Tää stoori on tarkotettu varotukseks kaikille,
jotka sen jaksaa lukea.
Mä olen nyt 16w "normaali" muija, jonka elämä on
vasta vähän aikaa sitten saatu kasattua. Se vaati
paljon aikaa ja vaivaa. Kaikkein eniten se ehkä
vaati mun vanhemmiltani vahvaa tahtoa ja
rakkautta mua kohtaan.
Mä olin siinä kolmentoista kun kaverit tarjos
mulle ekat "paukut", eli sätkäksi käärittyä
pilvee. Kun kerran olin jo tupakkaankin kerennyt
tutustua, ajattelin, ettei siitä voisi koitua
haittaa. Sen kerran jälkeen aloinkin olla entistä
enemmän kiinnostunut näiden kavereiden seurasta
uusien ja uusien paukkujen toivossa. Siitä se
sitten lähti. 14-vuotiaana aloin seurustelemaan
itseäni 12vuotta vanhemman heroinistin kanssa.
Itsestäni tuli piripää. Eli toisinsanoen, tulin
riippuvaiseksi amfetamiinista. Sen jälkeen
kuvioihin tulivat subutex (heroiinin
korvauslääke) ja erilaiset napit. Sitten laput
(lsd) ja kokkeli (kokaiini). Vuoden verran sain
seikkailla huumeiden "iki-ihanassa ihmemaassa".
Sen jälkeen vanhempani huolestuivat musta niin
pahasti, että toimittivat mut sairaalaan. Jouduin
psykiatriselle osastolle, koska kukaan ei tiennyt
huumeongelmastani. Myöhemmin minut siirrettiin
Kellokoskelle jouduttuani amfetamiinipsykoosiin.
Mut otettiin sinne vakituiseks asukkaaks. Ja koko
ajan mä käytin. Mulla kävi siellä kavereita,
jotka toi mulle huumeita ja toin niitä ite
lomilta palatessa. Vuosi meni sielläkin.
Jouluna pääsin taas kotiin lomalle, mutta
karkasin heti. Jouduin uudestaan psykoosiin, mut
raiskattiin ja kaikki mun omaisuus
varastettiin... Kun mä palasin takasin
"todellisuuteen", vuosituhat oli jo kerenny
vaihtua, oli tammikuun puoliväli ja mua oltiin
siirtämässä Haminaan vierotushoitolaan. Hetken
mietittyäni mä tajusin kuinka paljon mä aiheutin
vahinkoa ittelleni, perheelleni ja ystävilleni
(niille, jotka mulla enää oli jäljellä), mä
tajusin, että mun oli pakko päästä irti.
Kun pääsin sinne vierariin, mulla oli ihan
kauheat reflat. Mä tärisin, oksentelin, mulla oli
pelkotiloja, en saanú henkee ja mulla oli
kaikenmaailman kramppeja ja kipuja. Silloin mä
päätin, etten haluu kokee sitä enää ikinä
uudestaan. Mä kärsin ne vierotusoireet. Niitä
kesti melkein kaks viikkoa. Musta tuntu että mun
pää hajoo. Kun mä olin ollu "muusta maailmasta"
eristettynä ja ilman huumeita kolme kuukautta,
tultiin siihen tulokseen, että mut voi jo päästää
kotiin. Mä kävin avohoidossa kaks kertaa viikossa
kaks kuukautta sen jälkeen. Nykyään mulla on
tapaamiset enää kerran kahteen viikkoon, mun
omasta toivomuksesta. Mä käyn iltakoulua, koska
en voi keskittyä isossa ryhmässä. Mä nään
toistuvasti kauheita painajaisia ja vieläkin
välillä mä pelkään että mä sorrun uudestaan
siihen helvettiin.
Mä toivon, että edes joillain teistä on älyä
otta opiks mun tarinasta ja jättää se pilven
pössyttely, ennen kun siitä seuraa jotain
vakavampaa. Joku viisas ihminen sano mulle
joskus, että; voittaja on se joka pystyy päivän
päätteessä katsomaan itseään peilistä ja
hymyilemään.
Mulle voi vapaasti pistää ihan minkälaista
palautetta tahtoo. Haukkukaa, kehukaa, kertokaa
omia kokemuksia tai mielipiteitä. Toivottavasti
teidän elämänne on valosampaa kun mun ja muiden
kohtalotovereiden!
jotka sen jaksaa lukea.
Mä olen nyt 16w "normaali" muija, jonka elämä on
vasta vähän aikaa sitten saatu kasattua. Se vaati
paljon aikaa ja vaivaa. Kaikkein eniten se ehkä
vaati mun vanhemmiltani vahvaa tahtoa ja
rakkautta mua kohtaan.
Mä olin siinä kolmentoista kun kaverit tarjos
mulle ekat "paukut", eli sätkäksi käärittyä
pilvee. Kun kerran olin jo tupakkaankin kerennyt
tutustua, ajattelin, ettei siitä voisi koitua
haittaa. Sen kerran jälkeen aloinkin olla entistä
enemmän kiinnostunut näiden kavereiden seurasta
uusien ja uusien paukkujen toivossa. Siitä se
sitten lähti. 14-vuotiaana aloin seurustelemaan
itseäni 12vuotta vanhemman heroinistin kanssa.
Itsestäni tuli piripää. Eli toisinsanoen, tulin
riippuvaiseksi amfetamiinista. Sen jälkeen
kuvioihin tulivat subutex (heroiinin
korvauslääke) ja erilaiset napit. Sitten laput
(lsd) ja kokkeli (kokaiini). Vuoden verran sain
seikkailla huumeiden "iki-ihanassa ihmemaassa".
Sen jälkeen vanhempani huolestuivat musta niin
pahasti, että toimittivat mut sairaalaan. Jouduin
psykiatriselle osastolle, koska kukaan ei tiennyt
huumeongelmastani. Myöhemmin minut siirrettiin
Kellokoskelle jouduttuani amfetamiinipsykoosiin.
Mut otettiin sinne vakituiseks asukkaaks. Ja koko
ajan mä käytin. Mulla kävi siellä kavereita,
jotka toi mulle huumeita ja toin niitä ite
lomilta palatessa. Vuosi meni sielläkin.
Jouluna pääsin taas kotiin lomalle, mutta
karkasin heti. Jouduin uudestaan psykoosiin, mut
raiskattiin ja kaikki mun omaisuus
varastettiin... Kun mä palasin takasin
"todellisuuteen", vuosituhat oli jo kerenny
vaihtua, oli tammikuun puoliväli ja mua oltiin
siirtämässä Haminaan vierotushoitolaan. Hetken
mietittyäni mä tajusin kuinka paljon mä aiheutin
vahinkoa ittelleni, perheelleni ja ystävilleni
(niille, jotka mulla enää oli jäljellä), mä
tajusin, että mun oli pakko päästä irti.
Kun pääsin sinne vierariin, mulla oli ihan
kauheat reflat. Mä tärisin, oksentelin, mulla oli
pelkotiloja, en saanú henkee ja mulla oli
kaikenmaailman kramppeja ja kipuja. Silloin mä
päätin, etten haluu kokee sitä enää ikinä
uudestaan. Mä kärsin ne vierotusoireet. Niitä
kesti melkein kaks viikkoa. Musta tuntu että mun
pää hajoo. Kun mä olin ollu "muusta maailmasta"
eristettynä ja ilman huumeita kolme kuukautta,
tultiin siihen tulokseen, että mut voi jo päästää
kotiin. Mä kävin avohoidossa kaks kertaa viikossa
kaks kuukautta sen jälkeen. Nykyään mulla on
tapaamiset enää kerran kahteen viikkoon, mun
omasta toivomuksesta. Mä käyn iltakoulua, koska
en voi keskittyä isossa ryhmässä. Mä nään
toistuvasti kauheita painajaisia ja vieläkin
välillä mä pelkään että mä sorrun uudestaan
siihen helvettiin.
Mä toivon, että edes joillain teistä on älyä
otta opiks mun tarinasta ja jättää se pilven
pössyttely, ennen kun siitä seuraa jotain
vakavampaa. Joku viisas ihminen sano mulle
joskus, että; voittaja on se joka pystyy päivän
päätteessä katsomaan itseään peilistä ja
hymyilemään.
Mulle voi vapaasti pistää ihan minkälaista
palautetta tahtoo. Haukkukaa, kehukaa, kertokaa
omia kokemuksia tai mielipiteitä. Toivottavasti
teidän elämänne on valosampaa kun mun ja muiden
kohtalotovereiden!
Vastaukset 10
Vanhimmat
sun viestis oli hyvin liikuttava.
mä olin itte menossa tohon suuntaan mut sit mä
löysin elämäni ihmisen jonka kanssa haluan olla
niin kauan kun mus henki pihisee..(se todella
pihisee,vinkuu..)sil on oma huumehelvettinsä viel
jossain määrin menos,mut et paremmin sil menee
kun joku aika sitten..pilvee
poltellaan,jep,toisinaan..mut..ei se mua
vahvempiin aja..pilven polttelu,kaikki loppuin
lopux riippuu omasta päästä...piriä mun tekee
mieli,useinkin,mut lupasin etten enää sitä..en
tiedä kestääkö lupaus.rikkoisin sen vaikka heti
jos tos ois pirii pöydäl..mut onnex mä pääsin
eroon siit yhdest porukast mis sitä oli usein
tarjol..nyt sitä pitäis soitella ja kysellä ja
tälle pojalle jonka tapasin en haluu tehdä sitä
et vetäsin yksiäkään tööttejä..se oppi vihaamaan
piriä mut haluu sitä aina vaan..PIRI SYÖ
PÄÄTÄ!niinku monet muutki huumeet..mä oon nähny
ton..varotan,kaikkia..pitäkää ittestänne huolta!
