Meillä on eroahdistusta isästä ja tämä "vaihe" on kestänyt nyt puolisen vuotta. Onkohan edes mikään vaihe enää. Tyttö (1v2vko) on normaali seurassani vain jos isää ei ole saatavilla. Heti kun isä tulee kotiin pitää olla vain isän kanssa. Jos isä tekee töitä talossa (oma firma) huudetaan oven takana sydäntä särkevästi, mikään mitä äiti silloin tekee ei käy.
Aluksi olin tyytyväinen asiaan. Isä-tytär -suhde on ainakin kunnossa ja sain itsekin hengähtää kun isä hoiti lasta (olisi muutenkin kyllä hoitanut). Mutta nyt on suoraan sanottuna rasittavaa tämä kaikki. Jos olemme kolmestaan kotona niin mies ei saa hetkeäkään rauhaa eikä äiti saa auttaa hoitamaan neitiä ollenkaan. Käytännön vaikeuksia seuraa kun miehen on tehtävä töitä kotona ja tyttö vaan kiljuu kun tuntee/kuulee että isi on kotona mutta oven takana. Kun isi lähtee töihin niin häntä etsitään itkien konttaamalla joka huoneesta.
Olimme hotellissa juuri yötä. Koin hirveää ikävää ja halusin heti kotiin tultuamme rutistaa lasta. Mutta hän halusi vain isille, oli ilmeisesti ikävä vain isiä. Kieltämättä tuli itku kurkkuun vaikka aikuisena pitäisi kai tajuta että lapsella on omat juttunsa joskus. Tämä juttu vain on niin pitkäkestoista jo että taitaa olla elämäntapa eikä mikään vaihe.
Miksi äiti ei kelpaa? Olen hoitanut tyttö kotona ja kahdestaan meillä on kivaa. Mies on tietysti harvemmin kotona ja näin tyttö haluaa olla hänen kanssaan tästäkin syystä. Silti tämä eroahdistus käy itsetunnolle ja tunnen epäonnistuneeni jollain lailla kun lapseni ei halua olla kanssani.
Onko mitään keinoja tasapainottaa tilannetta?
Aluksi olin tyytyväinen asiaan. Isä-tytär -suhde on ainakin kunnossa ja sain itsekin hengähtää kun isä hoiti lasta (olisi muutenkin kyllä hoitanut). Mutta nyt on suoraan sanottuna rasittavaa tämä kaikki. Jos olemme kolmestaan kotona niin mies ei saa hetkeäkään rauhaa eikä äiti saa auttaa hoitamaan neitiä ollenkaan. Käytännön vaikeuksia seuraa kun miehen on tehtävä töitä kotona ja tyttö vaan kiljuu kun tuntee/kuulee että isi on kotona mutta oven takana. Kun isi lähtee töihin niin häntä etsitään itkien konttaamalla joka huoneesta.
Olimme hotellissa juuri yötä. Koin hirveää ikävää ja halusin heti kotiin tultuamme rutistaa lasta. Mutta hän halusi vain isille, oli ilmeisesti ikävä vain isiä. Kieltämättä tuli itku kurkkuun vaikka aikuisena pitäisi kai tajuta että lapsella on omat juttunsa joskus. Tämä juttu vain on niin pitkäkestoista jo että taitaa olla elämäntapa eikä mikään vaihe.
Miksi äiti ei kelpaa? Olen hoitanut tyttö kotona ja kahdestaan meillä on kivaa. Mies on tietysti harvemmin kotona ja näin tyttö haluaa olla hänen kanssaan tästäkin syystä. Silti tämä eroahdistus käy itsetunnolle ja tunnen epäonnistuneeni jollain lailla kun lapseni ei halua olla kanssani.
Onko mitään keinoja tasapainottaa tilannetta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Meidän perheessä minä olen hoitanut kolme
ja yksivuotiaat pojat suurimmaksi osin yksin, sillä isä on paljon
töissä päivisin ja öisin myös..
