Moi! Ensiksi haluun sanoa kaikille, että voimia, sellainen sairaus tämä on, että voimia tarvitaan kaikki. Mutta asiaan. Mun paniikkihäiriöni diagnosoitiin viime kesänä, jolloinka varsinaiset oireet alko todella voimakkaina. Tätä diagnoosia ennen olin saanut yksittäisiä ahdistuskohtauksia, mutta viime kesänä mopo karkasi täysin käsistä. Musta tuntu et häilyin kuin jossain tuonpuoleisessa, tuskatonta hetkeä ei oikeestaan ollu. Joka ikinen päivä heti kun nousi sängystä ylös, niin kurkkua rupes salpaamaan. Ei meinannu saada henkee. (ei astmaa) Päivät laahustin ja toivoin voivani pian päästä nukkumaan. Rauhoittava oli ainoa joka auttoi, sen ottaminen yöksi oli minulle kuin TAIVAS. Lopulta tilanne meni niin pahaksi etten voinut mennä bussiin enkä hissiin. Ja olen erittäin sosiaalinen! Siks tää tuntuu todella, todella oudolta. Bussissa hengitys rupes vaikeutumaan, tai siltä musta ainakin tuntui. Kuuma kesäsää ja ahdas bussi teki oloni helvetiksi. Aloin täristä ja tuntui että tukehdun tähän paikkaan. Voisin kuvailla tuntemusta kuin avaruusraketissa matkustamiseksi, kun se kiihdyttää lähtiessään. Tuntui että ilma loppuu ja keuhkot painuu kasaan. Pää räjähtää ja tulee sydänkohtaus. Nämä olivat ne tuntemukset. Näin olen oireillut. Ja aivan mieletön pelko, siis niin mieletön pelko kuolemisesta, siitä että kaikki elintoiminnot loppuu juuri tähän paikkaan. Että tukehdun, konkreettisesti TUKEHDUN. No, lääkkeitä söin. Seromex 30mg nostettiin 40mg kapseliin ja Opamox 15 mg nostettiin kolmeenkymppiin. Mukavasti rauhoitti. Ja kolmesti päivässä tuli popsittua. Ja siinä hiljaa hivutin. Koetin ulkoilla ja syödä terveellisesti. Mut aina välillä pukkas tota ahdistavaa oloa tyyliin - happi loppuu hävettää. Oikeesti, siis se vielä puuttu et mä huudan aikoinaan Pirkka Pekka Peteliuksen esittämän hahmon mukaan: HAPPI LOPPUU HÄVETTÄÄ! Joskus mä nauran tälle kaikelle, vaikka tää on helvetin vittumainen sairaus ja raskas kantaa. Noh, eteen päin. Mun olo oli koko viime kesän, syksyn ja talven todella karmee. Olin kiinni rauhottavissa ja popsin rasvahappoja ja vitamiineja. Kun piti lähtee anopin 60-vuotisjuhliin junalla, en voinu mennä. Siis minä! Minä joka rakastan matkustelua ja haluun olla tekemisissä ihmisten kanssa. Musta tää oli täysin epäoikeudenmukaista. Syyksi valehtelin olevani kipee. Myöhemmin kerroin totuuden. Se vei aikaa. Ei tullu mistään mitään. Kunnes pääsin kelan rahoittamaan terapiaan. Paniikkihäiriötä edeltää muuten masennus joka kehittyi keskivaikeasta vakavaksi. Alkoi 16-v. ja nyt sit paniikkihäiriökin vielä. Että sillä lailla. No, terapia käynnisty, ja mulla rupesi oireet vähentymään. Lopulta ne jäi kokonaan pois. Mä iloitsin ja mun lääkäri iloitsi. Mulla on ollu täysin paniikitonta aikaa nyt koko lopputalvi ja tää kevät. KUNNES. Pam! Mä yksi aamuyö aloin hengittää raskaasti, sit vähän tiheämmin, ja sit jo tärisin. Mä tajusin mistä oli kysymys. Yritin rauhoitella itseäni ja jaloittelin. Sit en enää kestäny. Se vaan meinas puskee ku piru päälle. Menin kyyryyn ja rukoilin. Olin varmaan melkein tunnin siinä. Sit se loppu. Siis MITÄ MITÄ MITÄ!!! Mun piti parantua, mä ehdin jo iloita. Mut näköjään tää sairaus ei ookkaan niin yksoikonen. Tän kans pitää jotenki taiteilla, pitää se kurissa. Se on ihme, et mitä odottamattomimmalla hetkellä se voi nostaa taas päätään, vaik ei ois tapahtunu edes mitään kovin raskauttavaa. Nyt mulla onkin sellanen sekava tunne, et olenks mä parantumassa, ku oireet on pysyny poissa, mut välillä pukkaa pintaan. Auttakaa! Kertokaa onko ulospääsyä tästä noidankehästä? Miten ootte itse toipunu? Se täytyy sanoo, et rauhottavaa lääkettä en aina ota, jos esim. juhlin. Ja sit ku on alkoholia veressä niin paniikkia yrittää pukata. Siis jos juo liikaa. Kokemuksia. Oonko pääsemäs tän yli, vai seuraako tää mua aina?
