Alkaa tuntua että olen tässä jamassa osittain omasta tahdostani. Jos alkaisi sujua niin muistutan itseäni millainen maailma minua oikeasti odottaa, kun olen tähän asti onnistunut säilyttämään positiivisuuteni vaikka matto vedetäänkin alta kerta toisensa jälkeen. Masennus ja kyynnisyys on sentään jonkinlainen turva vsikkakin huono sellainen, koska tämä tappaa hitaasti mutta varmasti.
En halua elää näinkään, mutta jos jotenkin onnistuisinkin palautumaan omaksi itsekseni niin aina on ihmisiä jotka haluavat ottaa oikein elämäntehtäväkseen kampittaa minut, siis ihmisiä joita ihan oikeasti inhottaa jos joku on liian positiivinen ja iloinen. Jos ei halua tapella eikä puhua pahaa seläntakana niin on ihmisten mielestä tyhmä kun ei heidän tulkintansa mukaan edes tajua kun vituillaan. Ei ole pakko uskoa jos ei tahdo. No, normaalioloissahan asia jäisikin huomioimatta, keskittyisi vain hyviin asioihin, mutta kai kaikille joskus tulee raja vastaan kun ei enää pysty eikä jaksa.
Ja jos jotain ikinä yrittää niin luetellaan sata tapaa mikä asiassa voi mennä pieleen. No nyt osaan sen jo itsekin, en enää uskalla yrittääkään.
Tiedän että myös hyviä ihmisiä on maailmassa yllättävänkin paljon, en vain enää pysty ottamaan riskejä. Sitähän läheisenikin ovat tolkuttaneet maailman sivu, olen liian luottavainen. No nyt en enää ole, mitä sitten? Miten tästä nyt sitten selvitään tästä elämästä? Pitääkö minun alkaa tietoisesti epäilemään jokaisen ihmisen motiiveja ja aina laskea omaa hyötyä kun ei se oikein luonnostaan suju vielä? Ja mitä minusta muka jää sen jälkeen jäljelle kun olen itseni tähän opettanut?
Jotenkin tuntuu että hallitsevin asia kaikkien muidenkin elämässä on itseasiassa PELKO. En vaan tiedä miten he sitten tämän olotilan kanssa selviävät. Elävät, olevat onnellisia? Mitä elämää tällainen on?
En halua elää näinkään, mutta jos jotenkin onnistuisinkin palautumaan omaksi itsekseni niin aina on ihmisiä jotka haluavat ottaa oikein elämäntehtäväkseen kampittaa minut, siis ihmisiä joita ihan oikeasti inhottaa jos joku on liian positiivinen ja iloinen. Jos ei halua tapella eikä puhua pahaa seläntakana niin on ihmisten mielestä tyhmä kun ei heidän tulkintansa mukaan edes tajua kun vituillaan. Ei ole pakko uskoa jos ei tahdo. No, normaalioloissahan asia jäisikin huomioimatta, keskittyisi vain hyviin asioihin, mutta kai kaikille joskus tulee raja vastaan kun ei enää pysty eikä jaksa.
Ja jos jotain ikinä yrittää niin luetellaan sata tapaa mikä asiassa voi mennä pieleen. No nyt osaan sen jo itsekin, en enää uskalla yrittääkään.
Tiedän että myös hyviä ihmisiä on maailmassa yllättävänkin paljon, en vain enää pysty ottamaan riskejä. Sitähän läheisenikin ovat tolkuttaneet maailman sivu, olen liian luottavainen. No nyt en enää ole, mitä sitten? Miten tästä nyt sitten selvitään tästä elämästä? Pitääkö minun alkaa tietoisesti epäilemään jokaisen ihmisen motiiveja ja aina laskea omaa hyötyä kun ei se oikein luonnostaan suju vielä? Ja mitä minusta muka jää sen jälkeen jäljelle kun olen itseni tähän opettanut?
Jotenkin tuntuu että hallitsevin asia kaikkien muidenkin elämässä on itseasiassa PELKO. En vaan tiedä miten he sitten tämän olotilan kanssa selviävät. Elävät, olevat onnellisia? Mitä elämää tällainen on?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Valitettavasti tämä maailma on aika kova, kilpailuhenkinen ja tietyiltä osin julma. Neuvoisin sinua tietyiltä osin "kovettamaan" itseäsi, vastaamaan iskuihin iskuilla. Miksi sinun pitää olla se keila, joka aina kumotaan?
Arvostan suuresti lähtökohtaasi, olla oma itsesi, olla positiivinen, mutta rehellisesti sanottuna, turpaan tulee jatkuvasti, ellet kerää hieman särmää. Elämässä pitää pärjätä sen ehdoilla.
Tykkäsin kovasti kirjoituksestasi, toivon sinun ymmärtävän, että tarkoitukseni ei ole vittuilla, vaan antaa pieni positiivinen potku ahterille.
Toivon sinulle aurinkoa ja myötätuulta. Fiksuna tyyppinä varmasti pärjäät.
Aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiä tässä, kaikki loksahti paikoilleen!
