Sain eilen tietää olevani raskaana, vasta 1-2 viikkoa. Olen 28, miesystäväni on 12 vuotta vanhempi, ja hänellä on kaksi lasta edellisistä avioliitoista. En ole ollenkaan innostunut tekemään aborttia, mutta en myöskään toivo saavani lasta vielä ainakaan pariin vuoteen. Luin jostain kommentin, että jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna.
Mielestäni aiheutuu enemmän vahinkoa, jos saan lapsen, jota vain miesystävä toivoo, itseasiassa niin paljon, että haluaa jättää minut, jos teen abortin.
Minua ei yhtään kiinnosta loukata häntä, mutten koe olevani valmis äidiksi, en ole edes ehtinyt toivoa sitä. Hankala tilanne, kun meillä on niin eri näkemykset. Olemme olleet yhdessä vasta viisi kuukautta, asia olisi mielestäni eri, jos olisimme tunteneet edes vuoden.
Mielestäni aiheutuu enemmän vahinkoa, jos saan lapsen, jota vain miesystävä toivoo, itseasiassa niin paljon, että haluaa jättää minut, jos teen abortin.
Minua ei yhtään kiinnosta loukata häntä, mutten koe olevani valmis äidiksi, en ole edes ehtinyt toivoa sitä. Hankala tilanne, kun meillä on niin eri näkemykset. Olemme olleet yhdessä vasta viisi kuukautta, asia olisi mielestäni eri, jos olisimme tunteneet edes vuoden.
Vastaukset 52
Vanhimmat
Aika paha tilanne tuo..:( En osaa edes itselle kuvitella tuollaista tai miltä se tuntuu, mutta toivotan onnea ju hyvää jatkoa mitä sitten päätätkin!:)
koskaan täysin valmis oo, vaan siihen kypsyy raskauden myötä. Toisin sanoen yleensä lapsi muuttuu toivotuksi raskautta jatkettaessa.
Jos siis kuitenkin joskus lapsia haluat niin onko 2 vuotta nyt niin merkittävä aika ettet voisi tätä lasta ottaa vastaan jo nyt? Mitä tuon kahden vuoden aikana sitten tapahtuu ettei se olisi mahdollista, mikä estää haluamisen nyt?
Mielestäni ei ole merkityksellistä kauanko olette olleet yhdessä, vaikka olisitte olleet kaenmminkin, koskaan ei ole takeita että suhde jatkuisi ikuisesti.
Kannattaa myös miettiä kun et kuitenkaan hirveen nuorikaan enää oo että haluatko ottaa riskin ettet myöhemmin ehkä tulekaan raskaaks, sitten kun itsellesi sopisi?
Itse tulin yllättäen raskaaksi 18v. ja olihan se alkuun järkyttävää ja hämmentävääkin mutta takuulla olisin katunu aina jos olisin menny aborttiin!
Nyt oon seurustellu vuoden eikä olla alunalkaenkaan käytetty mitään ehkäsyä, no raskaaksi en silti oo edelleenkä tullu.. :(
kommenteista, kaikki ovat tervetulleita. Mulla ei ole tällä hetkellä kunnon työtä, josta pitäisin, ja asun uudella paikkakunnalla. Tuntuu, ettei tähän nyt kaivata vauvan odottamisen kaikkia pulmia. Monet todella haluavat lapsia, mietin miksi mun pitäisi nyt, kun en ole yhtään varma, päinvastoin. Pelkään myös, että olisin täällä yksin vauvan kanssa, mies on päivät töissä.
työtä tekemään eläkepäiviin saakka. Onhan se muutenki vaikee liki 30v naisena saada ainakaan vakitöitä, varsinkaan jos ei ennestään oo lapsia.. Eikö nyt kannattais keskittyä mieluummin siihen lapsen/lasten hankintaan ku jäädä ehkä jopa vuoskausiks odotteleen töitten löytymistä? Lapsia saa vaan tietyn ikäsenä, ja sille tulee biologinen raja vastaan (kaikki ei saa edes nuorenakaan!). Tämä ainutkertanen lapsi on elämässä täällä vain kerran ja jos nyt keskeytät sen, sitä samaa ei enää toiste takaisin saa!
Joutuuhan (tai saa!) sen vauvan kanssa kuitenki oleen yksin kotona, ku on äitiyslomalla (liki vuoden) ja mies käy töissä! Isyyslomaahan on yleensä se pari viikkoo. Jokainen oppii vauvanhoidon ja lapsen käsittelyn luonnostaan, turha sitä on pelätä.
Jos et kerran halunnut vielä tulla paksuksi, miksi et huolehtinut ehkäisystä? Aika huolettomasti tunnut elävän, kuitenkin jo melkein kolmikymppinen etkä ole edes töissä vaan miehen elätettävänä. Ei hyvältä näytä.
Missä kohdassa aloittaja on sanonut, etteivät he käyttäneet ehkäisyä?
tuskinpa ehkäisi kun kerta raskaana on.
että ehkäisykin voi pettää?
Ehkäisyn pettäminen ei ole mitenkään harvinaista.
Toki voi ehkäisy pettääkin. Sitäpaitsi, käsi sydämelle, kuka ei ole joskus ilman ehkäisyä harrastanut seksiä, tyyliin varmat päivät/keskeytetty yhdyntä? Minä ainakin olen siihen syyllistynyt ja useamman kerran, eipä vaan ole "vahinkoa" sattunut. Tosin olen ollut ja olen sellaisessa elämäntilanteessa, että voisin sen lapsen ottaa ilman ongelmia vastaan.
Noinko olet itsepäinen, ajattelet vain ja ainoastaan itseäsi. Olisi ollut parempi, jos et olisi mennyt sänkyyn kenenkään kanssa ennenkuin olet itsenäistynyt ja sitoutunut toisen kanssa elämään.
Toiset eivät saa lasta vaikka haluaisivat ja toiset tekevät abortteja niin kuin itse haluavat.
Itsekästä, vai mitä ajattelet?
Kumpi on itsekästä, abortin teko vai lapsen haluaminen vaikkei sitä saa?
oikeen muuta neuvoa, kun että ainoa todella tärkeä kysymys on, että
haluatko yleensä lapsia???
Koska niiden saaminen sitten kun olisi "sopiva aika" ei usein enää olekaan niin helppoa. Valitettavasti. Ja vaikeammaksi raskaaksi tuleminen iän myötä tulee, samoin lisääntyy mahdolliset muut vaikeudet (sekä sulle että sikiölle).
Monelle tutuistani on tullut melkoinen paniikki, kun 30 vihdoin saisi lapsi tulla, eikä sitten tapahdukaan mitään... Tai tulee keskenmenoja...
Neuvoisin, että mieti todella tarkkaan, kannattaako keskeyttää raskautta. Vaikka nyt tuntuu siltä, että raskaus on alkanut väärään aikaan, sinulla on yhdeksän kuukautta aikaa sopeutua ajatukseen, että tulet äidiksi ja valmistautua siihen henkisesti. On tavallista, että tarkoituksellakin raskaaksi tulleet varsinkin alussa myös miettivät, mitä tässä oikein tuli tehtyä ja miten osaa olla äiti, mutta luonto kyllä yleensä sen asian hoitaa. Sitten kun saat lapsen, olet siihen jo raskauden aikana kiintynyt ja valmis ottamaan sen elämääsi. Näin uskon sinullekin käyvän.
Jos miesystäväsi on sinulle tärkeä ja haluat jatkaa elämääsi hänen kanssaan, on sinun pidettävä myös hänen näkemystään yhtä tärkeänä kuin omaasi. Miehelle on suuri suru, jos hänen toivottu syntymätön lapsensa kuolee, ja loukkaat häntä pahasti, jos annat tahallasi sen tapahtua.
Rohkaisen sinua ottamaan tämän teille annetun lapsen vastaan. Lapsen kanssa voit rakentaa itsellesi hyvän sosiaalisen verkoston uudella paikkakunnalla osallistumalla erilaisiin äiti-lapsiryhmiin yms., ja tietysti tekemällä tuttavuutta leikkipuistoissa ym. Sekin auttaa juurtumaan uuteen asuinpaikkaan. Itse ainakin "seurapiirini" laajeni lapsen saatuani paljon suuremmaksi, ja siitä on ollut iloa ja hyötyä myöhemminkin. Kaikkea hyvää teille!
Siis oletko todellakin JO 28-vuotias????? :-O
Tiedätkö olleesi itse varmasti hartaasti toivottu? Pitäisikö sinutkin palauttaa jonnekin, jos oletkin vain vahinko?
Tulossa on SINUN OMA LAPSESI eikä mikään miesystäväsi tilaama autonosa! Miesystäväsi selvästikin tietää, mitä iloa lapsista on, eikä pysty elämään kanssasi, jos teet abortin eli tapat hänenkin lapsensa ---> ymmärrän miestä täysin!
Ei kai kukaan ole valmis äidiksi sillä hetkellä kun testi näyttää plussaa! En minäkään ollut. Ajatuskin kylmäsi ja pelotti, ja tuntui että elämä loppuu siihen. Ja niin loppuikin, se kahdenkeskinen elämä miehen kanssa. Mutta raskausaika on sopeutumista uuteen tilanteeseen, eihän se vauva nyt ensi viikolla ole tulossa! Kyllä minä uskon, että sinusta on äidiksi (vaikket ole ehtinyt sitä toivoakaan, mutta eikös esim. lahja muulloinkin kuin merkkipäivänä ole joka tapauksessa mukava saada, vaikkei olisi älynnyt toivoakaan?) Olette olleet yhdessä viisi kuukautta, sehän on joka tapauksessa aika paljon. Ei tuollaisia keinotekoisia aikarajoja kannata itse kehitellä - et sinä ole ollut tässä tilanteessa aiemmin kuitenkaan, ethän?
Ensisynnyttäjien keski-ikä on nykyään reilut 28 vuotta, sinä olet hyvinkin keskivertoikäinen. Aika moni tuntuu ajattelevan, että lapsia "aletaan tehdä kolmikymppisinä" vasta. Yli 30-vuotiailla kuitenkin alkaa jo tulla erilaisia riskitekijöitä raskauksiin, mieti haluatko lapsesi mahdollisten sisaruksien kohdalla stressata sellaisten asioiden kanssa?
Ei elämää kannata liikaa suunnitella. Jos olette onnellisia, niin miksi pilata kaikki? Lapsi voi vain lisätä onnea!
"lapsi voi vain lisätä onnea"? Siksikö eronneissa on kaikkein eniten juuri lapsen vauvavuosista häthätää selvinneitä tai niitä vuosia eläviä? Siksikö lapsen syntymän katsotaan olevan parisuhteelle suurin kriisi ja muutosvaihe mitä on?
Mikä sinun mittarisi on onnellisuudelle?