PARANENKO VAI KUVITTELENKO?
Paniikkihäiriöinen 25-v.
5871
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eiks se ollu "HAPPI LOPPUU, PYÖRRYTTÄÄ...?" Se Pirkan sutkaus...no anyway...
mutta kesti se monta vuotta.Xanor lääkitys minulla oli.Minun oli keksittävä tekemistä,tai lukea ettei alkanut seuraamaan hengitystä,tai jotain muuta,vasta kun osasi jättää itsensä tarkkailun pois alkoi hellittää paniikki.Ei paniikki kenelläkään koko ikää kestä.Tsemppiä
Paniikkihäiriöni kestivät useampia vuosia ja terapian sekä elämänmuutoksien myötä oireet laimenivat hiljalleen. Nyt on pitkiä kausia, etten oireile mitään, mutta "jälkinykimistä" tottakai riittää ja kuuluukin asiaan. Mielestäni ihminen ei ole kone, joka nappia painamalla on terve ja sairas ja terve ja sairas, vaan asiat muuttuvat pikku hiljaa.
Jos mietit vaikkapa sitkeätä flunssaa se voi välillä pahentua, välillä helpottaa ja ajan kanssa laantua. Voimme vaikuttaa jonkin verran elimistömme vastustuskykyyn, mutta kunnon virus voi myllätä pitkäänkin vaikka eläisimme kuinka järkevästi.
Kuten jo huomasit alkoholi on tehokas keino järkätä krapulaisena kivoja paniikkikohtauksia ja ne saattavat viedä parikin päivää. Ihan vain omasta kokemuksesta olen sen tajunnut, joten voin pulloa korkatessani päättää millaiseksi haluan elämäni lähipäivinä. Jos menoja ei ole ja saan olla kotona tilanne pysyy hallinnassa, minä siis panikoin, muttei tarvitse lähteä mihinkään muualle panikoimaan lisää.
Myös raskaat keskustelut, joissa puran itseäni,saattavat välittömästi aiheuttaa paniikkireaktion. Koska "kompostia" käännetään ei se pelkkä haju riitä, vaan mukana seuraa siis muutakin oireilua ja ne on vaan tajuttava, ettei paniikki kasvaisi liian suureksi.
En myöskään usko ikinä pääseväni paniikkioireista kokonaan eroon, mutta hyväksyn sen. Se on minua ihmisenä ja kun opin elämään paniikkieni kanssa myös opin niitä paremmin hoitamaankin. Joku muu kärsii sitten muusta vaivasta ja kun asiasta oppii puhumaan, niin se helpottaa olemista tuttujen ja ystävien kanssa. Tiedän niinkin kivoja ihmisiä, jotka ovat valmiit muuttamaan matkasuunnitelmia panikoivan ihmisen takia ja siihen olisi kai pyrittävä puolin ja toisin?
Koeta pärjäillä!
tekstiäsi olis huomattavasti mukavampi lukea, jos edes muutaman välin olisit voinut jättää kappaleiden väliin.
¨joka sai ekan kohtauksensa n.30vuotiaana.Nyt kun vaihdevuodet ovat pukanneet päälle,oireilen taas pirusti.Tai olen oireillut,Cipralex auttaa nyt aika hyvin.Tosiasia kuitenkin on että joihinkin tilanteisiin en yritäkkään mennä ilman rauhoittavaa.Tämä on osa minua, ilmeisesti,ja ajoittain se pukkaa päälle.Masennuksesta se viimeksi alkoi,siihen lisättynä väsymys ja huono yleiskunto.Sitten tuli niin paha kohtaus,että en sitä aluksi paniikkikohtaukseksi oivaltanutkaan,luulin että on kuolen sydänkohtaukseen.Niskani olivat olleet kovassa jumissa koko päivän,olin väsynyt,masentunut,stressaantunut, eli siis kaikkea sitä mikä on oivallinen alusta kohtaukselle.Sairaalassa ei löydetty sydämestä vikaa,tosin jonkinasteisia rytmihäiriöitä minulla on olemassa,olenhan siinä iässä..
Tällä haavaa toivonkin vain että masennus ei palaisi,etten oikein vaativiin muutoksiin joutuisi sopeutumaan elämässä,että oppisin olemaan stressaamatta,ja että oppisin tajuamaan että ahdistus kuuluu elämään,minulla se vain heittää helposti yli.Sen haluaisin minäkin tietää,kuinka moni kokee kokonaan parantuneensa tästä perkeleellisestä vaivasta,ja kuinka moni minun laillani joutuu tämän kanssa sinnittelemään kenties siihen saakka kunnes tulee se viimeinen "höperyys"..