Tässäpä ripaus syksyiseltä matkaltani sisareni luota Sveitsistä.
Helsinki- Zürichin kone oli juuri laskeutunut. Zoll
Minusta Alppimaan tulli on aina ollut lähinnä naurettava. Liekö läpinäkymättömän seinän takaa tullimiehiä ollenkaan?
No, rynnäkkökiväärein varustetut poliisit toki palauttavat äkkiä todellisuuteen.
Auto odotti, niin kuin oli sovittu Klotenin lentokentän parkkitalossa. Kerros oli kuudes, paikka luonnollisesti avoin.
Kookas Samsonite- laukku painoi kuin lyijy käsissäni, vaikka pyörät helpottivat kuormaani koko lailla.
Tunsin hien helmeilevän otsallani. Yritin rauhoittaa mieleni, kaikki hyvin, kaikki hyvin.
Metallinvärinen Alfa 166 oli parkkeerattu aivan jonon viimeiseksi, aivan betoniseinän viereen.
Tarkistin Zürichin Kantonin kilven, sekä numeron 197, joka kertoi kilven haltijan rekisteröineen ensimmäisen autonsa jo 60- luvulla.
Sveitsissä oma kilpi säilyy läpi elämän, ellei sitä välillä katkaise.
Heivasin raskaan laukkuni takakonttiin, ja silmäsin autiota parkkihallia, ei ketään näköpiirissä. Astuin autoon ja starttasin koneen
V6:den matala hyrinä täytti kabiinin, käänsin ilmastoinnin 15 asteeseen ja tunsin kuinka hiki otsaltani alkoi haihtua.
En voinut olla ajattelematta niitä kolmea kilon pakettia harmaanvalkeaa ainetta, jotka oli pakattu vielä muoviin kaiken varalta. Samsoniten sisällä odotti hekuman hetkiä monelle ihmiselle, rakkaille ystävilleni.
Ajoin varovasti spiraalimaista ramppia alas kohti katutasoa.
Kolmostasolta perääni tuli valkoinen Lancia Integrale. Hiki tulvahti takaisin otsalleni.
Eihän sen tarvinnut merkitä mitään, tottakai parkkitalossa on liikennettä koko ajan.
Leimasin itseni ulos, ja parisataa metriä ajettuani kaarroin vasemmalla olevalle huoltoasemalle. Lancia jatkoi matkaa. Huokaisin helpoituksesta.
Polkaisin ehkä tarpeettoman kovaa kaasua lähtiessäni aseman pihalta. Kaksi mustaa juovaa jäi todistamaan hermoiluani.
Kopferd Deli! kiroilin herättämääni huomiota.
Oikealle avautuvalla rampilla annoin Alfan laulaa, kolmella vaihteella rajoittimen tappiin.
Aarsloch!, vauhtia jo 180.
Havahduin mittarin näyttämään, onneksi lähes autiolla Autobaanalla oli liikennettä varsin niukalti.
Mutta Kantons Polizei saattaa iskeä milloin vaan… typerää minulta!
Baanoilla ajetaan Sveitsissä yleensä vakiona 140 km/h, joku Ferrari saattaa joskus painaa vähän tiukempaakin, mutta koskaan ei poliisi tähän puutu.
Aloin rentoutua ja nautin muutamien, useimmiten Italialaisten rekkojen ohituksista, ne jäivät kuin töllistelemään hopeisen giljotiinin leikatessa mustaa asfalttia.
Zürichin ohitettuani silmäsin karttaani.
Rapperswiliin oli vielä melkein puolen tunnin ajomatka.
Laskin vauhtini lakisääteiseen 120 km vauhtiin, kun peilistä huomasin erään Mercedeksen liimaantuneen lähes takapuskuriini. Ei näyttänyt miltään Väyrystaksimersulta.
Laskin nopeuttani vielä hiukan. Mese pysyi perässä samalla vauhdilla.
Ajettiin viitisen kilometriä, aloin kuiskaamalla nostaa nopeutta, 110, 120, 130, 140.
Mersun valot pysyivät yhä noin 5 metrin päässä takapuskuristani.
No, mikäpä siinä. Heitin Alfalle kolmosen sisään ja täydet myllyyn.
Väyrynen ei oikein pysynyt rytmissä, vetäisin hetkessä parinsadan metrin kaulan.
Iloinen suomipoika antoi ns. älyttömän vetää.
