Vieläkin täällä

Notkun ja ihmettelen kirjoitti:

Mulla ei toistaiseksi ole todettu paniikkihäiriötä, lääkäriin sain kyllä varattua ajan, mutta vasta ensi viikolle. Näitä paniikki oireita mulla on ollu nyt noin 3 kk, ensin ihan vaan kerran viikossa, sillon niihin en edes sen kummemin kiinnittänyt huomiota, tietysti hiukan ihmetellin, että ku tuntu etten saa henkee ja jälkeen päin melkeinpä naureskelin itselleni, että olen mahtanut näyttää hassulta siinä bussissa kun haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Nyt ihan viikon sisään näitä tulee päivittäin, useammankin kerran päivässä. Maanantaina oli kaikkein pahin, en uskaltanut edes miehelleni kertoa, koska tilanne tuntui itsestänikin naurettavalta. Yritän järjellä perustella itselleni, ettei tarvitse pelätä sosiaalisia tilanteita, mutta saan siitä vaan uuden "kohtauksen", en pysty hengittämään ja sydän hakkaa vatsassa, tuntuu että kuolen hapen puutteeseen. Siitä tilanteesta kuitenkin pääsen pois ajattelemalla että "hengitä vammanen ni et kuole". Töihin meno ei toistaiseksi ole tuntunut pahalta koska työskentelen pienessä yrityksessä jossa minulla on oma työhuone, eikä tarvitse tavata uusia ihmisiä, 3 kuukautta sitten jätin menemättä yhteisille kahvitauoille, haen kahvin omaan huoneeseeni ja sillä hyvä. Mutta tänä aamuna, heräsin, tuntui siltä, että tänään pystyn mihin vain, ei jännittänyt eikä pelottanut, kun aloin ulkovaatteita vetää päälleni, pyörryin! Tokenin, olin hieman hämilläni ja pyörryin taas. Sain kuitenkin kasattua itseni ja pääsin töihin. Nyt vain tärisen, en uskalla liikkua ja työn teko tuntuu muutenkin hankalalta. Menisin pomon luokse pyytämään pari päivää lomaa, jos uskaltaisin, mutta se ajatus jo saa minulta tajun pois.

Olen sairastanut masennusta ties kuinka ja kauan, lääkkeitä käytin 3kk (cipramil), lopetin koska ne vain turrutti oloni, mikään ei tuntunut miltään. Pian lääkeiden lopetuksen jälkeen oloni koheni, nyt on tuntunut viimeisen 6 kuukautta mainiolta, kaikki on ollut positiivista ja olen oppinut itsestäni paljon. Olen oppinut keskustelemaan, riitelemään rakentavasti, ilmaisemaan haluni ja ottamaan toiset huomioon.
Sillä nämä kohtaukset tuntuu niin pelottavilta, en enää tiedä, että pelkäänkö sosiaalisia tilanteita vai vaan sitä, miten reagoin niihin? Päässä pyörii ajatus, josta en pääse eroon "olen vain tulossa hulluksi, ei sen kummempaa".
Mies kuuntelee, yrittää auttaa, mutta kun en itsekään ota itseäni vakavasti, kuinka joku muu siihen pystyisi? Sitten loukkaannun jos joku hetkenkään epäilee minua. Olen niin väsynyt kaikkeen, kotona yritän ylisuorittaa asioita, kaiken pitää olla tip top, vähempi ei riitä, vaikka olen väsynyt, eikä huvittaisi imuroida, teen sen vaikka itku silmässä. Koti on ainoa paikka missä voin olla rauhassa, missä ei tarvitse pelätä. Olen niin vihainen itselleni, etten voi olla "normaali", miksi minulle aina käy näin? Kyselen, mutten tiedä vastausta. Pelkään jo menettäväni mieheni, että hän yksinkertaisesti kyllästyy jatkuvaan sairasteluuni ja "hulluuteeni". Sillä yritän peitellä pelkoni häneltä (huonoin tuloksin), yritän sairastaa piilossa, mutta eihän se onnistu.

Ei tässä taida olla päätä eikä häntää, mutta pakko on jonnekin yrittää tuntojaan purkaa ja täällä ihmiset tietää, mitä helvettiä tämä on.
No vielä se, että kuinka saan mieheni käsittämään, että tämä ei ole minulle helppoa? Tunteeni on niin ristiriitaisia, mutten kuitenkaan tahdo, että minua ja pelkojani vähätellään, nämä ei ole niin konkreettisia muille kun minulle.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä