"On kuin näkisimme unta valveilla.."
Kauan olen pohtinut että kirjoitan oman tarinani johonkin. Sama se minne, kunhan saan hieman ajateltua asiaa ja päästettyä enimmäisiä höyryjä johonkin. Yksi tapa minulla purkaa stressiä ja liiallista ajattelua on nimenomaan kirjoittaminen, se jollain tavalla auttaa. Ihan kuin joku kuuntelisi..
Isäni kuoleman jälkeen en enää osannut hymyillä aidosti. En enää ollut se sama iloinen ihminen joka olin ollut siihen saakka. En osannut enää edes tutustua ihmisiin. Elin kuplassa mihin kenelläkään ei ollut asiaa tunne asioissa. Elin omaa maailmaani toisten keskellä.
En osannut surra isäni kuolemaa. En osannut itkeä sitä. Yritin väkisin. Ajattelin ettenkö rakasta isääni kun en sure. Olin vain kylmänkankea ihminen jokaiselle, jopa omalle isälleni.
Silloin eräs työkaverini sanoi että en voi surra sillä en ollut niin läheinen isäni kanssa. En vai? Olisin voinut niinä hetkinä kostaakin jos olisin tuntenut tuota lausetta kohtaan jotain.. En siedä sitä ihmistä enää ollenkaan ymmärrettyäni sen myöhemmin. Miten yksi lause voikaan tuntua niin pahalta?
Puoli vuotta myöhemmin menin psykiatrille. En osannut edelleenkään surra. Jollain tavalla se kuitenkin helpotti oloani. Oli vaikeaa puhua tuntemattomalle, mutta vielä vaikeampaa tutulle.
Isäni teki itsemurhan lääkkeillään mitä lääkäri oli määrännyt kerralla liikaa. On totta etten nähnyt isääni usein, saatika juuri koskaan mutta se ei tarkoita ettenkö olisi ollut läheinen. Isäni eristyi täysin ulkopuolisesta maailmasta minun ollessa pieni. Hän ei halunnut nähdä ketään. Viihtyi vain omissa oloissaan.
Hän kuitenkin soitteli joka päivä, joka päivä kysyi samat asiat mutta se ei minua häirinnyt. Rakastin isääni yhtä paljon kuin äitiäni joka oli minut ja veljeni yksin kasvattanut suurimman osan ajasta. Hän lähetti kortteja ja lahjoja. Hän aina muisti syntymäpäivät ja muut juhlat.
Tahdoin kiperästi nähdä isäni, mutta hän oli niin eristäytynyt etten voinut nähdä.
Kävin hänen luonaan pimpottamatta ovikelloa. Sisällä oli valot, tiesin hänen olevan vierelläni. Olin siitä iloinen.
Isäni soitti välillä monta kertaa päivässä. Viimeiset neljä kertaa kun hän soitti niin en vastannut, olin töissä ja oli kiire. Mikä hiton kiire kun nyt ajattelen. Ikinä en ole sen jälkeen pistänyt töitä läheisen edelle. Aina on sen verran aikaa jotta voi edes ilmoittaa että soitan ihan kohta takas.
Lopulta päätimme äidin kanssa että nyt mennään kyllä moikkaamaan isää. Olimme valmiina lähtemään eräänä tiistai aamuna. Sovimme että menen äidin luokse ja siitä jatkamme matkaa. Kun saavuin äidin luokse niin äiti avasi oven itkien. Veljeni itki. "Isä on kuollut". En voinut itkeä, minun täytyy nyt olla se vahvin osapuoli.
Olisiko auttanut jos olisin vain mennyt pitämään hänelle seuraa sekä hänestä huolta? Olisiko hän edelleen elossa jos olisin vastannut viimeisiin soittoihin? Olisiko hän edelleen elossa jos lääkäri ei olisi kirjoittanut niin suurta lääkemäärää kerralla? Olisiko hän vierelläni edelleen jos kodinhoitaja olisi tehnyt ilmoituksen ettei kaikki ole kunnossa? Kysymyksiä on paljon. En tiedä mihinkään vastausta, mutta tiedän ettei elämää pidä ottaa niin itsestään selvästi. Tiedän myös sen ettei ystävät ole ystäviä elleivät pysy mukana vaikeissa tilanteissa. Tiedän myös sen että elämä jatkuu ja kaikella on tarkoituksensa.
