On yö. Hämärää, linnut laulaa ja tähtiä taivaalla. Rentoudut kera itsekäärityn erikois-savukkeen. Hiljaa istuen, kuunnellen ja katsellen. Sinulla on hetki itsellesi. Peilikuva arjesta jossa elät muille oman elämäsi tähden. Tunnet kuinka laiton tekosi alkaa hiljaa hellimään mieltäsi, ja voit päästää mielesi irti kahleistaan. Saat luvan ajatella ja ymmärtää. Huomaat käsittäväsi oman eksistenssisi tässä mielettömässä kokonaisuudessa, sen kuinka pieni loppujen lopuksi olet valtavan universumin keskellä.
Kuinka kauas onkaan ihminen alkuperäisestä roolistaan ajautunut? Siitä savimajakulttuurista, puukeihäistä ja nuotioista majojen lattioilla. Nuotiotansseista rovioitten ympärillä. Kuinka väärään ja sairaaseen suuntaan olemme itseasiassa kulkeneet. Mutta kuitenkin..kuinka paljon se on meitä kehittänyt.
Samaan aikaan kun kiellämme evoluution olemassaolon, ja ihmisten välisen älyllisen eriarvoisuuden, toiset ihmiset räjäyttelevät itsensä väkijoukoissa uskontonsa tähden -paratiisiin päästäkseen, ja toisaalla kirjoitetaan Mars-matkan käsikirjoitusta ja suunnitellaan moniytimisiä suorittimia nanoteknologian keinoin.
Vannomme samanarvoisuuden, humaanisuuden ja eettisyyden nimiin, mutta olemme samalla toisaalta valmiita pitämään kuolevaa hengissä kovissa tuskissa niin pitkälle kunnes monitorit näyttävät viivaa, mutta toisaalta olemme valmiita jättämään päihdeongelmaisen roskakatokseen tukehtumaan oksennuksiinsa.
Tumppaan, ja hiljennyn hetkeksi. Minä olen ja elän, tässä ja nyt. Elämäni on elämisen arvoista. Koska itse siitä olen sellaisen tehnyt. Se mistä voin olla varma, on että tämä tapahtuu ja on totta. Mitä on tämän jälkeen, tuskin mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, missä minuudestani säilyisi jotain. Mutta onko sillä väliä? Uskon, että kuoleman hetkellä tajuntani viimeiset minuutit ovat pidempiä kuin itse elämä. Kun aika menettää merkityksensä ja se kaikki mitä olen kokemuksina varastoinut, alkaa hävitä. Haluaisin viimeisen ajatukseni olevan: "Minä elin sen. Tein parhaani."
Palaan sohvalle rakkaani viereen. Suljen hänet syleilyyni ja kerron rakastavani häntä kovasti. Sivelen hänen hiuksiaan, hänen poskeaan, hartioitaan. Tartun kädestä kiinni, ja koitan päästä kärryille sihen TV-sarjaan jota katsomme.
Minun on hyvä olla. Nyt jaksan taas.
Kuinka kauas onkaan ihminen alkuperäisestä roolistaan ajautunut? Siitä savimajakulttuurista, puukeihäistä ja nuotioista majojen lattioilla. Nuotiotansseista rovioitten ympärillä. Kuinka väärään ja sairaaseen suuntaan olemme itseasiassa kulkeneet. Mutta kuitenkin..kuinka paljon se on meitä kehittänyt.
Samaan aikaan kun kiellämme evoluution olemassaolon, ja ihmisten välisen älyllisen eriarvoisuuden, toiset ihmiset räjäyttelevät itsensä väkijoukoissa uskontonsa tähden -paratiisiin päästäkseen, ja toisaalla kirjoitetaan Mars-matkan käsikirjoitusta ja suunnitellaan moniytimisiä suorittimia nanoteknologian keinoin.
Vannomme samanarvoisuuden, humaanisuuden ja eettisyyden nimiin, mutta olemme samalla toisaalta valmiita pitämään kuolevaa hengissä kovissa tuskissa niin pitkälle kunnes monitorit näyttävät viivaa, mutta toisaalta olemme valmiita jättämään päihdeongelmaisen roskakatokseen tukehtumaan oksennuksiinsa.