***
Jos lapsen isä sanoo, että jättää jos teet abortin, se kertoo jo kaiken tuosta suhteesta. Tuo ei tule koskaan onnistumaan, ei ilman lasta ja vielä vähemmän lapsen kanssa. Kasvakaa nyt hyvät tytöt itse aikuisiksi ennen kuin hankitte vauvoja.
joka tekee abortin, kun ei kerran ole kysymys hengen hädästä. Loukkaus on tosiaan niin suuri, että sitä ei voi antaa anteeksi.
Kaikkea sitä saa kuullakin! Ei millään uskoisi, että te nykyajan nuoret olette meidän lapsiamme.
Kirjoittaja kai tarkoitti sitä, että eipä ole suhde missään tapauksessa häävillä pohjalla jos jo nyt uhkaillaan jättämisellä eli käytännössähän tuo on painostusta. Käyttiköhän aloittajan mies kortsua? Tuskinpa, kun kerran nyt on vauva tulossa.
omaan parisuhteeseesihan ei lapsen tulo vaikuttanut millään tavalla, ei se että kahden sijasta teitä olikin yhtäkkiä kolme tai useampi? Ehei... olkia kohauttamallahan se ohi menee!
Ja hän päivittelee siellä. Tietoa kannattaa hakea ennen mutun laukomista, lapsen syntymä On kriisi parisuhteelle. Ei läheskään aina negatiivisessa mielessä, psykologisessa kielessä kriisi tarkoittaa suurta muutosvaihetta joka sekä tuo uusia ongelmia että palauttaa vanhoja, mutta myös toimii korjaavalla ja uudistavalla tavalla.
Meillä ainakin elämä muuttui kovasti ensimmäisen lapsen tulos jälkeen, ja toisen vielä enemmän. Eikö teillä? Minne te sen lapsen työnsitte vai olitko valmiiksi jo yksin?
***
Raha ja lasten kasvatus ovat parisuhteen yleisimmät riidan aiheet, tämähän on varmasti tiedetty jo ennenkuin tieteet on keksitty...
Lapsen tulo perheeseen vaikuttaa luonnollisesti molempiin. Yksi lisä suu ruokittavana ja toinen pois ansiotuloilta. Saati se kun kahta samanlaista kasvatusfilosofiaa ei löydy kahdelta ihmiseltä ja ne molemmat ovat The vanhemmat jotka juuri itse päättävät kuinka sitä omaa kasvatetaan...
Meillä kun ei ole huolta noista kummastakaan, nujakoidaan silti. Ei rohkaise lapsen tekoon ei, jos tästä vielä pahenee. (Mitättömistä asioista nälvitään, saati kun erimielisyyksissä olisikin kyse jostain niin isosta kuin lapsen kasvattaminen. Jää toiseksi ne riidat joissa "vain" koiran kasvattamisesta väännetään; ymmärtääkö koira olla tekemättä joitain koiramaisia juttuja vain koska sille sanotaan, että älä tee ja saako sitä rangaista siitä...)
Noh, jos SINUN parisuhteesi oli niin surkeissa kantimissa jo ennen lapsia, ettei se lasten tuloa kestänyt, niin ei voi mitään. Meidän kohdalla lapsi tosiaan lisäsi onnea. Eihän se mitään ruusunpunaista arkea ja auvoa ollut, mutta kun kumpikin on sitoutunut toisiinsa ja lapseen, niin ongelmia ei tule. Kun kumpikin on riittävän aikuinen... Ne, jotka eivät yleensäkään ole valmiita tekemään minkään asian eteen mitään, eroavat vauvan synnyttyä, koska eivät ylipäänsä kestä mitään muutoksia elämässään. Ja miettivät aborttia, koska se on heille tosiaankin siinä tilanteessa helpompaa. Anteeksi vain.
Osaan sitä paitsi kuvitella lapsen syntymistä PALJON suurempiakin kriisejä parisuhteelle - joillekin se lapsen tulo ilmeisesti on se maailman vaikein ja ahdistavin asia. Tai sitten vaan haetaan hyvää(?) tekosyytä lopettaa suhde.
Ei ollut surkeissa kantimissa ei, eikä hajonnut lasten tuloos. Lisäsi onnea. Jepjep. Huomasithan että en puhunut omasta parisuhteestani vaan parisuhteiden dynamiikasta yleisellä tasolla, asioista joita on tutkittu ja seurattu ja aivan syystä.
Niinkuin itsekin sanoit ei se ole ruusunpunaista ja auvoa. Turhan usein sitä parit kuitenkin odottavat sen sitä olevan, eivätkä ole valmistautuneet vastoinkäymisiin. Niitä vastoinkäymisiä kutsutaan kriisiksi, ja usein niistä selvitään vahvempina, usein ei. Muita kriisejä ovat myös muutto, työpaikan vaihto/menetys tai kuolemantapaukset lähipiirissä. Ei aina negatiivisia asioita, muutto esimkerikiksi on useammin varmasti positiivinen asia, mutta kriisi silti. Muutosvaihe joka vaatii sopeutumista ja uudelleenjärjestelyä.
lapsen syntymä on tutkitusti suurin kriisi parisuhteelle, täytyy hakea sinulle tästä lähde jos et muuten usko :D
Oletan että ymmärsit minun käyttävän sanaa kriisi tässä ainoastaan negatiivisessa mielessä. Näinhän ei asia ole, vaan kriisi tarkoittaa muutosvaihetta jolla usein on myös positiivisia vaikutuksia.
***
aivan luonnollinen asia. Avioliiton tarkoitushan lasten synnyttäminen ja kasvattaminen.
Ennen mentiin yleensä naimisiin siinä vaiheessa, kun esikoinen ilmoitti tulostaan, joten avioliitossa oli alusta asti läsnä kolme ihmistä. Ennen avioliitoa ei asuttu yhdessä eikä ollut yhteistä arkea, vaikka kihlaparit harrastivat seksiä aivan yleisesti.
Monilla ihmisillä on ollut paljon vaikeampia kriisejä kuin terveitten lasten syntymä esim vakava sairaus, työttömyys, toisen puolison pysyvä vammautuminen, uskottomuus, toisen puolison rikos ja vankilaan joutuminen, maasta muutto, sota, pakolaisuus, lapsen kuolema, omaisuuden menetys jne.
Hyvä avioliitto kestää kuitenkin kaikki kriisit. Olet tosi lapsellinen, jos väität että lasten syntymä on paha kriisi. Sitä se on vain lapsellisille ja kehittymättömille ihmisille.
Kriisiä käytän sanan psykologisessa merkityksessä, muutosvaiheena. Eikö menisi jo pikkuhiljaa perille?
Avioliiton tarkoitus minulle oli ensisijaisesti virallistaa kahden aikuisen suhde, ottaa sama sukunimi ja liittää yhteen molempien omaisuudet ja elämät. Lapsia voi varsin hyvin tehdä ilman avioliittoakin :D tosin juridisesti se on järkevämpää tehdä aviossa.
Tottakai vaikeita kriisejä on! Älytöntä paasatakaan moisesta! Niin se on meidän "lapsellinen" liittokin kestänyt lapsen kuolmenakin ja vahvistunut siitä, kriisi sekin oli ja siitä yli mentiin että humahti. Kriisi oli myös sen terveen lapsen syntymä, muutto, sen toisenkin terveen lapsen syntymä, sairastuminen...
Noita kriisejä on pilvin pimein. Mikään ei muuta sitä tosiasiaa että parisuhteen muotoa muuttaviksi kriiseiksi muodostuvat lähinnä avioliiton solmiminen (tai purkaminen), lapsen syntymä, muutto ja työpaikan vaihdos/työttömyys. Lapsen syntymä näistä perustavimpana muutoksena. Käytän nyt sanaa muutos, jos se kriisi oli sinulle turhan vaikea ymmärtää.
***
tarkoittaa tuolla kriisillä? Kyllähän lapsen syntymä työtä lisää, mutta ei se muuta mitään elämän perusasioita. Elämä jatkuu samanlaisena kuin ennenkin, vaikka vauvan tarpeista pitää tietysti huolehtia.
Itse jatkoin normaalisti opintojani, kun esikoinen syntyi 35 vuotta sitten, pyysin vain luentovapautta. Silloin ei ollut mitään äitiyslomia. Olin toisen vuoden yliopisto-opiskelija.
Luin tenttejä, kun vauva nukkui ja äitini tuli lapsenvahdiksi, kun menin tenttimään. Yhden lapsen äidillä on erittäin paljon vapaa-aikaa. Kotitöitä oli tietysti enemmän, kun piti sideharsovaipat pyykätä, mutta olin tottunut hoitamaan kotiaskareeni yksin. Mies kävi töissä. Kuljetimme vauvaa joka paikassa mukanamme eikä hän meidän menojamme häirinnyt. Hän nukkui sylissämme kun kävimme elokuvissa jne. Vuoden vanhana panimme hänet tarhaan.
Mitenkähän entisaikaan elämä oli niin paljon yksinkertaisempaa ja huolettomampaa? Ehkä nykynuoret saavat lapsensa liian vanhoina tai ovat tottuneet liian suureen vapauteen ennen sitä. Tulee noita " psykologisia kriisejä" sitten.
Ennen ei lapsista myöskään vouhotettu, heidät hoidettiin siinä sivussa kaiken muun työn ohessa, ja naiset pitivät kunnia asianaan hoitaa kaikki kotityöt itse. Niillä ei työssä käyviä aviomiehiä vaivattu, niin kuin en tee nytkään, kun olen kotona sairaseläkkeellä ja mieheni raataa vielä töissä.
Viihdyt tällä palstalla näköjään jatkuvasti. Onko sinulle paljonkin abortteja tehty ja eikö sinulla ole tosiaan mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa täällä? Mene vaikka töihin, saisit muuta ajateltavaa.
Ehkä se elämän hankkiminen voisi olla sinullekin paikallaan niin ei tarvitsisi tällaisessa foorumissa kiskaista herneitä nenukkiin. Itse asiassa mä tykkään tuosta Tristanista kirjoittajana.. Ihmettelen miten hän jaksaa nähdä vastauksiinsa paljon vaivaa vaikka ajoittain keskustelu on todella ala-arvoista
Ymmärrätkö mitä tämä tarkoittaa?
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=36
jos on aikaisemminkin hoitanut lapsia ja jos osaa järjestää asiansa. Nykynuorille kaikki näkyy olevan kriisiä.
"Olette olleet yhdessä viisi kuukautta, sehän on joka tapauksessa aika paljon."
Sori, että takerrun tähän yhteen lauseeseen, mutta pakko oli, koska silmät olivat vähällä pudota päästä, kun näin tämän naurettavan kommentin.