Ja kyllähän älytön vetikin! 200, 210, 220, 230…
Mutta huolestuttavinta kaikista, Väyrynen läheni. Voi Saimaan Jodlaava Anus, niin kuin Huovinen jossain kirjassaan anteli…
Sain 250 mittariin, jossa tiesin rajoittimen nappaavan kiinni.
Sitten viimeisen kuriirimatkani, tuntuivat Sveitsin moottoritiet kaventuneen kovin…
Väyrynen asettui taas taakseni, ja siniset vilkkuvalot alkoivat välähdellä maskin takana, kuin myös pysäytysvalo, jota toinen poliiseista näytti lasin takaa.
No, niin siinä sitä oltiin. Käpälälaudassa.
Pysäytettyäni Alfan pientareelle, toinen virkamies tuli tarkastamaan paperini, toinen ilmeisesti suojasi aseellaan tapahtumaa.
Green gardini takavarikoitiin ilman neuvotteluja. Ylinopeuden vuoksi.
Myös toinen polizei tuli aseensa kanssa seuraamme.
Avatkaa tavarasäiliönne, Bitte!
Samsoniten lukkoja ei tarvinnut murtaa, vapisevissa käsissäni oli avain, jota en saanut heti lukkoon sattumaan. Viiksekäs, vuoristolaismurretta puhuva mies teki sen puolestani.
Ja mitäpä sattui virkamiesten silmään ensimmäisenä?
Ei toki keltavihreät alushousuni, vaan muoviin pakatut lahjani. Ne avattiin.
Ilmeisesti Urin kantonista kotoisin oleva konstaapeli työnsi sormensa jauheeseen. Haistoi sitä tietäväisen näköisenä, ja urahti käskyn toverilleen.
Käsiraudat napsahtivat ranteisiini, ja radiopuhelimelle tuli töitä!
Kymmenessä minuutissa poliisiarmeija ympäröi Alfani.
Sillä valoenergialla olisi valaissut Tohmajärven keskustan viikoiksi.
Osaan huonosti Sveitsin saksaa, mutta yritin toki selittää tapahtunutta. Enhän toki halunnut leimautua miksikään huumekuriiriksi. Niin kuin minusta haluttiin tehdä siinä paikassa…
No, kaksi päivää olin pidätettynä, Sveitsin paras huumelaboratorio teki yötä päivää tutkimusta, tästä tuntemattomasta jauheesta.
Sveitsissä tätä ei tunneta.
Vihdoin Suomesta vahvistettiin näytteen laatu, se oli juuri sitä, mitä sanoinkin sen olevan.
Ruisjauhoa.
Joista siskoni tekee parhaillaan Karjalanpiirakoita, nam.
Mussuttavin terveisin; hande, Tarja, Heinz, Henry, Max, Doris, Elio, Vinzensio, Bella, Ottilia, Giovanni, Adonia ja Paolo.
Helsinki- Zürichin kone oli juuri laskeutunut. Zoll
Minusta Alppimaan tulli on aina ollut lähinnä naurettava. Liekö läpinäkymättömän seinän takaa tullimiehiä ollenkaan?
No, rynnäkkökiväärein varustetut poliisit toki palauttavat äkkiä todellisuuteen.
Auto odotti, niin kuin oli sovittu Klotenin lentokentän parkkitalossa. Kerros oli kuudes, paikka luonnollisesti avoin.
Kookas Samsonite- laukku painoi kuin lyijy käsissäni, vaikka pyörät helpottivat kuormaani koko lailla.
Tunsin hien helmeilevän otsallani. Yritin rauhoittaa mieleni, kaikki hyvin, kaikki hyvin.
Metallinvärinen Alfa 166 oli parkkeerattu aivan jonon viimeiseksi, aivan betoniseinän viereen.
Tarkistin Zürichin Kantonin kilven, sekä numeron 197, joka kertoi kilven haltijan rekisteröineen ensimmäisen autonsa jo 60- luvulla.
Sveitsissä oma kilpi säilyy läpi elämän, ellei sitä välillä katkaise.
Heivasin raskaan laukkuni takakonttiin, ja silmäsin autiota parkkihallia, ei ketään näköpiirissä. Astuin autoon ja starttasin koneen
V6:den matala hyrinä täytti kabiinin, käänsin ilmastoinnin 15 asteeseen ja tunsin kuinka hiki otsaltani alkoi haihtua.
En voinut olla ajattelematta niitä kolmea kilon pakettia harmaanvalkeaa ainetta, jotka oli pakattu vielä muoviin kaiken varalta. Samsoniten sisällä odotti hekuman hetkiä monelle ihmiselle, rakkaille ystävilleni.