Elokuva 'A beautiful mind' kertoo asian ihanalla ja koskettavalla tavalla miten ihminen voi sairastua skitsofreniaan. Lainausta elokuvasta, "Pahinta on se että hoidettava skitsofrenikko tajuaa että osa minkä on luullut todeksi ei olekaan totta"..
Tuohon lauseeseen olen sisäistänyt ajatuksiani. Olisin isäni tapauksessa toiminut samoin. En syytä isääni vaan sairautta mikä vei hänet luotamme.
Skitsofrenia on sairaus siinä missä esim. syöpä.
Miksi siis jotkut aina morkkaa "hulluja"? Miksei sydänpotilaita? Eikö se kuitenkin ole sama asia? Onhan se. Se vaan että niin moni ei kuitenkaan sitä tajua, onko kyse siis tyhmyydestä? Vai kateellisuudesta? Sillä ihminenhän ei voi sille mitään jos sairastuu.
Mielenterveys on yksi vakavimpia sairauksia. Siksi siihen tulisi olla mahdollisimman paljon palveluita ja hoitoja lähellä.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen edelleen "suruajassa" mistä ei näköjään ole tietä ollenkaan ulos. Mutta osaan jo elää asian kanssa paremmin.
Isäni opetti minulle enemmän kuin kukaan tähän mennessä on pystynyt tekemään. Olen nyt onnellisesti raskaana ja asun lapsen tulevan isän kanssa samassa talossa. Osaan hymyillä taas lähimmäisilleni.
Osaan nauttia taas elämästä läheisteni kanssa. Olen irtisanomassa itseäni töistä heti kun äitiysloma päättyy kokonaan. En näe syytä miksi palata sellaiseen mikä ei tuota iloa, missä pomot valehtelee päin naamaa, missä yksityiset asiat ei pysy pomoilla salassa. Olen alalla millä ei ole tarkoitusta. Siitä ei saa hyvää oloa itselleen eikä tunne auttavansa muita. Miksi jatkaa?
Olen nyt oppinut ottamaan elämäni haltuun, sillä kaikki mitä teet vaikuttaa sun tulevaisuuteen. Rakennat itse omaa linnaasi.
Isääni muistaen, oma tyttäresi.
Lainatakseni neljä ruusun sanoja biisistä 'veri':
Hiljaa lasken seppeleen
nukkuvan isäni arkun luo
En turhaan pelkää kuolemaa
minutkin myöhemmin luoksesi tuo
Kauan olen pohtinut että kirjoitan oman tarinani johonkin. Sama se minne, kunhan saan hieman ajateltua asiaa ja päästettyä enimmäisiä höyryjä johonkin. Yksi tapa minulla purkaa stressiä ja liiallista ajattelua on nimenomaan kirjoittaminen, se jollain tavalla auttaa. Ihan kuin joku kuuntelisi..
Isäni kuoleman jälkeen en enää osannut hymyillä aidosti. En enää ollut se sama iloinen ihminen joka olin ollut siihen saakka. En osannut enää edes tutustua ihmisiin. Elin kuplassa mihin kenelläkään ei ollut asiaa tunne asioissa. Elin omaa maailmaani toisten keskellä.
En osannut surra isäni kuolemaa. En osannut itkeä sitä. Yritin väkisin. Ajattelin ettenkö rakasta isääni kun en sure. Olin vain kylmänkankea ihminen jokaiselle, jopa omalle isälleni.
Silloin eräs työkaverini sanoi että en voi surra sillä en ollut niin läheinen isäni kanssa. En vai? Olisin voinut niinä hetkinä kostaakin jos olisin tuntenut tuota lausetta kohtaan jotain.. En siedä sitä ihmistä enää ollenkaan ymmärrettyäni sen myöhemmin. Miten yksi lause voikaan tuntua niin pahalta?