Onhan sinulla oikeus mielipiteeseesi, mutta come on! Täytyy edetä aikamoista supervauhtia, jos parisuhde muuttuu vakavaksi viidessä kuukaudessa. Viisi kuukautta ei ole yhtään mitään! Normaalivauhtia etenevä pariskunta tietää viiden kuukauden seurustelun jälkeen toistensa lempibändit -ja elokuvat, vaihtaa asuntojen avaimia ja tapaa toistensa vanhemmat. Siinä vasta loistavat eväät perheen perustamiseen. :D
Terotan nyt kuitenkin, että tämä on vain minun mielipiteeni. Pelästyisin tosissani, jos tuleva poikaystävä ottaisi perheenlisäyksen puheeksi viiden kuukauden seurustelun jälkeen.
pidä lapsia hankkia. Ei silloin vielä pidä harrastaa seksiäkään.
Vanhoina hyvinä aikoina seurusteltiin vuosi. Oltiin kihloissa toinen vuosi ja sitten mentiin naimisiin. Vasta naimisiin menon jälkeen aloitettiin seksielämä. Lapsia tuli, jos oli tullakseen. Mitään kriisiä ei lasten syntyminen aiheuttanut.
Joku muu ei nyt tainnut ymmärtää. Näet linkitttämästäsi artikkelista vallan selkeästi sen että kriisi-sanaa käytetään muutosvaiheista elämässä, on kehityskriisejä, traumaattisia kriisejä... on se nyt herranjestas jos ei nyt jo aukene. Kriisejä on monen montaa laatua eikä kyse aina ole negatiivisesta kriisistä.
***
Roikun täällä koska yksinäisenä kotiäitinä elämäni on netissä. Käyn töissä harvakseltaan mutta toistaiseksi kovin nihkeästi työpaikkoja löytyy pienten lasten äideille omalla alallani. Hakijoista on ylitarjontaa. Kiitoksia siis kehoituksesta mennä töihin, mielelläni. Yritän koko ajan.
Yhtäkään aborttia minulle ei ole tehty. Minulla On muutakin tekemistä mutta tämä on minusta vain yksikertaisesti hauskaa. Minun käsitykseni hauskuudesta On kieroutunut :D
Ja ei, en istu koko päivää putkessa koneella vaan se on auki koko päivän, toisinaan kirjoitan enemmän ja toisinaan vähemmän.
***
huomasithan nyt varmasti missä merkityksessä sanaa "kriisi" tässä käytin? Psykologisessa mielessä vavuvan syntymä ON AINA kriisi, sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa kuinka hyvin hommasta selviää ja millaisena elämänsä näkee.
Kriisi = ratkaiseva muutosvaihe. Lapsen syntymä on AINA sitä.
Kuinkahan monta kertaa pitää tätä rautalankaa vielä taivutella ennenkuin menee perille?
Nykyajan nuoret... :D :D
***
juu ei kriisejä, ne pyöräytettiin siinä pellolaidassa ja haettiin sitten töiden jälkeen siitä kotiin :D
Tahtoisin nähdä sen ihmisen jonka elämässä lapsen syntymä ei muuta mitään, ei tuo mitään muutosta mihin sopeutua. Sellaista tilannetta EI OLE.
***
kelle ei. Tietenkin JOILLEKIN joissakin olosuhteissa lapsen syntymä voi olla kriisi.
Kuten jo selitin ainakaan minun elämäni ei muuttunut paljoakaan, kun esikoinen syntyi. Jatkoin entistä elämääni. Mutta se oli ennen äitiyslomia ja tätä nykyvouhotusta.
Sinä saisit pysyä poissa palstoilta. Kai asiat kriisiytyvät kun pienten lasten äiti jatkuvasti roikkuu keskustelupalstoilla. Hoida lapsiasi ja elä sitä elämääsi, äläkä roiku abortti-palstalla!
"Kuten jo selitin ainakaan minun elämäni ei muuttunut paljoakaan, kun esikoinen syntyi. Jatkoin entistä elämääni. Mutta se oli ennen äitiyslomia ja tätä nykyvouhotusta."
Koska ihmisen pentu ei vastasyntyneenä eikä vielä pitkään aikaan sen jälkeen tule toimeen ilman hoivaa, eikä lapsen saaminen muuttanut sinun elämääsi mitenkään, on selvää, että lapsestasi huolehti joku muu kuin sinä itse.
Nyt herääkin kysymys, millä oikeudella tulet tänne arvostelemaan niitä äitejä tai potentiaalisia äitejä, jotka hoitavat oman lapsensa itse. Mikä sinä olet sanomaan, että lapsen saaminen ei aiheuta kriisiä, kun olet itse väistänyt oman kasvatusvastuusi?
Nykyvouhotuksista muuten: mitä mieltä olet sellaisesta nykyvouhotuksesta kuin eläke? Minusta sellainen pitäisi lakkauttaa. Kyllä normaali ihminen on sen verran tajunnut palkastaan säästää sukan varteen, ettei tarvitse valtion kukkarolla käydä. Ennen oli niin paljon paremmin, kun omat lapset huolehtivat vanhoista vanhemmistaan - jos huolehtivat...
Ei lapsen hoito ole millään tavalla vaikeata. Kaikki esiäitimmekin ovat osanneet sen. Ei mitenkään voi sanoa, että lapsen hoito olisi niin vaativaa, ettei nuori terve ja normaalilla järjellä varustettu äiti siitä selviäisi, tai että se aiheuttaisi kauhean kriisin, masennusta tms.
On huomattava, että siihen aikaan isät eivät osallistuneet mihinkään huushollihommiin korkeintaan leikkivät hiukan lastensa kanssa silloin tällöin, mutta naiset olivat tottuneet tekemään työtä aivan toisella tavalla.
