Paniikkihäiriö ja vanhemmat

Kyllä musta se lapsuus on aika ratkaiseva tekijä, itse olen 16 ja olen joutunu kokemaan kaikenlaista.

Uskon asioiden nivoutuvan toinen toisiinsa ja niin menneisyyden kuin nykyisyyden vaikuttavan myös oireiluun, mutta itsehän sen tietysti parhaiten tietää mitkä tekijät pääasiallisesti lisäävät paniikin tunnetta. Toki täytyisi sitten miettiä millaista elämää vanhempasi ovat sinua ennen viettäneet, mikä on saanut jonkun asian menemään kasvatuksessasi väärin ja pian ratkotaankin sitten useamman sukupolven solmuja ennen kuin päätyy taas tähän päivään ja omiin oireisiin.

Omalla kohdallani paniikkioireet ovat olleet voimallisesti esillä raskaissa elämänvaiheissa, joissa minä itse sellaisena kuin olen (ml lapsuus, nuoruus, oma itsenäinen elämä) ja sen hetkinen elinympäristö ristiriidassa mitä haluan. Uskon myös, että osa paniikkioireista on reaktiota stressiin ja toimii hälytyksenä miten minä jaksan noin muuten. Otan hälytyksen vakavasti ja mietin elänkö itselleni rehellisellä tavalla. Se miettiminen pitää myös sisällään pohdintaa lapsuuden opeista ja elämisen malleista ja mikä niistä olisi syytä pohtia kokonaan uusiksi.

Olen 42v.

Rakastan vanhempiani hyvin paljon, se sanottakoon ihan kärkeen. Lapsuuteni oli hyvä, osittain... oli ainaista pelkoa ja suorittamista, huomion ja hyväksynnän hakua. Sitä koristivat lauseet "jos nyt olet kiltti tyttö...", "etkö sinä olekaan kiltti tyttö kun noin itket" ja "jos et nyt ole kiltti..", siitä jäi väistämättä kuva, että niin pitkään minut hyväksytään kun teen vanhemmille mieliksi, perhepäivä hoitajalle meno oli elämäni kauheimpia kokemuksia, mielistelin isää jotta hän hakisi minut poiskin sieltä, itkin ja olin varma että isä ei tulekaan hakemaan.
Lisäksi lapsuuttani varjosti alkoholismi, ei ollut yksinkertaisesti tilaa omille tunteille, ei saanut olla paha olo.

Ikää minulla on vasta 24 mutta kärsinyt masennuksesta jo 10 vuotta ja paniikkihäiriön mahdollisuutta minulla tutkitaan.
Tunnen olevani huono ihminen jos en jaksa joka päivä imuroida ja siivota ja pitää asioita kasassa. En kestä negatiivistä enkä rakentavaakaan palautetta, otan sen aina liian henkilökohtaisesti, varsinkin jos se tulee mies henkilön suusta.

Meillä ei koskaan sanottu että rakastan sinua tai jos itketti, että tulepas isin syliin, isi lohduttaa, pieni hetki itkua oli ok, mutta jos se ei ottanut loppuakseen piti mennä omaan huoneeseen huutamaan. Ei kukaan lohduttanut.
Käyn lapsuuttani läpi terapeutin kanssa, yritän nyt löytää itsestäni sellaisen aikuisen ja vanhemman, mitä omani eivät olleet. Tie on pitkä ja perkeleen kivinen. Monet itkut on itketty ja tullaan vielä itkemään.

Ajattelin ensin kun terapeuttini sanoi masennukseni johtuvan lapsuudesta, että niimpä niin, ainahan sitä lapsuutta on helppo syyttää, mutta nyt kun sitä on käynyt läpi, kaikki ne silloin huomiotta jääneet tunteet, asia alkaa näyttää päivän selvältä. Paljon on vielä käymättä mutta päivä kerrallaan.

En tiedä saako tästä mitään selvää, yritin kuitenkin :)