Olen ollut jo alaluokista lähtien koulukiusattu, melkein fyysiselle tasolle asti. En ole koskaan omannut mitään ulkoisia piirteitä, joiden takia olisin joutunut kiusatuksi. Olen aina ollut hyvin iloinen, ystävällinen ja sosiaalinen ihminen. Ulkonäköni on mielestäni ok. Yläasteella kiusaaminen väheni ja useita vuosia pärjäsin hyvin edellisessä työssäni jne.
Nyt olen jälleen opiskelijaelämässä 27-vuotiaana, edellisen koulutuksen aikana koin jonkinlaista syrjintää, sama pätee nyt nykyisen koulutukseni aikana.
Ryhmässä on aina muutama leppoisa ihminen, joiden kanssa tulee koulutöitä tehtyä ja joiden kanssa on oikein mukavaa viettää opiskeluaikaa. Kuitenkin noin puolet ryhmässä ovat sellaisia, jotka yrittävät kaikin tavoin vähätellä esim. puhumalla päälle, eivät kuuntele mitä sanottavaa olisi, eivät välttämättä tervehdi. Toisinaan jopa tiuskitaan, mistä en kyllä ole moksiskaan, koska minun periaatteisiini ei kuulu riidellä missään yhteisössä. Koulu on aivan tarpeeksi raskasta muutenkin.
Olen joskus pohtinut johtuuko kaikki kateudesta? Olen kuitenkin hyväntuulinen, sanavalmis ihan nätti nuori nainen, omaan paljon elämän kokemusta myös ulkomailla asumisesta ja minulla on hyvä parisuhde. Menestyn koulussa hyvin ja työelämässäkin olen asettanut jalkani jo monen oven väliin. Onko todellakin niin, että kiusauksen uhriksi voi joutua siitä syystä, että toinen kokee olevansa jotenkin huonompi ja epävarma ja sitä kautta yrittää polkea toista henkisin keinoin?
Mitä mieltä olette ja onko teillä kokemuksia/neuvoja miten suhtautua siihen kun toinen esim. puhuu päälle omia asioitaan? Joskus tekisi mieli sanoa, että voisitko antaa minun puhua loppuun. Vai olenko niin ei toivottu jossakin seurassa, että kannattaa pysyä poissa? Tällätavoinhan minä eristäydyn eikä se ole viisasta. Tuttavani ryhmässä ovat sellaisia, jotka eivät ole kiusauksen kohteena vaan kaikki kohtelee heitä kunnioittavasti ja korrektisti. Onko siis niin, että minua on helpompi sortaa, että haistaako minusta jotenkin, että olen joutunut koulukiusauksen uhriksi ennenkin? Olen yrittänyt tarkastella myös omaa käytöstäni ja onko siinä jotakin, mikä saa muut hyppimään silmille. Valitettavasti en löydä syytä käytöksestä. Olen aina kohtelias ja tervehdin, en ole huonotuulinen tai näsäviisas/kaikkitietäväinen, annan muille tilaa puhua, autan mielelläni jos jollakin on ongelma, en puhu paskaa selän takana tai puhu muiden päälle jne. Enkä ole koko aikaa äänessä. Olen periaatteessa sellainen, kuin toivoisin muidenkin minulle olevan. Eikä sekään ole oikein, että etsin loputtomiin syitä itsestäni.
Jotenkin alan pikkuhiljaa ahdistumaan, enkä osallistu enää niin paljoa keskusteluun joissakin tilanteessa ja yritän olla näkymätön, jotta muut voisivat rauhassa tuoda itseään esille, kun sen tarve kerta on jopa sen kustannuksella, ettei kunnioita muiden olemassa oloa ja aikaa millään tavoin.On sääli, että kaikki tämä vaikuttaa persoonaani ja käytökseeni. Koulua olen vielä jaksanut käydä, mutta en jaksa enää montaa vuotta katsella tällaista, siis pääsenkö ilman terapeuttia ikinä irti tästä kierteestä?:(
Nyt olen jälleen opiskelijaelämässä 27-vuotiaana, edellisen koulutuksen aikana koin jonkinlaista syrjintää, sama pätee nyt nykyisen koulutukseni aikana.
Ryhmässä on aina muutama leppoisa ihminen, joiden kanssa tulee koulutöitä tehtyä ja joiden kanssa on oikein mukavaa viettää opiskeluaikaa. Kuitenkin noin puolet ryhmässä ovat sellaisia, jotka yrittävät kaikin tavoin vähätellä esim. puhumalla päälle, eivät kuuntele mitä sanottavaa olisi, eivät välttämättä tervehdi. Toisinaan jopa tiuskitaan, mistä en kyllä ole moksiskaan, koska minun periaatteisiini ei kuulu riidellä missään yhteisössä. Koulu on aivan tarpeeksi raskasta muutenkin.
Olen joskus pohtinut johtuuko kaikki kateudesta? Olen kuitenkin hyväntuulinen, sanavalmis ihan nätti nuori nainen, omaan paljon elämän kokemusta myös ulkomailla asumisesta ja minulla on hyvä parisuhde. Menestyn koulussa hyvin ja työelämässäkin olen asettanut jalkani jo monen oven väliin. Onko todellakin niin, että kiusauksen uhriksi voi joutua siitä syystä, että toinen kokee olevansa jotenkin huonompi ja epävarma ja sitä kautta yrittää polkea toista henkisin keinoin?
Mitä mieltä olette ja onko teillä kokemuksia/neuvoja miten suhtautua siihen kun toinen esim. puhuu päälle omia asioitaan? Joskus tekisi mieli sanoa, että voisitko antaa minun puhua loppuun. Vai olenko niin ei toivottu jossakin seurassa, että kannattaa pysyä poissa? Tällätavoinhan minä eristäydyn eikä se ole viisasta. Tuttavani ryhmässä ovat sellaisia, jotka eivät ole kiusauksen kohteena vaan kaikki kohtelee heitä kunnioittavasti ja korrektisti. Onko siis niin, että minua on helpompi sortaa, että haistaako minusta jotenkin, että olen joutunut koulukiusauksen uhriksi ennenkin? Olen yrittänyt tarkastella myös omaa käytöstäni ja onko siinä jotakin, mikä saa muut hyppimään silmille. Valitettavasti en löydä syytä käytöksestä. Olen aina kohtelias ja tervehdin, en ole huonotuulinen tai näsäviisas/kaikkitietäväinen, annan muille tilaa puhua, autan mielelläni jos jollakin on ongelma, en puhu paskaa selän takana tai puhu muiden päälle jne. Enkä ole koko aikaa äänessä. Olen periaatteessa sellainen, kuin toivoisin muidenkin minulle olevan. Eikä sekään ole oikein, että etsin loputtomiin syitä itsestäni.
Jotenkin alan pikkuhiljaa ahdistumaan, enkä osallistu enää niin paljoa keskusteluun joissakin tilanteessa ja yritän olla näkymätön, jotta muut voisivat rauhassa tuoda itseään esille, kun sen tarve kerta on jopa sen kustannuksella, ettei kunnioita muiden olemassa oloa ja aikaa millään tavoin.On sääli, että kaikki tämä vaikuttaa persoonaani ja käytökseeni. Koulua olen vielä jaksanut käydä, mutta en jaksa enää montaa vuotta katsella tällaista, siis pääsenkö ilman terapeuttia ikinä irti tästä kierteestä?:(
Vastaukset 12
Vanhimmat
Älä luovuta !
Olet arvokas, apua saat jos kokeilet rukousta.
Itsekin olen saanut siitä apua..
Jeesus rakastaa sinua...
Jätä nimettömänä rukouspyyntö;
www.netmission.fi
kts.
www.tv7.fi
www.radiodei.fi
Kuules nyt, kiusattu tai ei omasta mielestäsi, mutta ihan joka paikassa siis myös aikuismaailman työyhteisössä ja kahvituntikuppiloissa on AINA näitä päällepuhujia, ei se tarkoita että se on kiusaamista, toiset yksinkertaisesti puhuvat kaikkien päälle, omat ajatukset ajavat muiden yli, älä sinä niin kamalasti käperry omaan napaasi, naura enemmän ääneen, ole itsellesi hellä ja hyväksy itsesi! Kuuntele muita, sano väliin aina jotain, nyökyttele, puistele päätäsi, hymyile ja puhu päälle jos uskallat mutta ÄLÄ syvenny noin uskomattoman tarkasti ja analysoi miltä sinä vaikutat saata ehkä vaikuttaa muiden silmissä. Sinä itse teet asiasta itsellesi ongelman. Kuuntele muita, puhu sinäkin, väliin ja päälle, tai sitten kuuntelet, mutta älä mieti koko ajan mitä tuo toinen sinusta ajattelee. Yritä kuvitella kuin olisit juttusilla vaikka pienten lasten kanssa, aito iloinen, oma arvokas ja mukava itsesi sillä sitähän sinä olet!
