Olen pitänyt itseäni aina äärettömän vahvana ja lujana ihmisenä. Minulla on ollut paljon todella raskaita kokemuksia ja aina niistä selvinnyt. Minä olen ollut meidän perheessä se vahvin. Aina iloinen ja positiivinen.
Olen osannut kääntää kaikki negatiiviset asiat pienen suruajan jälkeen positiivisiksi ja itselleni voimavaraksi, ottanut opikseni.
Enää en yksinkertaisesti jaksa keksiä mitään positiivista, joka auttaisi jatkamaan. Niistäkin harvoista pienistä positiivisista asioista löydän likaisen kääntöpuolen...
Nukkuminen tuntuu pelottavan hyvältä. En jaksaisi herätä aamulla millään. Ennen olen ajatellut, että jokaiselle on olemassa tietty määrä hyvää ja pahaa elämässä. Minulla ei vielä kovin montaa hyvää ole ollut ja liiat negatiiviset kokemukset vain voimistavat tunnetta, ettei minulle enää mitään positiivista tapahdukkaan.
Tunnen itseni hyvin, osaan analysoida itseäni ja käyttäytymistäni vähän liiankin hyvin. Olen katkera asioista, joita minulle on tapahtunut. Olen kateellinen ihmisille, joilla menee paremmin kuin minulla. Muutenkin muilla asiat tuntuvat järjestyvän kuin itsestään, minulla ei, vaikka kuinka niiden eteen töitä tekisin. Mitään en koskaan ole "ilmaiseksi" saanut.
Olen herkkä. Itken ja itken, enkä voi lopettaa. Tuntuu todella pahalta.
Minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Tiedän, etten koskaan voisi oikeasti itselleni mitään pahaa tehdä, enkä edes yrittää, mutta silti mietin, kuinka ihanaa olisi vain kadota ja aloittaa uusi elämä, lavastaa oma kuolema. Syyttää "kuolemastani" ihmisiä, jotka teoillaan ovat minua loukanneet. Tämä tunne tuntuu pelottavan hyvältä. Haluaisin kostaa ja että nämä ihmiset tuntisivat olonsa surkeaksi, niinkuin minäkin olen heidän vuokseen joutunut kokemaan.
Itsetuntoni on ihan nollassa. En osaa mitään, enkä kelpaa kenellekkään tai mihinkään. Tekisi mieli vain olla kotona tekemättä yhtään mitään ja monesti olenkin. Pieni toivon kipinä aina kun jonnekkin lähden, että nyt jotain positiivista minunkin elämään välillä. Kotiin palattuani olen entistä surkeampi, kun mitään ei tapahtunutkaan.
Surkuttelen itsesäälissä ja haukun itseni lyttyyn. Jos löydän itsestäni jotain hyvää, aina jollakin toisella on sekin asia paremmin.
Kovasta yrityksestä huolimatta, mikään, mihin alan, ei onnistu. Enää en jaksa edes yrittää. Huoh.
Olen osannut kääntää kaikki negatiiviset asiat pienen suruajan jälkeen positiivisiksi ja itselleni voimavaraksi, ottanut opikseni.
Enää en yksinkertaisesti jaksa keksiä mitään positiivista, joka auttaisi jatkamaan. Niistäkin harvoista pienistä positiivisista asioista löydän likaisen kääntöpuolen...
Nukkuminen tuntuu pelottavan hyvältä. En jaksaisi herätä aamulla millään. Ennen olen ajatellut, että jokaiselle on olemassa tietty määrä hyvää ja pahaa elämässä. Minulla ei vielä kovin montaa hyvää ole ollut ja liiat negatiiviset kokemukset vain voimistavat tunnetta, ettei minulle enää mitään positiivista tapahdukkaan.
Tunnen itseni hyvin, osaan analysoida itseäni ja käyttäytymistäni vähän liiankin hyvin. Olen katkera asioista, joita minulle on tapahtunut. Olen kateellinen ihmisille, joilla menee paremmin kuin minulla. Muutenkin muilla asiat tuntuvat järjestyvän kuin itsestään, minulla ei, vaikka kuinka niiden eteen töitä tekisin. Mitään en koskaan ole "ilmaiseksi" saanut.
Olen herkkä. Itken ja itken, enkä voi lopettaa. Tuntuu todella pahalta.
Minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Tiedän, etten koskaan voisi oikeasti itselleni mitään pahaa tehdä, enkä edes yrittää, mutta silti mietin, kuinka ihanaa olisi vain kadota ja aloittaa uusi elämä, lavastaa oma kuolema. Syyttää "kuolemastani" ihmisiä, jotka teoillaan ovat minua loukanneet. Tämä tunne tuntuu pelottavan hyvältä. Haluaisin kostaa ja että nämä ihmiset tuntisivat olonsa surkeaksi, niinkuin minäkin olen heidän vuokseen joutunut kokemaan.
Itsetuntoni on ihan nollassa. En osaa mitään, enkä kelpaa kenellekkään tai mihinkään. Tekisi mieli vain olla kotona tekemättä yhtään mitään ja monesti olenkin. Pieni toivon kipinä aina kun jonnekkin lähden, että nyt jotain positiivista minunkin elämään välillä. Kotiin palattuani olen entistä surkeampi, kun mitään ei tapahtunutkaan.
Surkuttelen itsesäälissä ja haukun itseni lyttyyn. Jos löydän itsestäni jotain hyvää, aina jollakin toisella on sekin asia paremmin.
Kovasta yrityksestä huolimatta, mikään, mihin alan, ei onnistu. Enää en jaksa edes yrittää. Huoh.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä vertaa itseäsi muihin,että jollain on paremmin.Mitä sittenNauti siitä mitä sinulla on.Ajatus,että tulisi samanverran hyviä asioita,kuin huonoja ei pidä paikkaansa.Toisille ihmisille kasaantuu vain enemmän kuormaa.Minullakin ollut vaikea elämä.Ystävät sanoivat ettei enempää voi tulla,niin sairasruin vielä vakavasti ruumiillisesti.Se on vain kestettävä.Ei voi luovuttaa.On elettävä tässä,ja nyt.Hae itsellesi apua lääkäriltä,ja elämä näyttää taas valoisemman puolen,Voimia
minun elämästäni, paitsi, kateuden olen saanut karistettua elämästäni kovalla työllä, jo vuosia sitten.
Kaikki muu osuu, kuin nenä päähän.
Painoin töitä kuin hullu, enkä pysähtynyt.
Ja kun lääkäri suositteli sairaslomaa uupumuksen takia, sanoin, että älä kirjoita paljon, kohta olen jo kunnossa. Enkä ottanut kuuleviin korviinikaan, että olisin masentunut.
Minulla meni puoli vuotta, ennenkuin sain edes myönnettyä itselleni olevani avun tarpeessa.
Sinä en aikana en ollut töissä,lääkäri ei laskenut.
Lääkitystä tarjottiin , en ottanut.Eräänä päivänä ajoin autolla kotia kohti ja romahdin täysin. Ajoin sivuun ja soitin suoraan lääkärille, joka määräsi reseptit apteekkiin, mieliala ja rauhoittavatlääkkeet.
Nukuin kaksi kuukautta 14-16 h/vrk.
Elämä oli ihan piip, ja minulla on kolme lastakin.
En käynyt missään, en soittanut mihinkään, saatoin olla kuusikin päivää, etten nokkaani laittanut edes ulos talosta.
Olen syönyt lääkkeitä jo puolitoista vuotta, mikään ei ole näköjään vaikeampaa, kuin särkyneen mielen korjaus. Isoista leikkauksistakin toipuu nopeammin.
On hyviä päiviä, mutta ehkä kuitenkin enemmän huonoja päiviä.
Nukkuminen on korjaantunut entisiin , n.8h yöllä
ja tilanteen mukaan nukun myös päivällä.
Ja se yrittäminen.
Nykyään en pakota itseäni mihinhkään. En edes yritä. Teen jos viitisin tai jaksan ja toki jo jotain jaksankin, mutta jos jotain PAKKO tehdä, tekemättä jää.
En enää koskaan palaa ennalleen. En tule niin vahvaksi, kuin ennen olin, enkä jaksa kantaa vastuuta omista ja muiden hommista. Teen vain oman osuuteni ja yritän pärjätä.
Silloin, kun minulla on hyvä päivä, ajattelen, että masennuksen kautta, minusta tulee parempi ihminen, ainakin itselleni.
Jos jaksat hae apua, se on järkevintä.
Paljon voimia ja hyvää kevättä.
Jäin suu auki lukemaan viestiäsi.. alku oli ihan kuin omaa potilaskertomukseni. Vahva, vastuuta ottava, vaikeuksista omin voimin nouseva ihminen.
