Ajan työkseni bussia pk-seudulla. Työ on yksinäistä, vaikka ihmisiä päivän aikana näenkin. Olen alle kolmekymppinen siis. Työpaikallani on satoja kuskeja, mutta ns työyhteisö puuttuu.
Edellisessä työpaikassani oli työyhteisö automaattisesti, olin samojen työkavereiden kanssa tekemisissä päivät pitkät, ja muutamista tuli kavereitakin. Kaikki tapahtui automaattisesti, tutustuttiin pikkuhiljaa, jatkettiin huomenna siihen mihin tänään jäätiin.
Kuitenkin nykyään on vaikea solmia mitään parempaa ystävyyttä kenenkään työkaverin kanssa. Juttelen mieluusti monen kanssa tauoilla, mutta samaa työkaveria tuskin näkee moneen viikkoon, joitakin ei moneen kuukauteen. Tauot osuu aina eri ajoille, ja vähänhän siellä varikon tiloissa yleensä muutenkaan ollaan. Työkaverit ovat kyllä suurin osa ihan mukavaa juttuseuraa, mutta tuttavuuden teko jää usein niin lyhyeksi, ettei mitään pysyvämpää tule. Tai tulisi jos voisi jatkaa seuraavana päivänä jutustelua saman henkilön kanssa.
Edellisessä työpaikassani menimme joka viikko ainakin parina iltana työpäivän jälkeen paikalliseen kuppilaan parantamaan maailmaa ja työpaikkaa. Mutta helppoahan se oli, työkaverit kun tuli samalla tavalla kuin koulumaailmassa, pikkuhiljaa. Nykyään ei moinen onnistu, vaikka olisi kuinka sanaseppo. Kenellekään ei edes viitsi ehdottaa että lähtisitkö oluelle illala, kun ollaan tunnettu vasta 22 minuuttia, ja seuraava työpaikkatapaaminen tapahtuu 1kk kuluttua, 10 min kahvitauolla. Siinä ehtii sanoa "moi" ja puhua vähän säästä ja sitten täytyykin jo mennä.
Ja kylmä tosiasiahan on että ystäviä tulee ja menee. Kenen kanssa olet tekemisissä lähes päivittäin, ovat ystäviäsi. Vanhoja ystäviä minulla on muutamia, mutta asun nykyään 200km päässä heistä. Kerran vuodessa joku pitä kekkerit ja siinä se yhteydenpito sitten. Ei sitä miesmaailmassa vain tule pidettyä yhteyksiä jos ei ole "syytä". Työpaikka ja sen yhteisö on hyvä syy olla ystävä työn ulkopuolellakin. Ja aikuiselämässä niitä muita syitä on niin vähän, jos ei kuulu mihinkään aktiiviseen urheiluseuraan.
Sanotaanko että nykyään minulla ei ole ketään varsinaista ystävää, jolle kertoa henkilökohtaisia asioita. Vanhat ystävät kuihtuu, kun koulu on käyty eikä ns "syytä" enää ole, muuta kuin kerran vuodessa velvollisuuden tunteesta. Nykyisiä ystäviä on vaikea saada em työpaikkayhteisön puuttumisen takia. Voisin palata takaisin kotipaikkakunnalleni, mutta palkkani putoaisi jonkin verran, jos saisin työtä laisinkaan.
Mitä tehdä?
Edellisessä työpaikassani oli työyhteisö automaattisesti, olin samojen työkavereiden kanssa tekemisissä päivät pitkät, ja muutamista tuli kavereitakin. Kaikki tapahtui automaattisesti, tutustuttiin pikkuhiljaa, jatkettiin huomenna siihen mihin tänään jäätiin.
Kuitenkin nykyään on vaikea solmia mitään parempaa ystävyyttä kenenkään työkaverin kanssa. Juttelen mieluusti monen kanssa tauoilla, mutta samaa työkaveria tuskin näkee moneen viikkoon, joitakin ei moneen kuukauteen. Tauot osuu aina eri ajoille, ja vähänhän siellä varikon tiloissa yleensä muutenkaan ollaan. Työkaverit ovat kyllä suurin osa ihan mukavaa juttuseuraa, mutta tuttavuuden teko jää usein niin lyhyeksi, ettei mitään pysyvämpää tule. Tai tulisi jos voisi jatkaa seuraavana päivänä jutustelua saman henkilön kanssa.
Edellisessä työpaikassani menimme joka viikko ainakin parina iltana työpäivän jälkeen paikalliseen kuppilaan parantamaan maailmaa ja työpaikkaa. Mutta helppoahan se oli, työkaverit kun tuli samalla tavalla kuin koulumaailmassa, pikkuhiljaa. Nykyään ei moinen onnistu, vaikka olisi kuinka sanaseppo. Kenellekään ei edes viitsi ehdottaa että lähtisitkö oluelle illala, kun ollaan tunnettu vasta 22 minuuttia, ja seuraava työpaikkatapaaminen tapahtuu 1kk kuluttua, 10 min kahvitauolla. Siinä ehtii sanoa "moi" ja puhua vähän säästä ja sitten täytyykin jo mennä.
