Pitäisikö mun vastoin perheeni tahtoa hakea apua ahdistukseen ja masennukseen sekä luultavammin paniikkihäiriöön.
He ovat aina olleet sitä mieltä, että mielisairaus on ihan omasta päästä kiinni kuviteltu homma ja että kaikki psykologit ja muut ovat naurettavuuksia pelkkää sirkusta.
Olen kyllä jo täysikäinen, mutta en haluisi kuitenkaan toimia vanhemmiltani salaa ja jos haen apua pelkään, että he ja muu suku leimaa mut kokonaan, enkä haluisi jäädä kokonaan yksinkään.
Kuitenkin tuntuu, että nää mun oireet vaan pahenee enkä selviä ilman apua!
Onko kukaan samassa tilanteessa tai ollut?
Miten te olette toimineet?
He ovat aina olleet sitä mieltä, että mielisairaus on ihan omasta päästä kiinni kuviteltu homma ja että kaikki psykologit ja muut ovat naurettavuuksia pelkkää sirkusta.
Olen kyllä jo täysikäinen, mutta en haluisi kuitenkaan toimia vanhemmiltani salaa ja jos haen apua pelkään, että he ja muu suku leimaa mut kokonaan, enkä haluisi jäädä kokonaan yksinkään.
Kuitenkin tuntuu, että nää mun oireet vaan pahenee enkä selviä ilman apua!
Onko kukaan samassa tilanteessa tai ollut?
Miten te olette toimineet?
Vastaukset 9
Vanhimmat
kannattaa myöntää itselleen että kaikesta ei voi eikä tarvitse selvitä yksin...sitten haet apua asiantuntijoilta
Kyseessä on sinun elämäsi ja tuntemuksesi,ei kenenkään muun
Uskon että saat avun kun menet vaan rohkeasti juttelemaan asioista
Jos sukulaisesi ovat niin typeriä että sen takia leimaavat sinut,se on heidän menetyksensä
Rohkeutta sinulle !
Sinulla on vain yksi elämä, sinä olet elämäsi päähenkilö. Hyvää apua ei kaikkialla Suomessa ole saatavana, mutta yritä. Jos sinulla on varaa, kysele ja etsi hyvä psykiatri.
Itse suojelin äitiä ja perhettä häpeältä ja kärsin masennuksesta ja jännittämisestä liian kauan. Vasta kun äiti oli kuollut ja sain perintörahat, uskalsin hakea apua ja elämäni vasta alkoi.Toivon, että olisit rohkeampi kuin minä. Perhe ehkä ensin vastustaa, mutta kun sinä voit hyvin,hekin oppivat sinusta jotain.
En oikein ymmärrä mitä asia vanhemmillesi kuuluu. Täysikäinen ihminen päättää itse hoidostaan ja tietää itse avuntarpeensa, vanhempasi voivat harjoitella diagnoosintekoa vaikka itseensä.
Kuulostaa täysin järjettömältä. Et sinä mikään vauva enää ole. Aikuisen ihmisen terveys- ja sairausasiat ovat YKSITYISASIOITA, joihin muilla ei ole puuttumista eikä muiden lupaa tarvita. Hae apua kun tiedät sitä tarvitsevasi.
Meikä syö mielialalääkkeitä, ihan yksin, kelleen en ole kertonut, ja hyvin on mennyt.
Mä en halua tuottaa vanhemmilleni sitä pettymystä, että heidän täydellinen tyttärensä ei olekaan täydellinen.
Aikuinen ihminen ei kysele vanhempiensa lupaa siihen saako hän nyt hakea apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa!
Tuo kuvio on ihan sairas! Ja mua puistattaa se, että näiden kapeakatseisten ihmisten takia myös MONI LAPSI joutuu yksin kärsimään tämän takia mielenterveyden häiriöistä.Olen törmännyt tähän mm. täällä.
Ryhtiä!
Et voi kuitenkaan loppuelämääsi pitää yllä mitään täydellisen tytön ihannekuvaa. Minäkin yritin ja nyt olen kärsinyt jo kahdeksan vuoden ajan masennuksesta ja paniikkihäiriöistä, olen käynyt psykoterapiassa ja syönyt lääkkeitä, joutunut lopettamaan työssäkäynnin väliaikaisesti ja lopettamaan lähes kokonaan julkisilla liikkumisen.
Eivätkä he vieläkään suostu näkemään, että joku olisi vialla! Eivätkä he halua puuttua/auttaa. kysyn vain, millaiset vanhemmat he oikein ovat?!
Jos ensin tulee perheen maine, sitten vasta kaikki muu, olipa se sitten ahdistunut tytär tai jotain muuta.
Minä otin oma elämäni omiin käsiin ja hain itselleni apua vaikka sukulaiseni ovat pitäneet tätä täytenä pelleilynä. Minä en siitä välitä enkä kerro heille elämästäni. Tämä on yksityisaisiani. Olen parantunut aika lailla. Terapiassa olen käynyt puolet elämästäni. Enää en tarvitse mieliala/nukahtamislääkkeitä. Sosiaalisessa kohtaamisessa on vielä ongelmia. Kenellekään en koskaan puhu terapiastani. Kaksi parasta ystävääni tietää ja ovat suhtautuneet hyvin. He suhtautuvat minuun samoin kuin ennenkin ja ystävyytemme on vain siitä syventynyt.
Minulle perhe juuri ole pahin, ehkä se oli osasyyni sairauteeni. En silti ole joutunut eroamaan perheestäni. Olen saanut suhteessani lähimpiin sukulaisiini kasvuni myötä uutta ulottuvuutta.
Tsemppiä vaan sinulle ja ota sinäkin oma elämäsi omiin käsiisi, se kannattaa. Samalla opit seisomaan omilla jaloillasi.
Terveydenhoitajaan ja kerro haluavasi lääkärin juttusille (myös terkulla on hyvä avautua), eikä psykiatrillakaan käyntiä kannata hävetä.
Sukusi siis on sitä mieltä, että mielenterveydelliset ongelmat on kuviteltuja ongelmia. Fine. Hae apua ongelmiisi. Älä kerro suvullesi mitään. Jos sukusi saa kuulla, kerro hakeneesi kuviteltua apua kuviteltuun ongelmaan kuviteltu lääkäriltä...Tai oikeastaan et ole varma, voi olla että kuvittelit koko jutun.
Itse olen popsinut masennuslääkkeitä useampia kuukausia. Ne todella toimivat. Kovin paikka mulle oli myöntää tarvitsevani psykologin / psykiatrin apua (enhän minä, raavas IT guru, eihän mulla voi olla päässä vikaa).