Todella hyvää ajateltavaa annoit. Mietin vain tuossa, että oletko itse joutunut kiusatuksi/syrjityksi pitkäksi aikaa? Nimittäin väistämättä sitä alkaa tarkkailemaan myös itseään ja ei uskalla enää olla oma iloinen itsensä pidemmän päälle, koska kokee, etteivät muut pidä sinusta ihmisenä. Se voi olla täyttä potaskaa, mutta sellainen tunne pitkän ajan kiusatulle tulee.
Olen pyrkinyt aina olemaan huumorintajuinen ja iloinen, mutta jotenkin on tullut sellainen olo, ettei jotkut halua minun olevan sellainen vaan nimenomaan odottavat minun alistuvan ja olevan se "seinäruusu".
Päälle puhuminen on lähinnä esimerkkinä sellaista, että olen kysymässä jotakin luokkatoverilta kun hän on keskustellut kanssani ryhmässä ja hän ei kuule lainkaan mitä sanon vaan puhuu omia asioitaan muiden kanssa. Tavallaan en saa tämän ihmisen huomiota kohdistumaan itseeni. Näin on käynyt usein, joten olen ajatellut sen olevan välenpitämättömyyttä minun sanomisiani kohtaan. Usein myös esim. liityn seuraan kahvitauolla ja kysynkin kohteliaasti, että voinko liittyä seuraan. Ryhmä (esim. 3 henkeä) on keskustellut jo tovin keskenään. Kuuntelen keskustelua ja nyökkäilen jne. usein keskustelijat kohdistavat katsettaan vain toisiinsa, eli minuun kohdistetaan puhe vain silloin jos minulle puhutaan. Yleisesti keskustellessa minuun ei edes vastapäätä oleva ota katsekontaktia. Tässäkin tilanteessa tulee hyvin ulkopuolinen olo. Voihan se olla, että oma vetäytymiseni kuoreeni myös vaikuttaa muiden käytökseen minua kohtaan, siksi tätä terapeuttia olen miettinyt. Pyrin toki käyttäytymään niin, ettei sitä huomaisi vaan olen aivan tavallinen, en ehkä yhtä puhelias kuin ennen. Minulla on elämässä myös paljon muita vaikeita aikoja, tavallaan olen kertaalleen aloittanut elämäni täysin tyhjän päältä uudelleen alusta, ostanut huonekalut jne. Jouduin nimittäin lähtemään pois väkivaltaisesta parisuhteesta jne. Tämä varmasti myös vaikuttaa minuun jollakin tapaa. Uskon, että minulla on valtavasti myötätuntoa ja kykyä arvostaa muiden tilaa ja persoonaa omana ainutlaatuisena yksilönä, mutta en sen kustannuksella, että minulle aiheutetaan pahaa mieltä syrjään "heittämisellä" yhteisöissä.
kirjoitit ja kerroit,kuinka kiusatuksi joutuminen muuttaa ihmistä.Meillä eletään hyvin samankaltaisessa tilanteessa,kyseessä tosin paljon nuorempi,vasta peruskoulua käyvä.Hänkin ollut avoin,iloinen,sosiaalinen ja auttavainen,mutta kyllä kiusaaminen muuttaa juuri kertomallasi tavalla ja alistamaanhan se kiusaaja nimenomaan pyrkiikin.Ja samaten olen miettinyt kiusaamisen motiivina kateutta,joka mielestäni tulee kiusaajien käytöksessä selvästi esille.Mutta tyttäreni on onneksi vahva eikä varmasti anna sellaisten raukkiskiusaajien nujertaa itseään.Voimia ja jaksamista toivon myös sinulle!
