ja olen alkanut viihtymään yhä enemmän pimeässä tietokoneen näyttö usein ainoana valonlähteenäni. Aamuiset heräämiset kirkkaine auringonsäteineen ovatkin minulle äärimmäisen tuskallisia ja liikkuminen ulkona päiväsaikaan on suunnattoman ahdistavan tuntuista. Minulla menee siis huonosti, mutta ei vielä lähellekään niin huonosti kuin sinulla. Tiedän kuitenkin miltä tuntuu kun on mahdotonta nähdä elämässään mitään merkityksellistä ja elämän jatkaminen tuntuu vain hitaasti kituuttavalta tavalta tehdä kuolemaa, sillä minullakin on usein hetkiä, jolloin vajoan todella syvälle synkkyyteen ja alan ajatella itsetuhoisia ajatuksia. Elämäni ei kuitenkaan vielä ole aivan kaiken aikaa tuollaisen tunteen alla elämistä niin kuin sinulla ja sen aidosti oikean kumppanin löytyminen voisi auttaa jo suuresti.
Sinulla tuo elämänkumppani jo on ja hän selvästi rakastaa sinua aivan vilpittömästi, koska on pysynyt luonasi noinkin kauan painajaismaisista vaikeuksistasi huolimatta. Tuollainen oma rakas on tätä nykyä sellainen harvinaisuus, jonka laista tuskin tulee enää toista kertaa elämän aikana vastaan, joten pidä hänestä kaikin voimin kiinni äläkä luovuta. Jos jaksat vielä muutaman kuukauden jatkaa hoitojasi alkaa tilasi toivottavasti parantumaan ja saatat pian huomata kuinka mahtavaa oikeasti onkaan kun on löytänyt itselleen jotakin niin ainutlaatuista kuin sielunkumppanin, joka on kuin toinen puoliskosi ja on aina valmis jakamaan kanssasi niin surut kuin ilotkin...
Elämä on joskus vaikeaa, hyvin vaikeaa. Valoa ei näy tunnelin päässä, tunnelinkin pituus on tuntematon, silti on edettävä hitaasti eteenpäin kompastellen ja seinämiin törmäillen.
Sinulle ja sinun kaltaisillesi lohdutukseksi kerroin oman elämänkohtaloni. Antaakseni sitä toivonkipinää, jota te nuoret niin kovasti kaipaatte epätoivonne tilalle.
Yritä jaksaa. Jos haluat tutustua siihen tarinaani niin osoite on:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000025591317
sinua vielä siitä että sille psykologille täytyy asiat tehdä yhtä selväksi kuin mitä olet tänne palstalle kertonut. jos tuntuu helpommaltaa, printtaa kirjoituksesi ja vie mukanasi kun seuraavan kerran tapaatte. lääkitystäkin kannattaa miettiä uudemman kerran jos ei tunnu mitenkään vaikuttavan.
koeta jaksaa ja kestää...