Kyllä nykyäitienkin lapset menevät päiväkotiin usein ihan samanikäisenä kuin oma esikoiseni, joka oli 16kk, siis 1v 4kk päiväkotiin mennessään, mutta ette te heille sano, että he lintsaavat kasvatusvastuusta. Menin töihin silloin ja jatkoin samalla opintoja.
Eläkejuttusi jätän omaan arvoonsa. Muutat vielä mielesi sitten, kun itse olet vanha ja sairas. Ken elää, hän kokee.
"Ei mitenkään voi sanoa, että lapsen hoito olisi niin vaativaa, ettei nuori terve ja normaalilla järjellä varustettu äiti siitä selviäisi, tai että se aiheuttaisi kauhean kriisin, masennusta tms."
Valitettavasti sinun mielipiteesi ei tee tuosta totta. Masennus on sairaus, jolla ei ole mitään tekemistä normaalin järjen kanssa. Tänäkin päivänä Suomessa hoidetaan mielisairaaloissa äitejä, jotka ovat menneet synnytyksen jälkeen psykoosiin. Niin että lakkaa jo tyrkyttämästä omia mielipiteitäsi totuuksina, jotka koskevat kaikkia muitakin.
"Kyllä nykyäitienkin lapset menevät päiväkotiin usein ihan samanikäisenä kuin oma esikoiseni, joka oli 16kk,"
Ja aikaisemmassa viestissäsi:
"Kuten jo selitin ainakaan minun elämäni ei muuttunut paljoakaan, kun esikoinen syntyi. Jatkoin entistä elämääni. Mutta se oli ennen äitiyslomia "
Ilmeisesti hoitelit vastasyntyneitä kotonasi ilman palkkaa ennen esikoisesi syntymää, ihan huviksesi? Sillon elämäsi ei varmaan tosiaankaan muuttunut. Muuten tuo yhtälö ei toimi.
"Eläkejuttusi jätän omaan arvoonsa. Muutat vielä mielesi sitten, kun itse olet vanha ja sairas. Ken elää, hän kokee."
Pointtini oli se, että olet kovin innokkaasti karsimassa nykyäideiltä oikeuksia ja etuuksia vedoten "vanhaan hyvään aikaan". Mutta kun sinun itsesi pitäisi elää niin kuin ennen oikeasti elettiin, niin eipä olekaan enää kivaa.
Huomaatko ollenkaan itse, miten itsekäs ja kaksinaamainen olet?
Mulla on nyt pahin kaikista, eli kolmankympin...
Kriisi sana on vähän vääristynyt arkikielessä, kun esimerkiksi sotatiloista käytetään sanaa kriisi mediassa. Irakin kriisi...
Tähän asti elämäni pahin kriisi on ollut murrosikä (varmasti on kaikille tämä aikuiseksi kehittyminen on sellainen) ja kotoa pois muutto omille siivilleen. On kauheaa, että joku ymmärtää nuokin asiat kauheiksi tilanteiksi... Henkilökohtaiset kriisithän merkitsevät aina vain ihmisen kasvamista, minusta sitä ei voi mitenkään päin pitää negatiivisenä, mutta ehkä joku jolla ei ole käsitystä psykologiasta voi asian niinkin nähdä (media on ollut ainut kasvattaja psykologian opintojen suhteen?)...
Kuka tässä väitti että joku ei lastenhoitoa osaisi "niinkuin esiäiditkin". Ei se tosiaan vaikeaa ole, rankkaa vaan.
Rautalankaa:
Ennen esikoisen syntymää, mitä teit? Opiskelit? Kävit ehkä töissä? Harrastitko, millainen oli parisuhde?
Sitte aika esikoisen syntymän jälkeen, mitä teit? Opiskelit? Kävit töissä ehkä? Harrastitko, millainen oli parisuhde?
Eikö todellakaan mitään eroa? Missä se lapsi oikein oli?
Jos jonkinlainen ero oli olemassa (tai siis, kun oli), siihen sopeutumista kutsutaan kriisiksi. Riippumatta siitä koetko sen raskaaksi, vaikeaksi vai sinulle kuuluvaksi, helpoksi asiaksi. Sitä kutsutaan psykologisessa kielessä kriisiksi.
Oman lapsen syntymä muuttaa aina ajatusmaailmaa, tärkeysjärjestystä ja elämää. Aina. Joka kerta. Ei poikkeuksia.
***
Erottaa selkeästi kenellä on psykologian opintoja takana ja kenellä ei. Kiitos, jotkut ovat sentäs tajunneet mitä tarkoitin.
Sikäli nämä vauhkoajat taas kasaavat paineita itselleen ja muille, lapsen syntymä ei saisi muuttaa mitään ja ei saisi hetkauttaa mitenkään, parisuhteen on pysyttävä yhtä kiihkeänä kaikesta väsymyskestä ja ylimääräisestä taakasta huolimatta, mistään ei saa valittaa... kun totuus on väistämättä lapsi muuttaa elään. Enemmän tai vähemmän, mutta jossain määrin aina. Tuollaiset paineet saavat vain väsyneen äidin tuntemaan itsensä entistä huonommaksi, ja toisaalta saavat hänet taatusti esittämään paremmin jaksavaa kuin onkaan. Ja mitä siitä seuraa?
***
Tuolla "rööpelin" tai vastaavan aloittamassa keskustelussa mietittiin niitä keinoja miten abortti lukuja saisi vähennettyä. Siellä paasasin tästä asenteesta, joka ei rohkaise lapsien tekoon; eli perhe-elämä ei olekaan auvoista (sinun tekstistäsi samaa kuvaa). Jotenkin tuntuu, että nykyisin nostetaan enemmän esille vain sitä, enää ei ruokita niitä vaalenapunaisia kuvitelmia...
