Mutsi kuoli kun mä olin kolmetoista. Se oli kait autokolarissa, tai jotain... Faija on juoppo, mikäs muu...? Sen luokse ei voi mennä enää. Mä oon nyt lastenkodissa, ja mulla on oma opettajakin täällä. Oon suunnitellu jo pitkään, että mä karkaan täältä. Yksin. Sitten mä liftaisin, ja lähtisin maalle. Menisin vaikka töihin sinne jonnekkin kauppaan, jossa mua ei tunnisteta. Tai sitten liftaan lappiin, jossa mummo asuu. Sitten eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai, en ehkä sittenkään. En osaa päättää.
Kukaan ei haluu olla mun kanssa täällä. Muut nuoret vaan räkii mun päälle, ja heittelee mun päälle tupakan stumppeja... Sama se! Kohta ne ei enää mua simputa, kun mä karkaan, ja teen mitä haluan! Mut onneks mulla on sentään vielä Sari. Mä tutustuin siihen täällä. Se ei ollu kuin muut. Se ymmärs mua...
Ja jos haluutte tietää mun sisaruksista, niin mun pikkusisko Mari, ja pikkuveli Joona on lähetetty Saksaan jo pieninä.
Siellä asuu mun äidin sisko.
Mun isoveli taas on lähteny kaheksantoista vuotiaana Espanjaan. Mulla ei oo koskaan ollu siihen hyvät välit. Aina me vaan riideltiin, ja huudettiin. No, kaipa se mua silti rakastaa. Toivottavasti.
Oottakaa. Hoitaja tulee tänne...
"No, mitenkäs täällä voidaan?", hoitaja kysyy.
"Sä et haluu tietää.", mä vastasin.
"Tottakai mä haluan tietää...", hoitaja sanoo.
"No, aivan paskasti!", mä huusin.
"Noh, noh! Ei se elämä noin pahaa ole.", hoitaja hyssytteli.
"Ai ei vai!? Mee pois!", mä huusin.
"Okei! Mutta muista, että mä yritin olla sulle kiltti!", hoitaja ärähti.
"JooJoo!", mä vänkäsin.
On niillä ottaa tulla kyselemään pitkin päiviä, että 'mitenkäs täällä voidaan?', siis voi vee! Ihan niinkun ne ei tietäis.
Hoitajat on tyhmiä, ruoka on pahaa, muut on ilkeitä, mutta mun huone on maailman viihtysin paikka mitä voi vaan olla! Mä oon laittanu tänne Nirvanan, Nightwishin, ja Lordin julisteita, ja mulla on mankka melkein koko ajan päällä. Toi ikkuna on ainoo huono juttu tässä huoneessa.
Se on liian pieni, ja jos on kirkas ilma, niin ei ole verhoja niihin! No, kaipa se on nyt pienin mun huolistani.
Mun täytyy myöntää, että mä viiltelen... Mä en ees tiiä MIKS mä ees teen niin... Mutta kaipa mä haen huomiota, tai jotain... En mä tiiä! Hoitajat ei oo vielä nähny mun arpia, mutta mä aijon näyttää ne niille ennen kun mä karkaan... Tuntuu vaan siltä, että mä haluun näyttää ne niille... En tiiä miks.. Mutta ehkä siks, koska mä tarviin apua! En jaksa enää höpistä tässä omista huolistani... En vaan enää jaksa!
Hei! Mun ovella on joku!
"Moi Sari!", mä huudahdin.
"SHHHHH. Hiljaa...", Sari kuiskas.
"Mi-tä sä täällä...-", mä änkytin.
"Oon täällä salaa... Karkasin mun huoneesta. Pääsenkö sisään?", Sari sanoi hiljaa.
"Joo, tottakai!", mä sanoin hiljaa, ja avasin oven varovaisesti.
Sari tuli sisään, ja se istu mun sängynlaidalle.
"Miten sä karkasit?", mä kysyin heti.
"Se on salaisuus...", Sari sanoi salaperäisesti.
"Ei! Nyt joku tulee! Mee mun sängyn alle piiloon!", mä suhisin.
Hoitaja tuli taas tarkastuskierrokselle...