Sen voin sinulle sanoa äitinä, että tavallaan kiusaajat tekevät palveluksen myös tyttärellesi. Hänelle tulee kehittymään hämmentävä kyky selviytyä elämän kovista tilanteista ja vaikeuksista, eikä hän todellakaan tule suremaan pikkuasioita, osaa iloita jokaisesta päivästä. Toivon, etteivät kiusaajat onnistu itsetuntoa murentamaan.
Sinulla on varmasti huipputytär, ole hänen tukenaan kuten minunkin äitini oli aikanaan ja on edelleen. Anna hänelle tilaa kertoa sinulle mieltä painavista asioista ja puutu kiusaukseen tarvittaessa. Lapsesi tarvitsee tukea ja kuulla sen, että hän on hieno älykäs tytär siitä huolimatta mitä muut sanovat.
Omassa elämässäni olen yleensä tullut kaikkien kanssa hyvin toimeen ja minulla on paljon rakkaita ystäviä. Yhteisöissä joskus epävarmat vyöryttävät ehkä sen vahvimman niskaan ongelmiaan, mikä voi todellakin ilmetä asioina joita minäkin koen luokkayhteisössäni. Kuitenkin tiedän, että heillä on vaikeuksia henkilökohtaisessa elämässään ja myöskin koulussa, eli toisaalta he eivät voi osaa olla iloisia toisten menestymisestä. Valitettavasti syrjijät ja kiusaajat saavat myös apujoukkoja muista heikommista, jotka eivät osaa seistä omilla jaloillaan ja luota omaan tahtoonsa. Tämän asian minäkin näen luokkayhteisössäni, mutta kovana on pysyttävä ja kyettävä puolustamaan itseään. Olen myös huomannut, että ystävät joita minulla on luokkayhteissä, ovat hyvällä itsetunnolla varustettuja selviytyjiä. Todella hienoja persoonia, jotka itsekin ovat kokeneet elämässä yhtä sun toista. Kiusattu aikanaan heistä on ollut ehkä yksi.
Kiusaamisesta seuraa herkästi se kierre, että alkaa pyrkiä täydellisyyteen ja yrittää liikaa miellyttää muita ja kiinnittää huomiota siihen mitä muut itsestä ajattelee. Eihän sitä toki aina ajattele, mutta toisinaan kuitenkin.
Itse pahimman mielen ohimentyä olen keksinyt keinoni tähän luokkayhteisössä tapahtuvaan henkiseen alistamiseen, joten toistaiseksi liene selviän ilman sitä terapeuttia. Puhuminenkin helpottaa jo oloa, ainakin näin anonyymisti:)
Voimia teille ja kiitos teille kaikille vastanneille.
Mielelläni jaan lisää kokemuksia, jos ajatuksia tulee.
Hyvä vastaus! Juurikin näin. Itse kärsin nimittäin ajoittain samasta ongelmasta..
Älä mieti, voitko selvitä ilman terapeuttia, sillä he ovat juuri sinunlaisiasi ihmisiä varten olemassa. Älä pelkää pyytää apua, sillä tilanteesi ei ala parantua, ennen kuin teet niin.
Joskus toivoisin olevani mykkä, mykkä siksi jottei toisten tarsttis sanoa että sanoin taas jotai väärin tai ettei sitä noin kuulu sanoa tai että puhut vaa samoista asioista... sitten toivoisin olevani kuuro jottei mun tarttis kuulla olevani jotai muuta kui oikeesti olen, onneksi oikean minuuteni edes vain harvat huomaavat. en itekkää tykkää puhua muista pahaa selän takana, silti näköjään kerään ympärille niitä kateellisia ihmisiä en tiijä mulle ihan sama! vielä joku kaunis päivä mä entisille kiusaajilleni näytän ja senkin että kyllä mustakin voidaan tykätä virheinenikin! nyt on vaa sellane fiilis että kaikki nauraa aivan nii kui mulle yläasteella sanottiin, ja etten ikin sais ystävii tai ketään miestäkää tai... et mua inhottais. oon vain kasvanut siihen että en viihdy niitten seurassa jotka mua inhoaa, ja että pilkka osuu omaan nilkkaan ja että elämässä kaikki kostautuu. nyt näyttää elämäni valoisammalta se on kui olisi alkanut alusta kaikki aivan uutta. silti vieläkin epäröin kiusataanko vai tehdäänkö selkäni takana jotai ilkeetä jotai sellaista mistä en ite tiijä, mutta ennemmin tai myöhemmin saan tietää jos mua kusetetaan.katotaan sitte kuka olikaan se lesbo (olen täysi hetero) tai bitchi (todellisuudessa olen yksinäinen leidi).