Sitten me jotka ei olla mitään lapsirakkaita, ei tehdä lapsia kun ymmärretään kyllä, että ei se ole aina mukavaa.
On varmasti niitä lapsirakkaita jotka tekevät siitä huolimatta, tietäen, että ei se kivaa tule aina olemaan...
Se miten abortteja oikeasti ehkäistäisiin kaltaisteni kohdalta olisi varmaan se, että perhe-elämä tehtäisiin kuitenkin vain sellaiseksi kivaksi. Miten se sitten tapahtuisi? Noh, miehet pitäisi lailla säätää olemaan kiihkeinä masentuneeseen kotiäitivaimoonsa? Äidit pakotetaan harrastamaan liikuntaa mielenterveytensä ja fyysisen kuntonsa takia kaksi tuntia päivittäin? Lapsia kielletään vauvanakaan itkemästä, öisestä itkusta mäjäytetään sakot?
Nyt elämä on mukavaa, mutta sitten kun on lapsia sitten se vasta on Mukavaa!!!- kampanjalla mainostetaan sitä kuinka jokainen perhe saa oman noutajan, tila-auton, omakotitalon, kaksi etelänmatkaa vuodessa, sisäkön ja terveet hyvinkoulutetut lapset valtion tukikampanjan kautta. Pois potkuhousut äitiyspakkauksista ja tilalle rasvaimulahjakortit, pois kortsut ja tilalle mönkijä jolla isät voi poikiaan ajeluttaa valtion lapsenteko palkkiona antamassa omassa kymmenen hehtaarin metsässä.
Saisi se edes vähän houkuttelevampaa kyllä olla, mutta kun ei taida maamme rahat riittää luomaan sellaista mukavuutta, joka yltäisi sille tasolla kun on lapsettomassa perheessä, johon lapsia ei haluta. Joten lapsia edelleen pitää tehdä vain niiden, jotka haluavat niitä. Eli palkkioksi pitää riittää se oma lapsi. Ei houkuta meikäläistä ainakaan.
Raskauden jälkeinen masennushan syntyy osaltaan siitä, että äideillä on hirveät paineet, että pitäisi rakastaa aivan hirveästi. Mutta kun ne tunteet ei synnykään? Se lapsi ei olekaan niin rakastettava?
Toisaalta eihän se, että lapsi ei hetkauta elämää mitenkään -asenne, luo paineita, mutta on se kovin heppoinen suhtautuminen lapsien tekoon.
Vähintä mitä jokaisen lapsen toivoisi saavan vanhemmiltaan, on se, että elämä muuttuu lapsi keskeisemmäksi. Eli sääli jos joidenkin lasten kohtalo on elää olematta kriisinä omille vanhemmilleen. Kyllä sen lapsen kuuluu hetkauttaa elämää ja suuresti... Jos vanhemmat eivät edes riitele lapsen kasvatusperiaatteista ja keinoista, olisin äärimmäisen huolestunut; On tainnut alkaa vanhemmaksi ihminen jonka ei olisi pitänyt, jolle lapsi on yksi ja sama...
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla että on huoelstuttavaa ellei kasvatusmetodeista yms. riidellä :D se kuulostaa hassulta ihmisestä joka kotona siitä ei riidellä koska ollaan asioista yhtä mieltä. mutta kyllä, ymmärsin pointin ja se on hyvä sellainen.
Annan lapsista omissa kirjoituksissani turhankin inhorealistisen kuvan ihan tarkoituksella. Se että pidättäytyy lasten tekemisestä koska ei halua sitä tosielämää lasten kanssa (joka väistämättä on sekä ihanaa että hirveää), ei halua sitä karmeaa kuvaa joka annetaan, on ehdottomasti parempi kuin se että lapsi tehdään koska kuvitellaan että lapsi tuo leivän, paikkaa parisuhteen ja antaa elämälle tarkoitusken. Huonoa parisuhdetta tai elämää e lapsi korjaa, vaan koettelee. Hyvää elämää ja suhdetta se todennäköisesti vahvistaa entisestään.
Vanhan neuvolani piirissä keskusteltiin ja tehtiin seurantatutkimusta juuri tästä; odotuksista ennen lapsen tulos ja niiden odotusten paikkansapitävyydestä lapsen syntymän jälkeen Ehdottomasti suurin masenusriksi oli niillä joilla oli vauva-arjesta se ruusunpunainen kuva, ne selvisivät åarhaiten ja vähemmällä vaivalla jotka jo etukäteen teisivät odottaa pahinta :D unettomia öitä, hermojen kireyttä ja selittämättömiä itkukohtauksia :D kun on tiedossa miten paljon lapsi voi koetella, ja silti lapsi halutaan, se lapsi silloin todella halutaan ja se on tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen niinkuin kuuluukin olla. Jos halutaan lapsi ikäänkuin lisävarusteena, kun se nyt kerran oli tullakseen, on varsin paljon todennäköisempää että tuo lisävaruste ei aivan vastaa odotuksia :D sitä on myös astetta hankalampi alkaa palauttaakaan.