Ajoin varovasti spiraalimaista ramppia alas kohti katutasoa.
Kolmostasolta perääni tuli valkoinen Lancia Integrale. Hiki tulvahti takaisin otsalleni.
Eihän sen tarvinnut merkitä mitään, tottakai parkkitalossa on liikennettä koko ajan.
Leimasin itseni ulos, ja parisataa metriä ajettuani kaarroin vasemmalla olevalle huoltoasemalle. Lancia jatkoi matkaa. Huokaisin helpoituksesta.
Polkaisin ehkä tarpeettoman kovaa kaasua lähtiessäni aseman pihalta. Kaksi mustaa juovaa jäi todistamaan hermoiluani.
Kopferd Deli! kiroilin herättämääni huomiota.
Oikealle avautuvalla rampilla annoin Alfan laulaa, kolmella vaihteella rajoittimen tappiin.
Aarsloch!, vauhtia jo 180.
Havahduin mittarin näyttämään, onneksi lähes autiolla Autobaanalla oli liikennettä varsin niukalti.
Mutta Kantons Polizei saattaa iskeä milloin vaan… typerää minulta!
Baanoilla ajetaan Sveitsissä yleensä vakiona 140 km/h, joku Ferrari saattaa joskus painaa vähän tiukempaakin, mutta koskaan ei poliisi tähän puutu.
Aloin rentoutua ja nautin muutamien, useimmiten Italialaisten rekkojen ohituksista, ne jäivät kuin töllistelemään hopeisen giljotiinin leikatessa mustaa asfalttia.
Zürichin ohitettuani silmäsin karttaani.
Rapperswiliin oli vielä melkein puolen tunnin ajomatka.
Laskin vauhtini lakisääteiseen 120 km vauhtiin, kun peilistä huomasin erään Mercedeksen liimaantuneen lähes takapuskuriini. Ei näyttänyt miltään Väyrystaksimersulta.
Laskin nopeuttani vielä hiukan. Mese pysyi perässä samalla vauhdilla.
Ajettiin viitisen kilometriä, aloin kuiskaamalla nostaa nopeutta, 110, 120, 130, 140.
Mersun valot pysyivät yhä noin 5 metrin päässä takapuskuristani.
No, mikäpä siinä. Heitin Alfalle kolmosen sisään ja täydet myllyyn.
Väyrynen ei oikein pysynyt rytmissä, vetäisin hetkessä parinsadan metrin kaulan.
Iloinen suomipoika antoi ns. älyttömän vetää.
Ja kyllähän älytön vetikin! 200, 210, 220, 230…
Mutta huolestuttavinta kaikista, Väyrynen läheni. Voi Saimaan Jodlaava Anus, niin kuin Huovinen jossain kirjassaan anteli…
Sain 250 mittariin, jossa tiesin rajoittimen nappaavan kiinni.
Sitten viimeisen kuriirimatkani, tuntuivat Sveitsin moottoritiet kaventuneen kovin…
Väyrynen asettui taas taakseni, ja siniset vilkkuvalot alkoivat välähdellä maskin takana, kuin myös pysäytysvalo, jota toinen poliiseista näytti lasin takaa.
No, niin siinä sitä oltiin. Käpälälaudassa.
Pysäytettyäni Alfan pientareelle, toinen virkamies tuli tarkastamaan paperini, toinen ilmeisesti suojasi aseellaan tapahtumaa.
Green gardini takavarikoitiin ilman neuvotteluja. Ylinopeuden vuoksi.
Myös toinen polizei tuli aseensa kanssa seuraamme.
Avatkaa tavarasäiliönne, Bitte!
Samsoniten lukkoja ei tarvinnut murtaa, vapisevissa käsissäni oli avain, jota en saanut heti lukkoon sattumaan. Viiksekäs, vuoristolaismurretta puhuva mies teki sen puolestani.
Ja mitäpä sattui virkamiesten silmään ensimmäisenä?
Ei toki keltavihreät alushousuni, vaan muoviin pakatut lahjani. Ne avattiin.
Ilmeisesti Urin kantonista kotoisin oleva konstaapeli työnsi sormensa jauheeseen. Haistoi sitä tietäväisen näköisenä, ja urahti käskyn toverilleen.
Käsiraudat napsahtivat ranteisiini, ja radiopuhelimelle tuli töitä!
Kymmenessä minuutissa poliisiarmeija ympäröi Alfani.