Ja kylmä tosiasiahan on että ystäviä tulee ja menee. Kenen kanssa olet tekemisissä lähes päivittäin, ovat ystäviäsi. Vanhoja ystäviä minulla on muutamia, mutta asun nykyään 200km päässä heistä. Kerran vuodessa joku pitä kekkerit ja siinä se yhteydenpito sitten. Ei sitä miesmaailmassa vain tule pidettyä yhteyksiä jos ei ole "syytä". Työpaikka ja sen yhteisö on hyvä syy olla ystävä työn ulkopuolellakin. Ja aikuiselämässä niitä muita syitä on niin vähän, jos ei kuulu mihinkään aktiiviseen urheiluseuraan.
Sanotaanko että nykyään minulla ei ole ketään varsinaista ystävää, jolle kertoa henkilökohtaisia asioita. Vanhat ystävät kuihtuu, kun koulu on käyty eikä ns "syytä" enää ole, muuta kuin kerran vuodessa velvollisuuden tunteesta. Nykyisiä ystäviä on vaikea saada em työpaikkayhteisön puuttumisen takia. Voisin palata takaisin kotipaikkakunnalleni, mutta palkkani putoaisi jonkin verran, jos saisin työtä laisinkaan.
Mitä tehdä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tunnistin kirjoituksestasi tuttuja otteita omastakin työelämästäni, mutta erona vain se että tapasin samat ihmiset jokaikinen päivä työpaikallani ja kuitenkaan emme toisiamme kohdanneet. Meillä moinen johtui pahoin mädäntyneestä ilmapiiristä, joka sai ihmiset aroiksi ja varpailleen.
Tietäen ammattisi kuviot matkustajan puolelta ja tiedotusvälineitä seuraamalla en yhtään ihmettele, mitä kerroit tuntemuksistasi. Touhu on mennyt säästösyistä ihan mahdottomaksi ja sen hintana on myös henkilökunnan hyvinvoinnin riskeeraaminen. Odotankin, koska asiaan aletaan puuttua ja ymmärretään ettei ammatissanne jaksa sillä henkilöstöpolitiikalla mikä nyt siellä vallitsee. Kuka tahansa tuntisi olonsa samaksi kuin sinäkin.
Ja vaikeahan siinä on alkaa kaivelemaan syntyjä syviä muutaman minuutin tuttavuuden jälkeenkään tai on oltava helkutin hyvä tuuri, jos joku tuntuu heti kättelyssä tosi ystävältä. Joten jos olisin sinä pohtisin elämänarvoja, mitä hakee työstään ja olisiko ammatinvaihdos paikallaan? Päätöksen ei tarvitse olla nopea, mutta saisit uutta ajateltavaa.
Tietysti se tavallisin vinkki on ryhtyä harrastamaan jotakin. Onko työnantajasi järjestänyt mitään liikunnallista punttisalia tmv, jossa tapaisit kollegoitasi mahdollisesti? Tai voitko puhua henkilöstöpäällikökke tmv:lle jostakin yhteisestä harrastuksesta, jossa ehtisitte myös tutustumaan toisiinne ja viettää aikaa yhdessä? Sekin voi jo riittää yhteisöllisyydestä vaikkette sitten työtä tehdessä toisiinne törmäisikään.
Koska olet ilmeisesti luonteeltasi kovin sosiaalinen ja haluat kuulua ryhmään on se todella hieno piirre tämän päivän hektisessä elämänmenossa. Todellisia kavereita tarvitaan myös työssä ja sen takia älä anna taipumuksesi latistua, jos jokin sisikunnassasi vaatii muutosta tilanteeseen.
Onnea jatkoon :)
Kyllä, touhu on mennyt työssä aika hektiseksi, mutta eivät pidemmät tauot mikään taikasana olisi. Ainahan tauot saisi pidempiä olla, mutta työyhteisön muodostaminen kun vaatisi sitä että töitä myös tehdään 8h päivässä yhdessä, ja tauoilla haetaan lähinnä hetken omaa rauhaa. Kun yhdessä tehdään töitä, siinä lomassa tutustuu paremmin jne. Kiitos vinkeistä kuitenkin, aika radikaalia olisi vaihtaa alaa, mutta eihän sitä tiedä. Voisin palata vanhaan työpaikkaan huonolla palkalla, saisin toki kavereita, mutta toisaalta silloin harmitti huono palkka. Asia on kaksipiippuinen.
voi ja täytyy pitää yhteyttä jos haluaa ystäviä. Moni mies työpaikallasikin aivan varmasti arvostaa jos olet itse aktiivinen ja pidät yhteyttä heihin. Kysele ihmisten puhelinnumeroita tai meiliosoitteita aluksi..