En tiedä kuinka kauan olen ollut täällä. En tiedä kuinka kauan tulen olemaan, mutta sisimmässäni tiedän viimeisen päivän koittavan. Siihen asti mielisairaalan ovet eivät aukene minulle.
Lähes kolme vuotta sitten löysin minulle maailman tärkeimmän ihmisen, äitini, hirtettynä WC:stämme. Päässäni naksahti ja kas kummaa löysin itseni täältä. Sängyssäni makaamassa. Jonkinlaiset remmit käsivarsillani. Nilkkani olivat kiinni pyödässä ja pyristelyistäni huolimatta en saanut niitä irrotettua. Pyristelyt veivät voimani ja väsymys painoi silmäni väkisinkin kiinni.
" Mari ", Liisa, ystäväni, herätti minut tähän päivään. Puristin käsissäni ikkunakaltereita ja tuijotin ulos, vapauteen. " Kuuntelet sä ?" Liisa murahti ja painoi kyntensä syvälle ihooni. " Ai, tuo sattuu ", inahdin ja läimäytin Liisan käsiä. En uskaltanut tehdä sitä kovaa, sillä Liisa oli toipumaton skitsofreenikko ja ei tulisi koskaan pääsemään pois. Kerran karkasimme yhdessä. Meistä tuli matkan jälkeen erottamattomat. Kuin siamilaiset kaksoset. Mutten voi vieläkään olla oma itseni hänen seurassaan. En kykene. " Pojat pääsee kohta ulos. Mä sanon, että mulla on maitti ja et mun on pakko päästä röökille. Tuu sä mukaa ! " Liisa sanoi ja vilkuili levottomana hoitajia. He keskittyivät omiin töihinsä. " Tuu ", hän tarttui käteeni ja talutti minut, kuin koiran, tiskille. " Meijän on pakko päästä röökille ! " Liisa huusi hoitajan korvaan. " Menkää.. ", tämä murahti ja Liisa lähti hyppelemään kohti ovia. " Hei, tytöt ", Sanna meidän osaston "päällikkö" huusi peräämme. Hänen täytyi tulla vahtimaan ettemme vain karkaisi. Pojat rynnistivät kaikki yhtäaikaa ovesta ulos. Ei ollut kaukana, että ovikin olisi lähtenyt saranoilta. " Nyt vasta meno alkaa ! " Liisa huusi ja juoksi Sannalta karkuun.
" Tämä saa RIITTÄÄ ! " Sanna huusi kiukkuisena eristyshuoneessa. Me istuimme kädet ristissä tuoleilla. Sanna hypisteli sormiaan ja näytti erittäin hermostuneelta. " Mikä helvetin eristämö tää on ! Hei haloo tää on vaa mielisairaala ! Vanhoina mummoina ku me täält päästää, me kartetaa kaikki muita ku itteämme ! Onks se jotaa sivistämist.. Mökkihöperyyttä, jos saan sanoo ! " Liisa kommentoi ja nousi tuoliltaan. Ovet paukkuen Sanna perässään hän poistui huoneesta. Istuin vain tuolilla. Sanattomat kyyneleet vierivät poskillani. Oliko tämä elämää. Eikö tälle pitäisi tulla loppu ?
Sanokaa jos haluutte jatkoa... Kiitos.. ja arvostelut ois kivoja.. =)
Lähes kolme vuotta sitten löysin minulle maailman tärkeimmän ihmisen, äitini, hirtettynä WC:stämme. Päässäni naksahti ja kas kummaa löysin itseni täältä. Sängyssäni makaamassa. Jonkinlaiset remmit käsivarsillani. Nilkkani olivat kiinni pyödässä ja pyristelyistäni huolimatta en saanut niitä irrotettua. Pyristelyt veivät voimani ja väsymys painoi silmäni väkisinkin kiinni.
" Mari ", Liisa, ystäväni, herätti minut tähän päivään. Puristin käsissäni ikkunakaltereita ja tuijotin ulos, vapauteen. " Kuuntelet sä ?" Liisa murahti ja painoi kyntensä syvälle ihooni. " Ai, tuo sattuu ", inahdin ja läimäytin Liisan käsiä. En uskaltanut tehdä sitä kovaa, sillä Liisa oli toipumaton skitsofreenikko ja ei tulisi koskaan pääsemään pois. Kerran karkasimme yhdessä. Meistä tuli matkan jälkeen erottamattomat. Kuin siamilaiset kaksoset. Mutten voi vieläkään olla oma itseni hänen seurassaan. En kykene. " Pojat pääsee kohta ulos. Mä sanon, että mulla on maitti ja et mun on pakko päästä röökille. Tuu sä mukaa ! " Liisa sanoi ja vilkuili levottomana hoitajia. He keskittyivät omiin töihinsä. " Tuu ", hän tarttui käteeni ja talutti minut, kuin koiran, tiskille. " Meijän on pakko päästä röökille ! " Liisa huusi hoitajan korvaan. " Menkää.. ", tämä murahti ja Liisa lähti hyppelemään kohti ovia. " Hei, tytöt ", Sanna meidän osaston "päällikkö" huusi peräämme. Hänen täytyi tulla vahtimaan ettemme vain karkaisi. Pojat rynnistivät kaikki yhtäaikaa ovesta ulos. Ei ollut kaukana, että ovikin olisi lähtenyt saranoilta. " Nyt vasta meno alkaa ! " Liisa huusi ja juoksi Sannalta karkuun.
" Tämä saa RIITTÄÄ ! " Sanna huusi kiukkuisena eristyshuoneessa. Me istuimme kädet ristissä tuoleilla. Sanna hypisteli sormiaan ja näytti erittäin hermostuneelta. " Mikä helvetin eristämö tää on ! Hei haloo tää on vaa mielisairaala ! Vanhoina mummoina ku me täält päästää, me kartetaa kaikki muita ku itteämme ! Onks se jotaa sivistämist.. Mökkihöperyyttä, jos saan sanoo ! " Liisa kommentoi ja nousi tuoliltaan. Ovet paukkuen Sanna perässään hän poistui huoneesta. Istuin vain tuolilla. Sanattomat kyyneleet vierivät poskillani. Oliko tämä elämää. Eikö tälle pitäisi tulla loppu ?
Sanokaa jos haluutte jatkoa... Kiitos.. ja arvostelut ois kivoja.. =)
Vastaukset 2
Vanhimmat
... ja jatka
jatka
jatka
jatka
jatka
jatka
jatka
I-H-A-N helvetin hyvä! Tollaisia pitäis olla enemmänki! Jatka ihmeessä. Mulla on itelläniki tekeillä vähän ton stailine juttu, mut siin päähenkilö on vaa vapaana riehumassa jokapaikassa. No joka tapauksessa sun kannattaa jatkaa. Tsemppiä!