Isä ei ole kovin lapsirakas... siis toki rakastaa lapsiaan, muttei hauskuuta tai juurikaan leiki heidän kanssa. (joskus tietysti, mutta yleensä kotona ollessa ei sitä tee)
Elikkäs nyt on siis niin,että jos minun
täytyy yksin lähteä pois ja isä jää poikien kanssa, niin siitä tulee kauhea kohtaus; "äiti minä tuun mukaan, älä mene" , ja kauhea itku ja huuto.. nyt se on tarttunut pienempäänkin... eli molemmat huutaa äidin perään.
Se on todella raastavaa, myös isästä tuntuu pahalta, sillä niinkun sanottu, hän rakastaa ja
välittää vaikkei kauheasti peuhaakaan.
Ja tähän väliin täytyy sanoa, etten minäkään mikään viihdyttäjä ole.
Onko kysymys siis äitiin liimautumisesta, vai siitä ettei he pidä isästään...??
Yhdessä kun ollaan niin kaikki ok... paitsi siis
äiti pyyhkii, ja laittaa nukkumaan
ym. ym. koska vain äiti kelpaa
"hoitamaan".
Ja esim. uimahallissa isompi poika ei suostu isän kanssa pukkariin vaan ainoastaan äidin...
että isiä pitää rohkaista isyyteen. Olisiko teilläkin tämmöisestä kyse. Että onhan se kiva kun äiti vaan hoitaa jne. Lapset kokee sinut turvallisemmaksi. Meillä myös lapset on minun perään, koska enimmäkseen hoidan. Mutta kyllä se isä pystyy hoivaamaan myös, eli ei kannata jättää omia menoja tuon takia.
Niinpä se kai on että isää pitää rohkaista.
Ja kyllä jotenkin sen tunnistan, että olen omasta tahdostani tehnyt tiettyjä asioita vain itse, koska sujuu nopeammin ym.
Mutta toisaalta mieheni on aika vanhanaikainen, sillä lailla, että ajattelee, että nainen hoitaa perheen ja mies työn... ja nyt se on ollut ok kun kerran kotona pojat hoidan.
Ärsyttää vaan olla niin tärkeä...mutta sen takia en ole kotiin jäänyt vaan huutojen saattelemana lähtenyt asioilleni.... mutta kyllä se raastaa...
Eikä kotona,muuten enää palatessani itketä, mikä on hyvä!
Tosin isovanhemmat kelpaa hoitajiksi ilman mitään mutinaa samoin kummit... että että en tiedä...
tai en tiedä mitä tämä on.
15v kokemuksella lastenhoitajana tiedän asiasta paljon,muuttei tälläistä ole koskaan kohdalle tullut työelämässä.nyt sitten oman kanssa....
poikani on 1.5v. hoidan häntä kotona hoitovapaalla.
isä on lapselle tärkeä,ja juoksujalkaa mennään isän syliin kun tämä kotiin tulee. touhuilevatkin kyllä yhdessä.
mutta silti äidin kaipuu on tosi kovaa.huuto tulee heti kun äiti häviää,niinpä vessassakin istutaan ovet selkosen selällään. toki poika liikkuu kodissa ja touhuaa,mutta äiti täytyy löytyä aika äkkiä. jos ei löydykään alkaa hysteerinen huuto,kenenkään syli ei käy,huitoo ja rimpuilee,itkee niin että lopuksi oksentaa ja itkee aina vaan lisää.ei rauhotu vaikka yrittäis kiinnitää huomion muuhun,kasvotkin lopuksi verenpurkaumilla....
no,en tietenkään ole väkisin poikaa luotani työntämässä.asiat järjestellään siten että olen läsnä.nyt vaan on tulossa tilanne,että pian syntyy pikkusisarus. miten järjestellään minun sairaalassa olo?????
ollaan monesti mietitty olisko poika pitänyt hoidattaa vieralla edes vähän,mutta toisaalta uskon että lapsi kyllä irtautuu vanhemmastaan luonnollisestikin,ilman pakkototuttelua, voihan se kestää kauankin...nyt vaan ei olis aikaa odotella! isä ei liioin halua ottaa näitä harjoittelu/pakkohuutohoitotilanteita lapsen huudattamiseksi ja kouluttamiseksi irti äidistään. muutamista tilanteista (jolloin olen tehnyt pikaisen kauppareissun tai ollut saunassa...) on jäänyt niin paha mieli hänelle.
siispä mitä neuvoja saisin????
1v2kk on vielä äidin kanssa symbioosissa, eli kokee olevansa samaa henkilöä äidin kanssa! Eli eihän hän sinua osaa kaivata kun pitää itsestään selvänä. Kyllä äiti on aina äiti tuossa iässä. Ellei siis teillä ole jotain vuorovaikutusongelmaa? Turha olla mustasukkainen.
Meilläkin 2v typykkä on isän perään, varsinkin kun isä on kotona ja varsinkin kun lähtee. Mutta kyllä äiti on aina äiti. Itse kyllä huomasin tuossa taannoin, että aloin jättää hänet isän hoitoon tosi mielelläni ja sitten jo kärsi vuorovaikutuskin, en esim. muistanut enää leikkiä hänen kanssaan kun isä oli kotona, vaan oletin, että isä vaan leikkii kun heillä niin synkkaa.
Kyllä sinä olet tytölle silti tärkein, älä hermostu! HÄn vain siis kokee, että olette sama tyyppi.
Luulen, että tyttö vain yksinkertaisesti luottaa sinuun ja läsnäoloosi täydellisesti, eikä hänen tarvitse hakea huomiotasi millään "konsteilla". Luottamus isään sensijaan saattaa vielä olla kehittymässä, ja hän reagoi tähän ikäänsä vastaavalla tavalla, eli haluamalla huomiota ylenpalttisesti, aina kun isä on paikalla. En siis usko, että tässä on kysymys ollenkaan siitä, että tyttö rakastaa isää enemmän kuin sinua, tai ettet olisi hänelle tärkeä, vaan juuri päinvastoin. Varmasti ajan kuluessa tämäkin asia tasaantuu.
Mutta olen lakannut tuntemasta itseäni syrjityksi.
Ajattelen ihan samoin,niinkuin useat täällä on kirjoittaneet jo, että olemme lapsen kanssa yhtä.
Isä on aika paljon pois kotoa, töitten perässä reissaa. On tottakai ilmiselvää, että kaipaa isäänsäkin läsnä oloa.
Joka kerta, kun isänsä on kotona, miulle itselle jää enempi aikaa keskittyä muuhun... voin vaikka lukea kirjan rauhassa! =)
Saamme olla tytön kans niin paljon kahden, etten mustasukkainen ole tytön huomiosta. Mutta tytön kans tulee kyllä välillä eripuraa isän huomiosta.
- 1.11kk tytön äippä =)
Meillä tyttö saman ikänen ku teidän lapsi. On kovasti mummun ja papan perään. Hirvee huuto ja mekastus ku menen hakemaan mummolasta kotia ja hirvee huuto ja mekastus jos mummo ja pappa lähtee meiltä kottiisa.
Laps ollu aina sunnuntaisin mummolassa koko päivän. (Mun ei kannata sinne ees mennä ku mä en voi mummolassa omaa lastani hoitaa enkä leikkiä-ei huoli mua/käyttäytyy ku olisin tuntematon)Muuten aina kotona minun kanssani. Paitsi kahtena iltana viikossa pari tuntia naapurissa ku äiskä käy salilla. Naapurista lähtee mielellään kotia mutta mummolasta ei millään. Ja naapuriin jää huutamaan mun perään.
Kuulema tää on aivan normaalia. Meillä ollu aina näin. Periaatteessa tunnen kyllä mustasukkasuutta lapsestani mummolassa käynnin jälkeen, mutta yritän ainakin ajatella positiivisesti (et kiva ku laps tykkää mummolassa olosta)
Joskus olen aatellu et johtuuko tää siitä et mua on vaa yks ja niitä kaks. Jos laps sitten tarvitsis enemmän porukkaa ympärilleen?? tiedä häntä