"Oletkos nähnyt Saria?", hoitaja Naukkarinen kysyi epäilevästi. (Me kutsutaan Sarin kanssa sitä Naukkariseks, koska me ollaan nähty se naukkailemassa viinaa työaikana...)
"Ööööö....En oo. Miten niin?", kysyin --muka kiinnostuneena--.
"Se on kadonnut huoneestaan, ja me etsitään sitä. Että jos nyt vaikka kertoisit missä se on...", Naukkarinen tivasi.
"Kuule, EN OO NÄHNY SITÄ MISSÄÄN! Se on varmaan vessassa, tai jossain!", mä huusin.
"Hyvä on sitten... Mutta jos selviää, että Sari onkin ollut täällä, niin sinun käy huonosti!", Naukkarinen huusi kurkkusuorana.
Sitten se lähti, ja pamautti oven perässään.
"Huh!", Sari huokaisi, ja kömpi pois sängyn alta.
"No, sun kait täytyy mennä takas huoneesees...", mä sanoin.
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Kannattaako jatkaa? Kertokaa mielipiteitänne. Se olisi tärkeää... :D
Kirjoitan myöhemmin sellaisia novelleja joita VOI jatkaa. OK?
Kukaan ei haluu olla mun kanssa täällä. Muut nuoret vaan räkii mun päälle, ja heittelee mun päälle tupakan stumppeja... Sama se! Kohta ne ei enää mua simputa, kun mä karkaan, ja teen mitä haluan! Mut onneks mulla on sentään vielä Sari. Mä tutustuin siihen täällä. Se ei ollu kuin muut. Se ymmärs mua...
Ja jos haluutte tietää mun sisaruksista, niin mun pikkusisko Mari, ja pikkuveli Joona on lähetetty Saksaan jo pieninä.
Siellä asuu mun äidin sisko.
Mun isoveli taas on lähteny kaheksantoista vuotiaana Espanjaan. Mulla ei oo koskaan ollu siihen hyvät välit. Aina me vaan riideltiin, ja huudettiin. No, kaipa se mua silti rakastaa. Toivottavasti.
Oottakaa. Hoitaja tulee tänne...
"No, mitenkäs täällä voidaan?", hoitaja kysyy.
"Sä et haluu tietää.", mä vastasin.
"Tottakai mä haluan tietää...", hoitaja sanoo.
"No, aivan paskasti!", mä huusin.
"Noh, noh! Ei se elämä noin pahaa ole.", hoitaja hyssytteli.
"Ai ei vai!? Mee pois!", mä huusin.
"Okei! Mutta muista, että mä yritin olla sulle kiltti!", hoitaja ärähti.
"JooJoo!", mä vänkäsin.
On niillä ottaa tulla kyselemään pitkin päiviä, että 'mitenkäs täällä voidaan?', siis voi vee! Ihan niinkun ne ei tietäis.
Hoitajat on tyhmiä, ruoka on pahaa, muut on ilkeitä, mutta mun huone on maailman viihtysin paikka mitä voi vaan olla! Mä oon laittanu tänne Nirvanan, Nightwishin, ja Lordin julisteita, ja mulla on mankka melkein koko ajan päällä. Toi ikkuna on ainoo huono juttu tässä huoneessa.
Se on liian pieni, ja jos on kirkas ilma, niin ei ole verhoja niihin! No, kaipa se on nyt pienin mun huolistani.
Mun täytyy myöntää, että mä viiltelen... Mä en ees tiiä MIKS mä ees teen niin... Mutta kaipa mä haen huomiota, tai jotain... En mä tiiä! Hoitajat ei oo vielä nähny mun arpia, mutta mä aijon näyttää ne niille ennen kun mä karkaan... Tuntuu vaan siltä, että mä haluun näyttää ne niille... En tiiä miks.. Mutta ehkä siks, koska mä tarviin apua! En jaksa enää höpistä tässä omista huolistani... En vaan enää jaksa!
Hei! Mun ovella on joku!
"Moi Sari!", mä huudahdin.
"SHHHHH. Hiljaa...", Sari kuiskas.
"Mi-tä sä täällä...-", mä änkytin.
"Oon täällä salaa... Karkasin mun huoneesta. Pääsenkö sisään?", Sari sanoi hiljaa.
"Joo, tottakai!", mä sanoin hiljaa, ja avasin oven varovaisesti.