Minullekin kerrottiin vastaavia asioita yläasteella, ja vielä lukiossa kuvittelin, ettei kukaan voisi kiinnostua minunlaisestani seinään törmänneen apinannäköisestä vajaaälyisestä vasikasta. Kuvitelkaa, eräs 9.lk poika aikoinaan (11 vuotta sitten, kun olin 7.lk tyttö) sanoi kovaan ääneen kaverilleen, että jos tämä kaveri haluaa tienata rahaa, niin saa 50 markkaa jos tappaa minut! Että tällaista...
Muttamutta...Ne "totuudet", joita yläasteella lauotaan, ovat totuuksia vain kiusaajien omissa kuvitelmissa, koska he Haluavat asian niin kääntää tunteakseen itsensä ylhäisemmäksi.
Mikä riemu, ettei se ollutkaan totta! Olen sittenkin kaunis, vaikka kauan luulin olevani kärpäsen paskaakin merkityksettömämpi.
Minulla, "rumalla läskillä" on tosiaan aivan ihania ystäviä ja kolmen vuoden pituinen onnellinen avoliitto. Yliopistossa opiskelen alaa, josta aina haaveilin.
JA nyt kun muistelen, minunhan ei edes kiusaajieni mielestä olisi pitänyt päästä siihen lukioon, johon hain, koska olin niin surkea... Ja oho! Olen täysjärkinen ja jopa aika älykäskin. Hups, miten se nyt näin meni, kun minun piti olla tyhmin mahdollinen!?
Näytä, näytä niille ja koko maailmalle, että sinä juuri olet aivan helkkarin hieno ihminen, jota kaikkine virheinesi rakastetaan ja arvostetaan!!! (Ja se lähtee siitä että arvostat itseäsi, Tee SE!) Sillä sisulla, jonka sait (sen tuntee viestistäsi), etsi ympärillesi ihmisiä jotka sinua arvostavat! Jos joku ei arvosta sinua sellaisena kuin olet, hän ei ole sen arvoinen, että häneen kannattaisi tuhlata aikaa.
Ota tilaa itsellesi, sinulle kuuluu yhtä paljon kuin muille!
OLen henkisenä tukena täällä niin kauan kuin
henki pihisee!!
Sinua ei kuseteta, kun vaan pidät siitä huolen, kuten muistakin oikeuksistasi. Selkäsi takana ei VARMASTI naureta, kun olet oma itsesi ja rakastat itseäsi juuri sellaisenaan, tai ainakin yrität rakastaa (siitä se minullakin lähti, yrittämisestä...)
Kyllä sä todella fiksulta kuulostatkin tuon oman tekstisi perusteella:) nii mullekkin kävi että peruutin opiskelupaikan, jossa oli juuri näitä samoja entisiä kiusaajia, mutta lähdinpäs sitten pääkaupunkiseudulle ja täällä olen pysynytkin - katotaan mihin seuraavaksi, haaveena olisi toiselle puolelle maapalloa. juur näin kiusatuksi tulemisesta oppii aika hyvin:) vältän sellaista seuraa jotka esim. kertoo asioita eteenpäin, tunnistan kiusaamisen/syrjimisen merkkejä ne kun on jo nii tuttuja. esim. jos jotai toista kiusataan saatan vaistota sen. tai esim. jos jotai kiusaamiseen liittyviä toimintoja tapahtuu kuten tavaroitten piiloittelua - en välitä! Niin ja mä sitte olin se rumilus mutta ohops musta taisiki tulla nätti vaik mua taidetaan pitää helppona no ei se mitää on sitä pahempaakin kuultu. on tainnut tää elämä muuttua oikeesti täysin toisenlaiseksi. ehkei hetkessä, ehkä pikkuhiljaa. vieläkin on omia ongelmia, joista koitan päästä eroon, mutta valoisammalta näyttää ja mulle varmaan ollaan kateellisia, kun jotai hyvää tapahtuu se tapahtuu kuio tuplana, ja pääsen aika helpolla pelkällä säikähdyksellä jos sattuu vaikkapa vahinko kämpässä, josta pitäis korvata. Hih hii:) kyl elämä on kerrankin helppoo!kun on todellinen helvetti takana.