Sillä valoenergialla olisi valaissut Tohmajärven keskustan viikoiksi.
Osaan huonosti Sveitsin saksaa, mutta yritin toki selittää tapahtunutta. Enhän toki halunnut leimautua miksikään huumekuriiriksi. Niin kuin minusta haluttiin tehdä siinä paikassa…
No, kaksi päivää olin pidätettynä, Sveitsin paras huumelaboratorio teki yötä päivää tutkimusta, tästä tuntemattomasta jauheesta.
Sveitsissä tätä ei tunneta.
Vihdoin Suomesta vahvistettiin näytteen laatu, se oli juuri sitä, mitä sanoinkin sen olevan.
Ruisjauhoa.
Joista siskoni tekee parhaillaan Karjalanpiirakoita, nam.
Mussuttavin terveisin; hande, Tarja, Heinz, Henry, Max, Doris, Elio, Vinzensio, Bella, Ottilia, Giovanni, Adonia ja Paolo.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meikäläinenkin syyllistyi salakuljetukseen kolmisen vuotta sitten Norjassa.
Seiskavitonen rajan yli. Ah´vapaa maailma. Täällä eivät direktiivit ahdistaisi eivätkä komissaarit hengittäisi niskaan.
Eivätpä olleet hevosennaamaiset tullimiehet (lainaus samaisesta Huovisesta) kiinnostuneita. Eivätpä osanneet epäillä, mitä Suomi-pojan punaisen nuolen takaluukussa pullisteli.
Kannattaisi itsenäisen valtion vartioida tarkemmin Eurostoliiton vastaisia rajojaan. Ties mitä paskaa kulkeutuu, kun Hollannin ja Tanskan luppasilmät pääsevät vapaasti Ruotsiin ja sieltä Norjaan. Suomalaisista hunsvoteista puhumattakaan.
Auto parkkiin Keski-Norjan kauniisiin maisemiin. Edessä Vuono, takana tunturi. Ja Primus-keitin tulelle.
Sininen kaasuliekki tuskin paljoakaan näkyi pohjolan valoisassa illassa - ja jos joku puuhamme huomasikin, uskoi kyseessä olevan vain pari viatonta retkeilijää kalapuikkojaan korventamassa. Tietysti, jos joku metsänvartija, riistapoliisi tai muu Naton upseeri sattuisi tulemaan paikalle, ihan vain tiedustelemaan, että mitä miehiä!? Ja sattuisi haukankatse muovipussiimme tai mikä vielä raskauttavampaa - olisimme juuri kuumentamassa päiväannostamme.
Mahdollisuus oli pieni. Huomaisimme kyllä ajoissa, jos joku lähestyisi. Kuuman kaman saisi piiloon ja kalapuikot vain esiin...
Siispä kaivoin lusikan repusta ja aloin rohkeasti nostella Hollannin tulijaisia kattilaan.
Vasta puolen tunnin kuluttua olivat perunat kypsiä. Van Gogh ei ehkä ole paras keitinperuna, mutta muuta ei nyt tullut mukaan, kun ei jääkaapissa ollut.
Ruotsin puolella jo jostain luettiin, ettei Norjaan saa tuoda perunoita, mutta olisi ollut niin kova homma purkaa pakkaukset... Sitä paitsi peruna on hyvää ruokaa.
se on, lakeja tulee ja menee.Mutta suomipoika vaan
sukkuloi maailmalla.
Asuin muuten jonkin aikaa Sveitsissä taannoin, ja totta on ettei sieltä ruisjauhoja löydä mistään,
Kaikki muut maailman herkut kyllä löytyvät, ainakin Bahnhofstrassen herkkumyymälästä...
Minulla taas oli taannoin tyttöystävä, joka asui Sveitsissä. Ei ollut tosin syntyjään sieltä, vaan Ridasjärveltä. Hyvinkäältä kuitenkin. Jos hyvin kää, on seuraava asema Hyvinkää, tuumi savolainen konnari.
...tämä juttu oli hyvä...=))
onnistuu paremmin joskus huonommin.
Olen käynyt 24:ssä eri maassa, mutta Sveitsistä on helpoin tarinoida kun on itse asunut siellä.
Kivaa että pidit, ihmisten viihdyttämiseksihän näitä naputtelen.
Joku, minut tunteva, saattaisi sanoa että etkö erikoisempaa harrastusta itsellesi keksinyt...
..sinulla..=) monasti on saatu hyvät naurut...=)
ei muuta kuin jatkoa vain..
'-'