***
Mulla on nyt siis niin paha kriisi menossa ettei toista. Päätin muuttaa hiusten väriä. Värjäsin punaiseksi, mutta nyt en osaa päättää laittaisinko tummempia vai vaaleampia raitoja. IIIKS! Että kyllä meidän nykynaisten elämä tosiaan on vaikeaa, ja kriisejä on koko ajan. Mä en uskaltais ajatellakaan lapsia. Kun mulle tulee kriisi jo siitä että mietin, mitä panisin päälleni kun lähtisin sitä isäkokelasta etsimään. Et sillai. Et tässä niille jotka sanoo ettei kriisejä muka ole tavalliset arkipäivän asiat, onhan ne.
terveisin tyttö 29v
Onhan se kuitenkin enemmän kuin esim. 5 viikkoa. Ja satun tietämään pareja (ei mitään hihhuleita edes!), jotka ovat seurustelleet pari kuukautta, kun lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nämä parit ovat naimisissa ja lisää lapsia saaneet. Että riippuu vähän siitä ihmisen kypsyysasteesta. Ymmärrän, että SINÄ et olisi valmis vanhemmaksi 5kk seurustelun jälkeen (tai 14kk, kun lapsi syntyy), mutta sehän ei tarkoita, että KAIKKI eivät olisi.
Ja tuo sinun "normaalivauhtisi" kuulostaa kyllä aika etanavauhdilta ellei kyse ole jostain kaukosuhteesta tai kirjeystävyydestä tai sitten keskiaikaisesta linnanneito-ritari-tarinasta...
"Ymmärrän, että SINÄ et olisi valmis vanhemmaksi 5kk seurustelun jälkeen (tai 14kk, kun lapsi syntyy), mutta sehän ei tarkoita, että KAIKKI eivät olisi."
Luithan tämän kohdan viestistäni:
"Terotan nyt kuitenkin, että tämä on vain minun mielipiteeni."
En siis oleta kaikkien olevan yhtä mieltä kanssani. Minä jopa tunnen parikin ihmistä, jotka ovat saaneet lapsensa alaikäisinä. Eli tiedän kyllä, että suhteen on mahdollista edetä supernopeasti. Olen silti sitä mieltä, että se on erikoista - ja että perheenlisäystä ei suunnitella tai ajatella vähimmässäkään määärin viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Jos nainen tulee raskaaksi viiden kuukauden seurustelun jälkeen (kahdesta kuukaudesta puhumattakaan! :D), kyseessä on vahinkoraskaus. Tämä on vain minun mielipiteeni, joka ei tästä muuksi muutu.
"Ja tuo sinun "normaalivauhtisi" kuulostaa kyllä aika etanavauhdilta ellei kyse ole jostain kaukosuhteesta tai kirjeystävyydestä tai sitten keskiaikaisesta linnanneito-ritari-tarinasta..."
Sori nyt vaan, mutta en kyllä käsitä, miten viidessä kuukaudessa ehtii tutustua toiseen ihmiseen läpikotaisin (eli siis niin perusteellisesti, että voidaan ottaa perheenlisäys puheeksi). Veljeni ja hänen tyttöystävänsä ovat seurustelleet kohta neljä vuotta. He joutuvat tällä hetkellä opiskelemaan eri paikkakunnilla. Kaukosuhteesta ei silti voi heidän kohdallaan puhua, koska he kuitenkin näkevät toisiaan hyvin usein. Ennen kuin veljeni lähti opiskelemaan, hän ja hänen tyttöystävänsä olivat seurustelleet jo kolme vuotta. En tiedä, tuliko heillä perheenlisäys puheeksi tuona aikana, mutta yhdessä he eivät asuneet. Vaihtoivat vain avaimia. Kummallakin oli ja on edelleenkin kauheasti harrastuksia ja omia menoja. He eivät siis ole näiden neljän vuoden aikana tulleet riippuvaisiksi toisistaan (niin kuin monet parit), vaikka varmasti toisiaan rakastavatkin. He vain haluavat edetä hitaasti. Minusta tämä on ihailtavaa eikä mitään "keskiaikaista" käyttäytymistä.
sulla on kaksi vaihtoehtoa; tee penska ja tee ukolle selväksi, että se huolehtii penskasta. Tai tee abortti ja anna ukon mennä. Maailman on täys miehiä, mitä sitä yhtä suremaan.
Teet niin kuin susta parhaalta tuntuu etkä kuuntele mitään äijiä, jotka ei edes osallistu penskan hoitoon eikä luovu penskan takia menoistaan ym.
Ehkä luonto on juuri siksi asettanut meille äideille tuon 9 kk:n odotus ajan, että tuona aikana hormonaaliset yms. muutokset kehossamme saa meidät luonnostaan valmistautumaan äitiyteen huomaamattamme. On totta, että tuon 9 kk:n aikana muutumme paljon ihmisenä - halusimmepa tai emme mutta niin käy ja tuo kaikki - lapsen parhaaksi!
"Mielestäni aiheutuu enemmän vahinkoa, jos saan lapsen, jota vain miesystävä toivoo, "
Todellakin, sinähän sen itse sanoit. Kannattaa kuunneella omaa sisäistä ääntään, ettei loppuelämä mene päin peetä.
"Olemme olleet yhdessä vasta viisi kuukautta,"
Todellakin. Oletteko valmiita perustamaan perheen viiden kuukauden jälkeen? Varsinkin kun mies jo nyt ehdottaa "joko tai" tuosta adoptiosta ja hänellä on jo yksi avioliitto takana.
Lopunelämää kestävään sitoumukseen ei kannata lähteä "en minä haluaisi mutta tuo mies.." mielellä. Oma päätös.
Pidä pääsi, mutta kannattaa miettiä josko lapsi silti voisi olla vaihtoehto.