Mitä jos alkaisit arvostamaan itseäsi vielä enemmän?
Tiedän, että kiusaamiskokemukset on vaikea unohtaa, ja monesti yrittää olla varovainen ihmisten kanssa, jos ei ole varma että hyväksyykö ne ihmisen vai ei.
Minulle terapia auttoi todella. Nykyään osaan ottaa oman tilani ja puhua päällekin, vaikka tuo olikin vaikeinta, koska olin kokenut itseni monesti loukatuksi, kun minun päälleni puhuttiin. Terapia oli todella ihanaa, siellä sain puhua niin paljon kuin halusin ja etsiä ratkaisuja, analysoida... Terapeuteista tuli myös "ystäviäni", niin että oli haikeaa, kun hoidot loppuivat :D
JOs et alistu siihen kohtaloon, että sinua kiusataan aina, niin sitten sinua ei kiusata. Sen asian eteen pitää todella tehdä paljon töitä, sen olen itsekin kokenut nahoissani. En tiedä, miten voisin auttaa. Olen ehkä suurin piirtein samassa tilanteessa kanssasi, voisin jopa olla samassa ryhmässä kanssasi koulumaailmassa, sitä ei koskaan tiedä. Minuakin kiusattiin koko peruskoulun ajan, tosin vain henkisesti. olen työstänyt asiaa paljon ja nyt koen, ettei kiusaaminen enää häiritse elämistäni.
Sinäkin tunnut saaneen paljon hyvää kiusaamisesta ja suurin piirtein olet kääntänyt sitä voitoksesi, mutta jotain vielä pientä puuttuu siitä voitosta.
Oman tilan ottaminen, ja siihen luottaminen, että ne omat jutut ovat tärkeitä ja kiinnostavia... Auttaisko se?
liika kiltteys tekee kyllä joskus koulumaailmassa huonoa jälkeä, mutta aika kumma on se, että yliopistossakin joutuu tuntemaan tuollaista huomiotta jättämistä. minulla oli ehkä 20-vuotiaaksi sitä liikaa kiltteyttä, mutta erittäin rankat kokemukset välivuotena työelämässä veivät kiltteyden ja sisuunnuin entisestään, ehkä sain sitä särmää. Näin niin katkeroituneita ja kieroja ihmisiä sinä aikana, että oksat pois. Päätin, etten tukahduta mitään osaa itsestäni, vaan olen avoin ja toteutan itseäni kaikilla tavoilla joilla voin. Myös vihaa pitää pystyä purkamaan. Anteeksi kirjoitusvirheet, on vähän huono paikka tämä.
No, mutta toisten huomaaminen, empatia, nöyryys, toisten arvostaminen...ne ovat myös tärkeitä taitoja, ja varmasti erittäin monelle kiusatulle on kehittynyt.
Kun vielä saa tasapainoon sen, että itsekin saa äänensä kuulluksi, niin yhtälö on ratkaistu.
Terapia on yksi hyvä avain, mutta avaimia on monia, joilla saa avatuksi kaikki sydämensä ikkunat, jotta kaikki näkee sinut. toivottavasti löytyy avaimia!!!
Olen pohtinut myös noita asioita ja mainitsit juuri ne jutut, joissa minulla on suurin ongelma.
Todellakin minulle meinaa mennä usko siihen, että minunkin mielipiteeni voi olla arvostettu ja minullakin on lupa tulla kuulluksi ja minun pitäisi kestää myös se, jos epävarmin sitten hyökkää sanomisiani kohtaan sen tähden, että voisi itse tuntea itsensä paremmaksi jollakin tasolla.
Mutta miten voi osoittaa toisille, ettei alistu siihen kohtaloon enää. Olen kyllä viimeaikoina antanut pieniä varoittavia esimerkkejä, kertaalleen jopa miltei herpannut ja pelkään että on vain ajan kysymys, että herppaan todella.
Millä tavoin sinä osasit tehdä työtä itsesi kanssa, että löysit sarmaa ja ilon toteuttaa itseäsi? Konkreettiset vinkit olisivat kullan arvoisia, en halua vaipua vaisuksi ja katkeraksi ihmiseksi.:´(