Minä olin meidän huushollissa, samoin työelämässä se rambo, joka aina syöksyi suoraan tulta päin. Surut jäi surematta, koska ei "ehtinyt". Piti vaan painaa pitkää päivää ja jaksaa, jaksaa, kannustaa muita, kantaa muiden huolia, viedä asioita eteenpäin itseään säästämättä. Sitten tuli se totaalinen pysähdys. Merkit olivat nähtävissä jo pidemmältä ajalta, mutta eihän niitä turbomoottorista kykene näkemään.
Nyt sinä tarvitset itsekkäästi aikaa vain itsellesi, muut huolehtikoot vaihteeksi sinusta.
Sen minäkin jouduin tunnustamaan, että olen vaan ihan tavallinen pieni ihminen, joka tarvitsee apua. Itsesääliin, eikä itsesi vähättelemiseen ole mitään aihetta. Olet hieno tyyppi, vahva ja jaksava, kunhan saat itsesi kuntoon. Palkitse itsesi pienistäkin työvoitoista. Pienikin ponnistus kohti normaalia arkea on askel eteenpäin. Step by step. Yksi askel eteenpäin, joskus puoli askelta taaksepäin, mutta suunta pitää olla kohti vastatuulta.
Käsittelemättömien asioiden osalta päätös on vain sinun. Haluatko jättää ne taaksesi tai kohdata ne esim. terapiassa, joka prosessina on aika tuskallinen, joskin parhaimmillaan varmasti vapauttava. Minä en siihen lähtenyt, olen psykiatriltani saamia hyviä ohjeita käyttäen yrittänyt itse työstää asioita kohtuullisella menestyksellä.
Kaikki kääntyy vielä hyväksi, usko minua. Yritä liikkua, nauttia keväästä, tee töitä puutarhassa, jos semmonen löytyy. Joku sanoikin että "hanki puutarha ennenkuin lääkäri määrää". Mutta kaikki tekeminen ihan omien voimien mukaan.
Vahva ihminen kantaa usein liian raskaan kuorman, kantaa heikompiaan, tekee enemmän, kuin mihin voimavarat riittävät. Luulenpa että sinulle on käynyt samoin kuin minulle. Mutta täältä me noustaan, eikö? Entistä vahvempina, kokemuksista viisastuneina.
Ihanan kannustavaa..:) Nyt jo vähän hymyilyttää, kuinka tunnekuohuissani noin voimakkaasti kirjoitin..
Mutta, en oikein tiedä, mistä sitä apua saisin. Itse luulen, etten vielä niin vakavasti apua tarvitsisi, että ammattiauttajalle pitäisi mennä... (vai onkohan tämä sitten se omien ongelmien kieltämisvaihe?) Ensimäinen askel kuitenkin on, että tulin tänne avautumaan asiasta, ajatus vain tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, että näinhän se on, olen masentunut.
Minäkin, joka vuosikausia katsellut läheistensä masennusta, tukenut ja antanut voimaa. Nähnyt miten alas toinen voi murheissaan vajota. Ja nyt minun vuoroni sitten. En tiedä, onko se itsepetosta vai mitä, kun kuvittelen (toistaiseksi) selviävän ilman ammattiapua, keväthän on tunnetusti masentuneiden kulta-aikaa. Tiedän kyllä, että joillakin masennus on vielä sata kertaa pahempaa kuin minulla.
Luulen, että jos voisin jollekkin asiasta oikeasti avautua, sekin jo helpottaisi kummasti. Minulla vain on semmoinen ystäväpiiri, että he eivät edes halua kuulla, jos muilla on vaikeaa,(ovat asian erittäin selvästi ääneen ilmaisseet) koska se alkaa heitä itkettämään ja tuntuu niin pahalta. Tekee mieli vaan huutaa, että vittu sä oikeesti tiedä yhtää, miltä paha olo tuntuu! Yhdelle olen hieman avautunut olotilastani, mutta hänkin luulee tämän olevan vain hetkellinen heikko hetki.
Ystäväni tietävät elämäni vaikeista hetkistä ja jaksavat ihan ääneen ihmetellä, miten minusta niistä huolimatta on tullut näinkin tasapainoinen ja järkevä. Aluksi ajattelin, että en niistä huolimatta, vaan juuri niiden vuoksi minusta tuli se vahva ja reipas, kun oli vaan pakko pärjätä. Nyt sitten se oman heikkouden myöntäminen onkin niin hemmetin hankalaa.
Ja kyllähän niitä hyviäkin hetkiä aina silloin tällöin on, siksi kai se oma mielenterveysongelma on niin vaikeaa myöntää.
Ajattele että aina,siis AINA,löytyy niitä
joilla on asiat huonommin kun sinulla.
Ehkä auttaa ehkä ei..