Puoli vuotta myöhemmin menin psykiatrille. En osannut edelleenkään surra. Jollain tavalla se kuitenkin helpotti oloani. Oli vaikeaa puhua tuntemattomalle, mutta vielä vaikeampaa tutulle.
Isäni teki itsemurhan lääkkeillään mitä lääkäri oli määrännyt kerralla liikaa. On totta etten nähnyt isääni usein, saatika juuri koskaan mutta se ei tarkoita ettenkö olisi ollut läheinen. Isäni eristyi täysin ulkopuolisesta maailmasta minun ollessa pieni. Hän ei halunnut nähdä ketään. Viihtyi vain omissa oloissaan.
Hän kuitenkin soitteli joka päivä, joka päivä kysyi samat asiat mutta se ei minua häirinnyt. Rakastin isääni yhtä paljon kuin äitiäni joka oli minut ja veljeni yksin kasvattanut suurimman osan ajasta. Hän lähetti kortteja ja lahjoja. Hän aina muisti syntymäpäivät ja muut juhlat.
Tahdoin kiperästi nähdä isäni, mutta hän oli niin eristäytynyt etten voinut nähdä.
Kävin hänen luonaan pimpottamatta ovikelloa. Sisällä oli valot, tiesin hänen olevan vierelläni. Olin siitä iloinen.
Isäni soitti välillä monta kertaa päivässä. Viimeiset neljä kertaa kun hän soitti niin en vastannut, olin töissä ja oli kiire. Mikä hiton kiire kun nyt ajattelen. Ikinä en ole sen jälkeen pistänyt töitä läheisen edelle. Aina on sen verran aikaa jotta voi edes ilmoittaa että soitan ihan kohta takas.
Lopulta päätimme äidin kanssa että nyt mennään kyllä moikkaamaan isää. Olimme valmiina lähtemään eräänä tiistai aamuna. Sovimme että menen äidin luokse ja siitä jatkamme matkaa. Kun saavuin äidin luokse niin äiti avasi oven itkien. Veljeni itki. "Isä on kuollut". En voinut itkeä, minun täytyy nyt olla se vahvin osapuoli.
Olisiko auttanut jos olisin vain mennyt pitämään hänelle seuraa sekä hänestä huolta? Olisiko hän edelleen elossa jos olisin vastannut viimeisiin soittoihin? Olisiko hän edelleen elossa jos lääkäri ei olisi kirjoittanut niin suurta lääkemäärää kerralla? Olisiko hän vierelläni edelleen jos kodinhoitaja olisi tehnyt ilmoituksen ettei kaikki ole kunnossa? Kysymyksiä on paljon. En tiedä mihinkään vastausta, mutta tiedän ettei elämää pidä ottaa niin itsestään selvästi. Tiedän myös sen ettei ystävät ole ystäviä elleivät pysy mukana vaikeissa tilanteissa. Tiedän myös sen että elämä jatkuu ja kaikella on tarkoituksensa.
Elokuva 'A beautiful mind' kertoo asian ihanalla ja koskettavalla tavalla miten ihminen voi sairastua skitsofreniaan. Lainausta elokuvasta, "Pahinta on se että hoidettava skitsofrenikko tajuaa että osa minkä on luullut todeksi ei olekaan totta"..
Tuohon lauseeseen olen sisäistänyt ajatuksiani. Olisin isäni tapauksessa toiminut samoin. En syytä isääni vaan sairautta mikä vei hänet luotamme.
Skitsofrenia on sairaus siinä missä esim. syöpä.
Miksi siis jotkut aina morkkaa "hulluja"? Miksei sydänpotilaita? Eikö se kuitenkin ole sama asia? Onhan se. Se vaan että niin moni ei kuitenkaan sitä tajua, onko kyse siis tyhmyydestä? Vai kateellisuudesta? Sillä ihminenhän ei voi sille mitään jos sairastuu.
Mielenterveys on yksi vakavimpia sairauksia. Siksi siihen tulisi olla mahdollisimman paljon palveluita ja hoitoja lähellä.
Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen edelleen "suruajassa" mistä ei näköjään ole tietä ollenkaan ulos. Mutta osaan jo elää asian kanssa paremmin.
Isäni opetti minulle enemmän kuin kukaan tähän mennessä on pystynyt tekemään. Olen nyt onnellisesti raskaana ja asun lapsen tulevan isän kanssa samassa talossa. Osaan hymyillä taas lähimmäisilleni.
Osaan nauttia taas elämästä läheisteni kanssa. Olen irtisanomassa itseäni töistä heti kun äitiysloma päättyy kokonaan. En näe syytä miksi palata sellaiseen mikä ei tuota iloa, missä pomot valehtelee päin naamaa, missä yksityiset asiat ei pysy pomoilla salassa. Olen alalla millä ei ole tarkoitusta. Siitä ei saa hyvää oloa itselleen eikä tunne auttavansa muita. Miksi jatkaa?
Olen nyt oppinut ottamaan elämäni haltuun, sillä kaikki mitä teet vaikuttaa sun tulevaisuuteen. Rakennat itse omaa linnaasi.
Isääni muistaen, oma tyttäresi.
Lainatakseni neljä ruusun sanoja biisistä 'veri':
Hiljaa lasken seppeleen
nukkuvan isäni arkun luo
En turhaan pelkää kuolemaa
minutkin myöhemmin luoksesi tuo
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin tarinasi.. isäsi olisi tosi onnellinen jos hän tietäisi kuinka kauniita ajatuksia sinulla on hänestä. Kuka tietää vaikka hän jossain pilvenreunalla seuraileekin ja näkee sinut..
kuluttavaa. Olet ollut isällesi rakas ja sinä olet rakastanut häntä.
Meille jokaiselle kuolema tulee elämäämme tavalla tai toisella. Toiset surevat enemmän kuin toiset, mutta pääasia siinä on, että elämä jatkuu.
Isäsi elämä jatkuu sinussa ja hän varmasti toivoo, että eläisit tasapainoisen ja onnellisen elämän.
Hän sanoisi sinulle, että suru on jo surtu ja nyt pitää katsoa eteenpäin.
Jos pelkäät, ettet selviä yksin, puhu lääkärille ja jos hän määrää sinulle lääkkeitä, ota se apuna tai jos hän toivoo, että etsisit ulospääsyä surustasi, vaikka lenkkeilemällä, niin kannattaa ainkin kokeilla, heti kun vain jaksat.
Surusta on vaikea irrota, mutta isäsi kohtalo on jo sinetöity, eikä sinun kannata miettiä mitä olisit voinut tehdä. Se on asia jota et voi enää muuttaa. Se on jo tapahtunut. Eikä missään tapauksessa ole sinun syysi.
Olet voimakas ja vahva ihminen.
Sinä selviät tästä, kun olet vielä rohkea.
Hyvää jatkoa sinulle!
Olipa hyvä että kirjoitit tarinasi. Itselläni on isästäni vähän samanlaisia kokemuksia, siis erakoitumisesta. Tunnen nykyisin itsekin olevani kypsä erakoitumaan koska kaikki uteliaat ja tunkeilevat ihmiset ällöttävät. Omiin lapsiini en kuitenkaan koskaan lopeta yhteydenpitoa, he ovat elämäni valopilkut vaikka ovatkin jo aikuisia ja elävät toisella paikkakunnalla. Isäsi kuitenkin tiesi että rakastit häntä ja päinvastoin. Olet nuori ja selvästi uskallat tehdä ratkaisuja, ja muuttaa elämääsi pyrkien saamaan siitä irti sen mitä voit. Onnea elämääsi.
ajatuksesi kanssamme, luin tarinasi kyyneleet silmissä. Minun lähiomainen on sairastunut skitsofreniaan, ei vastaa puhelimeen, ei halua tavata, pelkään, pelkään niin paljon hänen puolestaan..pelkään mitä tapahtuu..hänen ympäriltään on jokainen ystävä ja suku kadonnut..aivan kun se tarttuisi..voi kun saisin hänelle ystäviä lisää, ja onnea ja iloa elämään..kiitos tarinastasi..