teillä sairastuminen syömishäiriöön ja/tai siihen liittyvä masennus, ahdistus yms. vaikuttaa läheisiin ihmisiin: perheeseen, ystäviin, poika- tai tyttöystävään??
Itselläni on nyt syvä alakulo meneillään ja tää päivä oli niin apee ku voi vaan olla. Itkin ja poikaystävä halusi mun selittävän ajatuksiani. Johonkin väliin hän sitten sanoi, että puhuminen terapeutille voisi auttaa ja että kyllä mun surullisuus vaikuttaa siihenkin, ei se ainakaan voi piristää. Tuli sellanen olo, että "kiitti, sä siis et kestä mua tälläsenä, haluut että muutun kokonaan jonkun ammattiauttajan luona vai?" En sanonu muuta ku "mä en tarvii apua, enkä halua. Mä pärjään ihan hyvin näin".
Pahotin sen päivän ja nyt kalvaa syyllisyys. Huomenna pitää korvata tää kurja päivä, joka meni huonoks mun takia, ku en voinu olla ilonen. Ei se esittäminen niin hankalaa ole. Tai ei aiemmin oo ollu. Pelkään että poikaystäväni ei suoraan uskalla sanoa mitä haluais. Jaksaakohan se kauan näitä mun sekoiluja? :(
Itselläni on nyt syvä alakulo meneillään ja tää päivä oli niin apee ku voi vaan olla. Itkin ja poikaystävä halusi mun selittävän ajatuksiani. Johonkin väliin hän sitten sanoi, että puhuminen terapeutille voisi auttaa ja että kyllä mun surullisuus vaikuttaa siihenkin, ei se ainakaan voi piristää. Tuli sellanen olo, että "kiitti, sä siis et kestä mua tälläsenä, haluut että muutun kokonaan jonkun ammattiauttajan luona vai?" En sanonu muuta ku "mä en tarvii apua, enkä halua. Mä pärjään ihan hyvin näin".
Pahotin sen päivän ja nyt kalvaa syyllisyys. Huomenna pitää korvata tää kurja päivä, joka meni huonoks mun takia, ku en voinu olla ilonen. Ei se esittäminen niin hankalaa ole. Tai ei aiemmin oo ollu. Pelkään että poikaystäväni ei suoraan uskalla sanoa mitä haluais. Jaksaakohan se kauan näitä mun sekoiluja? :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllähän nuo asiat vaikuttavat läheisiin, mutta kannattaisi kyllä välillä olla edes ihan vähän itsekäs ja ajatella omaa parasta. Tukeutua niihin läheisiin ihmisiin eikä ajatella, että ei viitsi heitä vaivata omilla asioillaan.
Voihan se noinkin olla. Mutta ei kaikki jaksa valittamista kovin kauaa...Pelkään menettäväni ihmisiä.
...että mitäs jos eivät läheiset jaksakaan. Tai siis poikaystävä varsinkin. En uskalla kertoa hälle missä oikeasti mennään, pelkään niin kamalasti hyljätyksi tulemista. Syön aina hänen seurassaan "normaalisti," mutta hän ei voi kuvitella millaiset syyllisyydentuskat siitä minulle aiheutuu. Jos kertoisin, pelkäisin myös sitä, että sitten me molemmat kytättäisiin minun syömisiäni. Silloinhan voisin avoimesti olla syömättä. Tämä on ihan sairasta tiedän, älkää siis sanoko, että "ei suhde voi olla vahvalla pohjalla jos tuollaista ei voi kertoa." Minun ELÄMÄNI ei ole kovin vahvalla pohjalla, minä olen ehkä ja tuntuu ettei mikään auta. :( Huono päivä, antakaa anteeksi.
Mutta kertokaa immeiset miten syömisongelma vaikuttaa ihmissuhteisiin ja mahdollisesti seurustelusuhteeseen, olisi kiva tietää.
Rekisteröinpähän nimeni sitten ihan viralliseksi. Riimi** = Rii-mi....
Voimia teille. ^^
että kaikki tää vaikuttaa seurustelusuhteeseen siten jollain tavalla, että se vois etäännyttää, ku on masentunut ja ei oikeen osaa puhuakaan asioista kunnolla -ainakin mulla on niin. Kauhee syyllinen olo ku eilen olin tosi apee ja pilasin sit poikaystävänkin päivän. On korvattava se tänään.
En haluais etääntyä mun rakkaasta, se on mulle kaikki.
Moi!