Sari tuli sisään, ja se istu mun sängynlaidalle.
"Miten sä karkasit?", mä kysyin heti.
"Se on salaisuus...", Sari sanoi salaperäisesti.
"Ei! Nyt joku tulee! Mee mun sängyn alle piiloon!", mä suhisin.
Hoitaja tuli taas tarkastuskierrokselle...
"Oletkos nähnyt Saria?", hoitaja Naukkarinen kysyi epäilevästi. (Me kutsutaan Sarin kanssa sitä Naukkariseks, koska me ollaan nähty se naukkailemassa viinaa työaikana...)
"Ööööö....En oo. Miten niin?", kysyin --muka kiinnostuneena--.
"Se on kadonnut huoneestaan, ja me etsitään sitä. Että jos nyt vaikka kertoisit missä se on...", Naukkarinen tivasi.
"Kuule, EN OO NÄHNY SITÄ MISSÄÄN! Se on varmaan vessassa, tai jossain!", mä huusin.
"Hyvä on sitten... Mutta jos selviää, että Sari onkin ollut täällä, niin sinun käy huonosti!", Naukkarinen huusi kurkkusuorana.
Sitten se lähti, ja pamautti oven perässään.
"Huh!", Sari huokaisi, ja kömpi pois sängyn alta.
"No, sun kait täytyy mennä takas huoneesees...", mä sanoin.
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Kannattaako jatkaa? Kertokaa mielipiteitänne. Se olisi tärkeää... :D
Kirjoitan myöhemmin sellaisia novelleja joita VOI jatkaa. OK?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä aihe.. Mulla on ollu tarkotuksena kirjottaa mielisairaalan tyypeistä.. Mut toi on TOSI hyvä... Jatka... KIITOS
Kiitoksia! :D
"No, nähään sitten joskus taas! Heh! Vai aijotko karata lähiaikoina?", Sari kysyi.
"En....En tiiä...Kai.", mä vastasin.
"Mä lähen nyt. Moi!", Sari huikkasi.
"Joo. Oo varovainen!", mä vielä muistutin.
Sari lähti hiljaa, ja mä jäin istumaan sängylleni, ja pistin radion päälle.
Katselin arpiani. Niihin kirveli. Kun taas on vapaatunti, niin livahdan taas lääkekaapille, ja otan sieltä pari siderullaa, ja voidetta arpiin.
Tämänkö kivun arvoistako tämä viiltely sitten olikin? Ei, sanon mä.
Toivottavasti ne kyylä-hoitajat ei tajuu tarkistaa ranteita tai käsivarsia... Tai, mitä haittaakaan siitä vois olla, jos mä kerran meinaan kertoo niille mun viiltelystä...?
Ääh! Kello on jo 15.00... Nyt meillä alkaa ruokatunti. Nyt lähden ruokasaliin...
Hei! Sari onkin jo tuolla! Ei! Siinä on se Naukkarinenkin! Mihin ne menee?! Mä seuraan niitä!
Ne menee johtajan-kansliaan! Ei kai Sari vaan jääny kiinni!?
Mä en anna ittelleni anteeks, jos se jää... Mä istun nyt tähän penkille ja odotan!
Niillä kesti parikymmentä minuuttia, ja Sari tulee yksin ulos huoneesta.
"Sari! Mitä sulle tapahtu?!", mä kysyin hermostuneena.
"Ei mitään kummosta.. Kysy vaan minne mä jouduin...", Sari vastas alakuloisena.
"Et kai sä saanu mitään rangaistusta...? Ethän?!", mä huudahdin.
"No...", Sari saa sanottua ennenkuin alkoi itkemään. Mä halasin Saria, ja kysyin: "Mitä nyt?" "Ne... Erotti mut tästä lastenkodista, ja ne siirtää mut kuulemma jonnekin muualle!", Sari sanoi niiskuttaen.
"Ei ne varmaan oikeesti niin voi tehä! Ja vielä noin pienestä jutusta!", mä yritin lohduttaa.
Mutta mä tiesin, että Sari joutuu lähtee, koska Naukkarinen on tosi tiukka! Siis viime vuonnakin se erotti yhen tyypin, koska se kiroili, ja poltti tupakkaa huoneessaan...