Tumppaan, ja hiljennyn hetkeksi. Minä olen ja elän, tässä ja nyt. Elämäni on elämisen arvoista. Koska itse siitä olen sellaisen tehnyt. Se mistä voin olla varma, on että tämä tapahtuu ja on totta. Mitä on tämän jälkeen, tuskin mitään. Ei ainakaan mitään sellaista, missä minuudestani säilyisi jotain. Mutta onko sillä väliä? Uskon, että kuoleman hetkellä tajuntani viimeiset minuutit ovat pidempiä kuin itse elämä. Kun aika menettää merkityksensä ja se kaikki mitä olen kokemuksina varastoinut, alkaa hävitä. Haluaisin viimeisen ajatukseni olevan: "Minä elin sen. Tein parhaani."
Palaan sohvalle rakkaani viereen. Suljen hänet syleilyyni ja kerron rakastavani häntä kovasti. Sivelen hänen hiuksiaan, hänen poskeaan, hartioitaan. Tartun kädestä kiinni, ja koitan päästä kärryille sihen TV-sarjaan jota katsomme.
Minun on hyvä olla. Nyt jaksan taas.
Vastaukset 5
Vanhimmat
olla vaikutuksen alaisena.(syvä huokaus)
kuiva kausi jatkuu vain, vissiin loputtomiin.
kesä tulee ja linnut laulaa, näin pitkän tauon jälkeen maistuis magialta.
Niimpäniin.
Tuostahan puhutaan niin järkyttävän paljon paskaa. "sekoitetaan pää *****sella", halaillaan puita, ollaan viherpiiperohippejä ja rakastetaan maailmaa. Muututaan homoiksi. Eihän se niin mene.
Mua surettaa se, että toi on se aito tietoisuuden taso joillain. Kaikkien juttu se ei ole koskaan, eikä välttämättä ole edes järkevää kokeilla. Meitä kun on niin moneksi. Mut se että ei sisäistetä sitä, että joillekin sillä on suurta arvoa, siis ihan jaksamisen ja elämänlaadunkin takia...se surettaa. Koska eihän se muilta pois ole.
Tän jutun kuuluis olla asia, jonka aikuinen ihminen vois halutessaan valita. Vaikka röökin tai viinan sijasta. Tai lääkkeeksi niiden syntettisten sijasta. Siinä ei oo mitään logiikkaa, että se on laitonta. Sitä kun ei voi kitkeä pois maailmasta ja porukat käyttää sitä. Meidänkin maassa. Jotkut sanoo että suurin osa kasvattais omansa. Et se korpun diilaus ois se marginaali-ilmiö, ja omat puskat komerossa mainstreamia. Meille halutaan kuitenkin kertoo ihan jotain muuta. Vielä nykysinkin sensuroidaan ja rankasti. Kerrotaan fuulaa, ja luullaan et porukat ei tajua. Ja kuitenkin, kun vaik jossain betonighetossa kävelee raittia, voi nähä et aika mones ikkunas kajastaa natikka. Niin mones, et ei sormet riitä. Niin se menee.
kotikasvatus on määrällisesti todella mahdoton arvioitava.
takavarikot taisivat olla viimevuosina 7000-8000 kasvia.
kiinni jääneet ovat pieni vähemmistö ehkä vain jäävuoren huippu.
kasvatukset kun pidetään piilossa eikä niistä usein puhuta kellekkään kun menetykset ovat vähän turhan suuria.
menetyksillä en tarkoita kasvien menetystä tai sakkoja vaan työpaikat, ajokortit päälle vielä narkkarin maine.
kyllä se varovaisena pitää, mutta paljon sitä silti kasvaa.
noista menetyksistä ja niiden aiheuttamasta pelosta johtuen aika moni jää myös pois hamppu marssilta.
Se on juurikin todellisuuden kohtaamista, ei sen pakenemista.