Samoin neuvon, että rohkeasti vaan uskalla ajatella itseäsikin. Itse pidin niin kauan omana tietona suruni ja masennukseni ja kuuntelin vain toisten huolia. Yritin aina auttaa kaikkia ja olin päivien piristys. Sitten en vaan enää jaksanut... Kun kerroin huolistani eräälle läheiselle, hän jaksoi hetken kuunnella, mutta pian olinkin jo itsekäs ja "luulin, että vain minulla on ongelmia"... ALoin itsekin miettiä, oliko niin ja nyt en uskalla puhua enää kenellekään. Eristäydyin ja menetin läheisiä. Syömishäiriö on vaan pahentunut... Itseinho sitäkin enemmän.
Sen verran ajattelin itseäni, että uskalsin ottaa välimatkaa kyseiseen läheiseen, emmekä enää puhu. Tavallaan surullista, mutta joskus on pakko kokeilla edes jotain. Välillä tuntui, että läheisten seurassa olin vielkäkin surullisempi kuin nyt. Enpähän ainakaan vaivaa ketään...
Uskon selviytyväni tästä paremmin yksin, koska monikaan ei minua ymmärtäisi ja sitten kun paranen, voin taas olla läheisteni kanssa.
kyllä näyttää tunteeni ja pahan mielen ja masennuksen, mutta ei sitä kovin kauaa muut jaksa kattoo, ku valittaa vaan eikä halua parantua. Mutta en kyllä halua menettääkään poikaystävää. Osaan ehkä jotenkin katsoa hänenkin vinkkelistään, että jos vieressä itkee todella rakas ihminen, joka ei halua ottaa vastaan tarjottua apua, niin se varmaan tuntuu pahalta... :/ Mä en vaan enää tiiä, mitä mistäkin ajatella.
Olen taistellut saman asian kanssa,nimittäin poikaystävän ymmärryksen ja lohdutuksen.En meinannut ensin kertoa hänelle ollenkaan mutta jotenkin se vaan pulpahti yhtenä iltana suusta..Oli aluksi sellainen olo että "nyt kun kerran tiedät miten asiat ovat,alapas auttaa ja tukea",mutta nykyään aihe on jäänyt taakse.Ainakaan siitä ei puhuta.Poikaystävälläni on paniikkihäiriö,hän stressaa älyttömästi työasioista,rahasta ja kaikesta muusta vaikka asiat ovat ihan hyvin.En halua lisätä pökköä pesään mutta silti vähän satuttaa se ettei aiheesta uskalla puhua.Hänkään ei varmaan vielä tiedä miten suhtautua asiaan.Kerroin ystävälleni sairaudestani ja reaktio oli aivan täydellinen:ei turhaa vauhkoamista,halusi tietää lisää millaista se on,tuki ja halasi mutta ei ole silti ruvennut kanaemoksi.Mitä enemmän ystäväni ymmärtää,sitä pahemmalta tuntuu ettei minulla ole mahdollisuutta samanlaiseen (tai minkäänlaiseen) tukeen kotona.Ei siitä joka päivä tarvitse puhua mutta kun nyt ainoa tautiin liittyvä on poikaystäväni tenttaus mitä olen syönyt päivän aikana,johon vastaan valehdellen niin vakuuttavasti kuin osaan.Nykyään en enää uskalla itkeä kenenkään nähden,odotan että olen yksin hereillä ja menen vessaan vollottamaan.Kodin ulkopuolella vaikutan onnelliselta,tasapainoiselta ja elämäänsä tyytyväiseltä nuorelta naiselta.Tuntuu että keinot parempaan elämään alkavat olla aika vähissä...
Omalta kohdaltani voin sanoa, etten oo mitenkään paremmassa tilanteessa ku sä. Mä en mun läheisten kanssa oo ees pystyny nykyään puhuu asiasta, vaikka kuinka haluais. Aattelen, että se sit ois jtn huomion hakemista. Vaikkei oo, ainakaan mulle!
Ulkoapäin munkin elämää katsoessa vois luulla, että elän onnellista ja hyvää elämää. Todellisuudessa tää on aikamoista helvettiä välillä. En osaa enää nauttia esim. läheisten ihmisten seurasta täysin, kun en uskalla antaa itestäni todellista kuvaa, sitä kuvaa kun ei hymyilytä ja haluais vaan itkeä "mä oon läski, mun pitää laihtua". Saattaahan se kuulostaa vaan omaan napaan tuijottamiselta, mutta tuskin meistä kukaan on täysin itsekeskeinen. Mä vaan tiedän että asiat tulis olee paremmin laihana. Ja siihen on vielä matkaa. Mut mä saavutan sen. Ilman avustusta, ilman tukea. Kyllä mä yksinkin pärjään, välillä vaan haluais avautua, eikä sit uskallakaan. Pelkään et ajan ihmiset pois...