Me käveltiin yhessä ruokalaan, ja kun syötiin, meillä olikin vapaatunti... Kävin ensin hakemassa sideharsoa, ja sitten joimme Sarin kanssa kaakaot, ja pelasimme Tammea.
Kello olikin sitten jo niin paljon, että oli pakko mennä nukkumaan... Ennen huoneisiin menoa tajusin yhden jutun!
"Sari! Pssssst! Mä kerron huomenna yhen jutun joka vois kiinnostaa sua...", sanoin hiljaa Sarille ovensuusta.
"OK."
Aamulla heräsin kymmenen maissa, ja venyttelin.
Katsoin seinälläni olevaa Kurt Cobainia, ja hymähdin, ja sanoin, "Voivoi sinua, kun joudut jäämään tänne ihan yksin..."
Puin päälleni, ja menin käytävään, ja odotin Saria sen huoneen ulkopuolella.
Ovi avautui, ja pörröpäinen Sari katsoi minuun kysyvästi.
"Et tainnut vielä harjata hiuksiasi?", sanoin, ja naurahdin.
"En niin. Mutta sulla oli jotain asiaa...?"
"Jep. Eli, me voitais karata yhessä...", mä kuiskasin Sarin korvaan.
"Häh!? Ihan tosi!?", Sari hämmästyi.
"Tottakai! Lähetään heti huomenna, kun kello lyö kuusi aamulla . Pakkaa tavarasi jo nyt, koska me lähetään sillon kiireellä!", mä sanoin ja hymyilin Sarille.
"Mä oon suunnitellu koko yön miten me päästään valvojien ohi... Kaikki on valmista! Sen kun vaan suostut...", mä lisäsin.
"Siis älä ees kysy! Mä en haluu mennä muualle lastenkotiin! Mä oon valmis!", Sari innostui.
"Hyvä! Nähään sitten viis vaille kuus tässä.", mä sanoin ja osoitin paikkaa jossa me oltiin.
Koko päivän ja illan olin ihan fiiliksissä, ja ajattelin minne menisimme, kun olimme vapaita...
Mentäisikö mummolle, landelle vaiko stadiin...?
No, meillä olisi aikaa ajatella sitä sitten...
Pakkaan vielä hammastahnan, housuja, sukkia, ja muita välttämättömiä juttuja.
Kello on nyt noin viis aamuyöllä....
Ja pitäisi herätä... Pistin vaatteet nopsaan päälle, ja pesin kasvoni huoneessani olevassa lauvuaarissa... Tulipas yhtäkkiä hyvä, ja raikas olo... Kun ajattelee, että noin kahden tunnin päästä voisi olla vapaa, tästä kaikesta, niin ei yksinkertasesti voi olla hymyilemättä...
Valmistelin vielä pienen matkalaukkuni lähtöön, ja pistin takkini päälleni, hyvästelin huoneeni, ja hiivin käytävään. Kello oli nyt vähän vaille kuusi. Hiivin, niin hiljaa kun vain suinkin voin, Sarin oven edustalle. Jossain ovi rapisi. Apua! Minne mä nyt meen piiloon?! Betonipylväs, siinä minun turvani! Menin sen taakse piiloon, ja kurkistin sen takaa. Öinen kävelijä oli yövalvoja-Paasanen! Eikä! Unohdin kokonaan yövalvojat, jotka liikkuvat käytävillä yöaikaan varmistamassa, että kaikki nukkuvat, ja mahdollisia sairaskohtauksiakin varten hän tuolla käytävillä käveli.
Mitä mä nyt teen!?!?
Aivan! Aijon pysytellä tässä niin kauan, kun vaan voin. Nyt se kääkkä-Paasanen kävelee kohti opetushuonetta, eli poispäin musta... HUH! Nyt vaan pitää toivoo, että Sari ei tuu heti ulos huoneestaan rynnäköllä... No, itseasiassa siitä ei ole pelkoa, koska Sari on sellanen 'aamun torkku illan virkku'-tyyppi luonteeltaan...
Kun pari minsaa on jo kulunu, Sari aukaisee oven hiljaa.
"Moi. Mä oon valmis!", Sari kuiskas mulle.
