On outoa tajuta olevansa yksinäinen vaikka on vaimo ja lapsi, ja vanhemmat ja sisarukset lähettyvillä.
Olen aina ollut omalaatuinen ja en pahemmin välitä ihmisistä, mutta toisinaan sitä kaipaa edes paria ystävää. Onhan minulla kavereita, ja sen sellaisia, mutta ainoa ystäväni asuu helevetin kaukana ja emme ole nähneet muutamaan vuoteen. Kotikaupungistani (siis missä asun nyt) ei tunnu löytyvän samanhenkisiä ihmisiä, kaikki tapaamani ovat ahdasmielisiä ja huumorintajuttomia palikoita tai iki-teinejä.
En usko, että edes vaimoni tajuaa kuinka yksinäinen olen, jostain syystä peitän sen. Tulen helposti toimeen ihmisten kanssa, siksipä monet luulevatkin että minunlaisellani olisi paljon ystäviä.
Minulla ystävä on sellainen, jolle voi puhua kaikesta, sellainen joka puhuu takaisin kaikesta. Tuomitsee, on erimieltä, on samaamieltä ja ei välitä vaikka elämän katsomuksemme olisi aivan erillainen. Sellaisia ihmisiä olen löytänyt tähän mennessä vain yhden. Vaimonikaan ei tunnu hyväksyvän minua sellaisena kuin olen, päätellen siittä kuinka kovasti hän minua koettaa muuttaa perus rasittavaksi palikaksi.
Kun olisi ystävä jonka kanssa käydä oluella ja puhua kaikesta, se helpottaisi elämää kummasti. Olut ei välttämätön, mutta pidän hyvästä oluesta varsinkin hyvässä seurassa.
Inhoan teeskenteliöitä ja teeskentely tuntuu olevan muotia nykyään, siksipä onkin niin vaikeaa.
Baareissa en/emme käy koska alkoholi ei miellytä, eikä pahemmin seurakaan niissä. Yleensä baari reissuni päätyvät tappeluun, en tosin aloita niitä. Mutta pojat eivät tunnu kestävän sitä, että en leiki heidän leikkejään vaan olen oma itseni.
Naisia se vetää puoleensa, mystistä, vaikka näkyy selvästi että olen naimisissa, silti aina joku tyrkyttää. KUULEMMA olen kova flirttailemaan, en vieläkään tiedä miten sen teen.
Ne muutaman ystävät tahi melkein ystäväni asuvat kaukana, heihin pidän yhteyttä mesellä tai sähköpostilla, mutta ei se ole sama-asia kuin jutella kasvotusten.
Rasittaa asua punaniskojen keskellä.
Onneksi vaimoni sentään yrittää ymmärtää minua, ja poikani hyväksyy minut vikoineni.
jep, toisinaan vain tarttee purkaa "sydäntään".

Vastaukset 3
Vanhimmat
Yksinäinen ihminen on sellainen, jolla ei ole ystäviä, kavereita, puhumattakaan elämänkumppanista. Hohhoijaa.Kun olet aamusta iltaan, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen yksin, puhelin ei soi(paitsi jos joku sukulainen on sairastunut), ja itse yrität laittaa edes niille puolituttaville viestiä, että mitä kuuluu, etkä saa vastausta...
väärä palsta: Yksinäisyyttä on monenlaista ja sitä voi tuntea myös suuressa joukossa tai perheessä. Turha sinun on tulla määrittelemään, onko jonkun yksinäisyys aitoa.
P.s. Jos kateus loistaa noin selvästi, ei kukaan haluakaan tutustua sinuun.
antaa kaikille vapaus ilmaista itseään!
Ihmisten keskellä olevan yksinäisyys voi olla vielä pahempaa kuin konkreettinen yksinäisyys. Ehkä henkisesti-yksinäinen ei ole kelpuuttanut tapaamistaan ihmisistä itselleen ystäviä, joista taas normi-yksinäinen olisi ollut enemmän kuin innoissaan. Jotkut ihmiset vetävät ihmisiä ympärilleen enemmän kuin toiset, eikä sellaisesta suositusta ihmisestä tule heti mieleen, että hän on yksinäinen.
Jos ei omaa minkäänlaista käsitystä siitä, miten turhauttavaa sellaisen omanarvonsa tietävän ihmisen elämä, tyhmien ja epäkiinnostavien ihmisten keskellä on, ei kannata ohjailla ketään muille foorumeille.