Toi on hienoo, et oot sentään luvannu ittelles
yrittää. Ja on todella tärkeetä, et on joku,
johon tukeutua, joku josta välittää... Mullakin
on ex-alkoholisti poikaystävänä ja molemmat
autetaan toisiamme pysymään erossa omista
helveteistämme... Ei se helppoa ole, mutta
helpompaa kuin yksin yrittäessä.
Enkä mä todellakaan väitä, että pilvenpolttelu
olis vaan joku kovempien aineiden "esi-aste",
mutta joillekuille se on alku... Oikeastaan
liiankin monelle...
Pidä ittes kasassa ja näppis irti vääristä
aineista ja oikein ihanaa ja mahtavaa kevättä ja
kesää!
Kohtuu kaikessa piippu päivässä..:)
Onnea uudelle elämälle..
olet ehtinyt kokea paljon pienessä
ajassa...todella nuorena!
itse olen entinen käyttäjä - heroiininkin!
nyt teen huumetyötä ja olen jaloillani,täysin!
mun "huumekausi" kesti kymmenen vuotta ja sinä
aikana saa elämän menemään täysin päin helvettiä!
alotin 15 vuotiaana olin 25 kun minut vietiin
hoitoon...hoito kesti kuusi vuotta...!!!
mutta amfetamiini ja heroiini tuhoavat päästä
jotain niin paljon siinä ajassa.vielä tänäkin
päivänä saa pysähtyä miettimään,että olikohan
jonkin asia totta vai ei...hallusinaatioita
sinullekin varmaan vielä tulee jälkeenkin
päin,mutta ole vahva äläkä lipeä!!!
TSEMPPIÄ!!!
Tarinasi oli synkkä, mutta onneksi lopussa
pilkahti valoa... Toivon todella sinulle hyvää ja
onnellista jatkoa. Vanhempasi ja ystäväsi
rakastavat sinua, eivätkä pärjäisi ilman sinua!!!
ONNELLISTA ELÄMÄN JATKOA!!!
lisää siitä amfetamiinipsykoosista?
puhu siitä, koska se ei ole nätti asia... Mä en
oikeastaan muista siitä ajasta paljon mitään.
Enimmäkseen mä olin yksin sen ajan, omassa
kivassa sairaalahuoneessani. Ainoat muistikuvat
siitä todellakin ovat pelontunteet, jatkuva
ahdistus ja sellanen outu olo, et kehenkään ei
voi luottaa, et ne tahtoo tehä mulle jotain
pahaa... Mun kaveri, joka oli samalla osastolla
mun kanssa kerto mulle, etten mä ollu "paikalla"
vaikka tavallaan olinkin. Eli muhun ei saanu
oikeen millastakaan yhteyttä, mä en antanu
kenenkään tulla lähelleni. Mä menin hysteeriseks
jos joku koski muhun ja olin usein lepositeissä
sellasten kohtausten takia. Mä en vastannu jos
multa kysy jotain, kaveri sano, et mä näytin
siltä, että kuulin et mulle puhuttiin, mutten
tajunnu mitä mulle sanottiin.
Jos saanen kysyä, miks sä oot kiinnostunu näin
synkästä aiheesta? Ei toi ole edes puhumisen
arvonen aihe... Ajattelisit mielummin niitä
hienoja asioita maailmassa; auringonpaistetta,
lintujen laulua ja kohta tulevaa kesää! Mutta
toivottavasti sait nyt haluamas vastaukset ja
ilosta kevättä =;o>
olen äärettömän onnellinen sun puolestas! todella
hienoa et oot päässy irti huumeista, moni ei
siihen pysty, mutta sinä oot koko ajan menossa
parempaan suuntaan, onnittelen sinua
saavutuksestasi! Halauksin toivotan hyvät kevään
jatkot, ja toivon et pysyt nyt valitsemallasi
tiellä, pois huumeista, et tule katumaan! kaikkea
hyvää sinulle!!
jos olet ottanut tuosta opiksesi,niin en usko,että
sorrut enää uudelleen!muuten,saitko apua
raiskauskokemukseesi?hae,ellet ole saanut...hanki
kavereita,harrastuksia,ja nauti elämästä!sä
vaikutat ihan järkevältä tyypiltä.ja vielä siihen
raiskauksene,niin ota yhteyttä vaikka
RaiskausKriisikeskus Tukinaiseen....en muista sen
osoitetta/puhelinnumeroo....mutta etsi se!jos
tuota raiskausta ei käsitellä (puhuta siitä),niin
se voi jäädä kummittelemaan mieleen,ja ilmetä
syömis- ja unihäiriöinä.no.hyvää kevättä sulle,ja
koitahan jaksaa!
Upea tarina, aivan kuin olisi tullut suoraan Riku
Rinteen suusta.
PS.Alappa kirjailijaksi.