"Äkkiä sitten! Paasanen just käveli tosta läheltä!", mä kuiskasin nopeasti takaisin.
"Okei." Lähdimme hipsimään kuin pienet hiiret, tuota isoa käytävää pitkin. Taas kuului epäilyttäviä ääniä...
"Apua.", Sari "huudahti" pelästyessään.
"Shhhh!", mä hyssyttelin.
Yritin löytää taas pylväitä, jonka taakse piiloutua, mutta niitä ei ollut lähimaillakaan! Ainoastaan seinä voisi pelastaa meidät paljastumiselta. Kurkistin nurkan takaa, ja siellä oli -kukas muu- kuin Naukkarinen! Se oli VALITETTAVASTI yövuorossa! Nyt vaan saattoi toivoa, että Naukkarinen ei katsoisi kulman taakse, missä me olimme! Me kummatkin pidätimme henkeämme, ja rukoilimme, ettei seuraavaa tapahtuisi...
Naukkarinen käveli hitaasti meidän käytäväämme päin, ja kohta hän kääntyikin ihan mun ja Sarin eteen... Se katto ympärilleen, mutta jatko matkaansa! Vasta kun Naukkarinen oli mennyt yhteen huoneista, me uskalsimme jatkaa matkaa... Siis tuo oli _todella_ lähellä! Se vaan seiso siinä meijän edessä, mutta ei pimeän ansiosta huomannut meitä. Ja onhan se vähän likinäköinenkin... Mutta joka tapauksessa me jatkoimme matkaamme alakertaan, jossa ulko-ovi sijaitsi. Alakerrassa oli pimeämpää kuin yläkerrassa. Me pidimme käsiämme edessämme, jotta emme kompastuisi mahdollisiin esteisiin...
Alakerran valvoja oli _LUOJALLE KIITOS!_ nukahtanut! Hiivimme sen ohi sanaakaan sanomatta.
Vihdoin olimme ovella! Mutta, ehkä en ollutkaan ajatellut niin tarkasti kaikkea kun oletin, koska muistin juuri ovella, että varashälytin on päällä öisin! Eli se laukeaisi, jos riuhtoisimme oven auki, ja meidät saataisiin kiinni! Mutta...:
"Mulla on idea!", Sari sanoi.
"No?!", hymähdin.
"Odota, niin näet...", Sari sanoi arvoituksellisesti.
Sari jätti matkalaukkunsa lattialle, ja meni valvojienkopin oven eteen, ja avasi sen.
"Älä! Vaksi voi herätä!", mä kuiskasin hätääntyneenä.
"HYS!", Sari sanoi vakuuttavasti.
Sari meni koppiin varovasti, ja avasi jonkun sähkökaapin, otti sakset pöydältä käteensä ja katkaisi kaksi punaista johtoa, kuin toimintaleffoissa konsanaan. Sitten Sari käveli takaisin tyytyväisenä, ja sanoi: "Nyt olemme valmiita lähtöön!"
"Mut...-", mä änkytin.
"Älä nyt! On kiire!", Sari sanoi ponnekkaasti.
Avasimme oven, ja juoksimme pitkän matkan, kunnes saavuimme lastenkodin-portille. Hyppäsimme sen yli, ja olimme vihdoinkin vapaita!
Kävelimme läheiselle juna-asemalle, ja ostimme liput Heinolaan.
"Ihanaa!", mä huusin vapautuneesti ja nostin käteni ilmaan.
"Samoin!", Sari myöntyi.
Odottelimme aseman penkillä junaamme.
Kesti puolituntia, kunnes se sitten tulikin.
Odotimme, että ihmiset pääsivät ulos junasta, ja sitten juoksimme junaan paikoillemme.
Kun olimme paikoillamme, juna lähtikin laiturista.
Keskustelimme --KAIKESTA! Esim. mitä halusimme elämällämme tehdä, ja mitä aijomme tehdä seuraavaksi...
"Muuten, nyt kysyn, mitä minun piti kysyä jo silloin, kun katkaisit ne johdot... Eli, siis miten tiesit, että juuri ne punaiset johdot katkaisvat hälytyksen...?", kysyin Sarilta.
"Helppoa! Enkö ole koskaan kertonut, että mun isä oli sähköasentaja?", Sari naurahti.