Olen jo kauan ajatellut, että ihmiset haluavat vain tuhota minut.. Ja pidän itseäni sinisilmäisenä, liian..
Elämä on vankila.. Elämä testaa minua kaikean aikaa ja odottaa vain, että luovutan itseni kuolemalle, koska elämä ei minua enää jaksa..
Ja tuntuu myös minusta siltä, että oma tahto tätä ohjaa.. Masennus on minulle turva, jossa kukaan ei voi vahingoittaa, mutta se on tuskallinen turva...
Pelko kruunasi tekstisi, sillä minä itse tätä kuvailen..
Yritä pärjäillä, et ole ainoa!
Tyhmä kysymys, mutta mitä tarkoittaa palautua omaksi itsekseen? Eikös viha, pelko ja arkuus ole myös osa ihmisen elämää, tunteita joiden kokeminen ja merkitys on yhtä tärkeää ja jotka myös viestivät sinusta paljon.Eikö ihmisen ole tarkoitus kasvaa ihmisenä ja joskus se tarkoittaa myös vaikeita tunteita, joiden kieltäminen kasvattaa niiden kokoa kuin antaisi vain tulla mitä tuleman pitää.Ihmisen tunteet ovat kirjava kokonaisuus ja jos positiivisuus on mittari, joka tekee ihmisestä ihmisen, niin miten ihmeessä on sitten niitä ns huonoja tunteita?
Ihmettelen aika lailla noin yleensä, että mikä saa niin monet järkevät ihmiset torjumaan osan tunteistaan ja elämään sellaisessa valheessa vuositolkulla? Ikäänkuin puolikkaana, jossa vain hyvät tunteet saavat olla olemassa ja sitten ulvotaan kurkku suorana lääkepurkin ääressä, jos hiukankin tuntuu pahalta. MIksei saa voida pahoin ihan rauhassa?
Elämisen rohkeutta on se, että kaikesta vaikeasta huolimatta elää elämäänsä ja uskaltaa kohdata erilaiset tunteet. Ymmärtää, että ihmiset olemme sellaisia.
P.S. Tällä en tarkoita ylenkatsoa mielenterveydellisiä vaivoja, mutta oman masennukseni yksi tärkeimmistä opeista oli käsittää että masennus on osa minua ja ihmiskuntaa. Se oli tärkeä oivallus.Se teki rohkeaksi kestää mitä olen.
Olenhan toki ajatellut sitäkin vaihtoehtoa että elämä nyt vaan on tällaista, pitäisi vaan koittaa sopeutua. Ei vaan yhtäkkiä tule mieleen miksi sen pitäisi olla tällaista kun länsimaalaisessa tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi periaatteessa kaiken olla mahdollista? Ei tarvii ensimmäiseksi herättyään ruveta miettiin vedenhakureissuja ja sitä mistä saa tämän päivän sapuskat.
No ehkä lapsuus on sitten loppu, niin sanoakseni. Kai, toivottavasti, ihminen sopeutuu mihin vaan? Menen siis, vihaan ensimmäiseksi liikennettä ja kaikkia muita siellä ja näytän sen myös niinkuin muutkin, toiseksi työtäni, nauran korkeintaan toisten kustannuksella ja pelkään kuollakseni että itse joudun naurunalaiseksi jos en osaakaan käyttäytytä normisti.
Ongelma on siinä että tämä ei tunnu hyvältä elämältä minulle, enkä tottavie käsitä miten se voisi minua kasvattaa ihmisenä. Luulin viimeksi kasvaneeni ihmisenä ihan toisenlaisten tavotteiden toteutumisen takia, mutta opinkin että sillä tavalla en näköjään voi tulla tässä maailmassa toimeen, jään jalkoihin. Ellen opi jotain lisää mutta en tiedä vielä mitä se voisi olla.
Mielestäni en ole valehdellut itselleni aiemminkaan tunteistani, en vain halua kokea näitä mainittuja negatiivisia tunteita näissä yhteyksissä. Minulle se on vain takapakkia, ei mitään kehitystä. Niinkuin olisin taas teini-ikäinen ja pelkäisin kuollakseni kaikkia ja kaikkea, en pysty mihinkään. Kai sentään aikuisen pitäisi pystyä itsenäisiin päätöksiin elämässä edes vaikka muuten olisikin normaalia että kaikki on päin pöpelikköä ja kaikki tuntuu paskalta?
Tai sitten ei, en minä edes tiedä mitä mieltä minun pitäisi olla... :-( Jos ajatellaan että tämä on normaalia niin sittenhän kehiytys menee justiinsa oikeaan suuntaan. Kertokaahan vielä miten olette muut tämän normaaliolotilan kanssa onnellisia vai eikö se onnellisuus kuulu siihen normaaliolotilaan?
Kun osui sieluun toi teksti.
Minusta Pessimismi on ainoa oikea tie..
Mulla on sama että aina kun alkaa kuvittelemaan että olen ollut väärässä ja mailma onkin iloinen paikka elää,tulee joku isku joka murskaa kaiken
ja palauttaa todellisuuteen.
Ei sitä uskolla enää täysllä luottaa mihinkään.
Ainakaan hyvään..