Olen 19 vuotias ja nyt on... Aika ahdistunut olo. Suoraan sanottuna tympii kaikki ympärillä!
Olimme eilen poikaystäväni kanssa hoitamassa erään tutun lasta joka on 9 kk vanha. Poikaystäväni tuli mainiosti toimeen tytön kanssa! Leikki sen kanssa ja sai tytön nauramaan ja hymyilemään. Mutta minuun kun tyttö edes katsoi, alkoi itku... Mitä tein muka väärin? Hymyilin tytölle ja sanoin iloisella äänellä kaikkea ja silti alkoi itku. Mutta heti kun pääsi pojan syliin niin johan alkoi taas nauru... Kotiin päästyäni olin aivan masentunut. Olenko todella noin huono lasten kanssa että saan ne jopa itkemään? Ja vielä poikaystäväni edessä...
Tietääkseni poikaystäväni haluaa vielä joskus lapsia koska pitää lapsista (se on kyllä tullut selväksi kuinka luonnostaan se lasten hoito häneltä sujuu) Mutta entäpä minä? Pelkkä ajatus siitä että olisin vielä joskus äiti pelottaa ja itkettää. Ei sitä että en pitäisi lapsista mutta pelkään sitä että olisin huono äiti tai vaikka satuttaisin lasta vahingossa. Entä jos joskus vaika tiputtaisin sen vanhingossa tai en osaisi pitää sitä sylissä oikein? Tai ruokkia oikein? Haluaisin sitten joskus olla hyvä äiti joka saa lapset nauramaan helposti niin kuin poikaystäväni saa... Miksi lapsi vain itki seurassani!!!
Pelottaa ihan oikeasti että mites sitten kun tulee se aika kun olen raskaana? Miten voisin saada itseni viihtymään lasten kanssa, kun nykyään melkeinpä pelkään että ne alkaa vain itkemään lähelläni... Ja heti lapsen itku saa minut melkeinpä paniikkiin...
Onko muilla samoja tuntemuksia? Miten voi valmistautua olemaan hyvä äiti? Ainoa syy miksi en tällä hetkellä halua yhtään lasta on se, että pelkään olevani huono äiti. Olisinko?
Olimme eilen poikaystäväni kanssa hoitamassa erään tutun lasta joka on 9 kk vanha. Poikaystäväni tuli mainiosti toimeen tytön kanssa! Leikki sen kanssa ja sai tytön nauramaan ja hymyilemään. Mutta minuun kun tyttö edes katsoi, alkoi itku... Mitä tein muka väärin? Hymyilin tytölle ja sanoin iloisella äänellä kaikkea ja silti alkoi itku. Mutta heti kun pääsi pojan syliin niin johan alkoi taas nauru... Kotiin päästyäni olin aivan masentunut. Olenko todella noin huono lasten kanssa että saan ne jopa itkemään? Ja vielä poikaystäväni edessä...
Tietääkseni poikaystäväni haluaa vielä joskus lapsia koska pitää lapsista (se on kyllä tullut selväksi kuinka luonnostaan se lasten hoito häneltä sujuu) Mutta entäpä minä? Pelkkä ajatus siitä että olisin vielä joskus äiti pelottaa ja itkettää. Ei sitä että en pitäisi lapsista mutta pelkään sitä että olisin huono äiti tai vaikka satuttaisin lasta vahingossa. Entä jos joskus vaika tiputtaisin sen vanhingossa tai en osaisi pitää sitä sylissä oikein? Tai ruokkia oikein? Haluaisin sitten joskus olla hyvä äiti joka saa lapset nauramaan helposti niin kuin poikaystäväni saa... Miksi lapsi vain itki seurassani!!!
Pelottaa ihan oikeasti että mites sitten kun tulee se aika kun olen raskaana? Miten voisin saada itseni viihtymään lasten kanssa, kun nykyään melkeinpä pelkään että ne alkaa vain itkemään lähelläni... Ja heti lapsen itku saa minut melkeinpä paniikkiin...
Onko muilla samoja tuntemuksia? Miten voi valmistautua olemaan hyvä äiti? Ainoa syy miksi en tällä hetkellä halua yhtään lasta on se, että pelkään olevani huono äiti. Olisinko?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä oon ihan varma että sun lapses tulee tykkään susta :) Raskaus on pitkä aika ja siinä ehtii siihen äitiyteen kasvaa :)
Niin ja lapset vaan vierastaa toisia ihmisiä ja toisia ei, et sä varmaankaan tehny mitään väärää.
Eikä sitä ikinä tunne toisen lapsia kohtaan samaa kuin omaansa. Munkin sisko ei oikeestaan voi sietää muiden lapsia, mutt kyllä se omistansa tykkää ja tulee niiden kans toimeen.
Nyt tekee mieli antaa *anna mamma halaa* -reaktiolle valta :D Sori.
Et tehnyt lapsen kanssa mitään väärin eikä yhden vauvan itku kerro mitään sinun kyvyistäsi äitiyteen :D jotkut vauvat vain eivät tykkää joidenkin ihmisten naamoista. Oma poikani tykkää kaikista mutta tyttö ainoastaan miehistä, vieras nainen nostaa itkun helpommin kuin mikään, miesten matalia ääniä rakasti jo vauvana. Ne ovat erilaisia, pikkumokomat.
Oman lapsen kanssa koko homma on aivan eri, se tuntee sinun äänesi ja sinun elimistösi äänet ja kiintyy niihin sen raskausajan kulkiessa. Naisen omat hormonit tekevät raskausaikana sellaisia temppuja joilla luonto saa ruumiisi kiintymään tuohon lapseen samalla tavoin, vaikka se kuuluisa äidinrakkaus ei heti heräisikään, joillakin ei herää heti, suojeluvaisto ja ne tärkeimmät ovat jo olemassa. Jokainen äiti on oman lapsena paras asiantuntija :D lapsen käsittely opitaan pikkuhiljaa, ja jo synnärillä siihen opetetaan. Jokainen ensimmäistä kertaa synnyttävä on yhtä epävarma taidoistaan ja pihalla koko tilanteesta :D ja jokainen oppii, ajan kanssa.
Ymmärrän pelon tunteet mutta usko minua, ne ovat todennäköisesti turhia. Jo se että olet huolestunut asiasta kertoo minusta jotakin sinun potentiaalistasi äitiyteen.
Yksikään äiti ei ole valmis ennekuin lapsi on sylissä, kaikesta valmistautumisesta huolimatta tilanne on aina uusi. Jokainen joutuu opettelemaan sen alusta saakka itse. Ja kun sen on jo miljardit ja taas miljardit naiset aikojen saatossa oppineet, miksi et sinäkin?
***
herkkyyskausi mulla taas on menossa! Kun luin tuota sun vastaustasi alkuperäiselle kirjoittajalle mua alko kurkkua kuristamaan ja itkettämään... Se oli kai niin hyvin kirjoitettu. Jo 8,5k synnytyksestä. Onkohan tää herkkyyskynnys madaltunut pysyvästi? :/
Et usko meinaan mutta nyt minä poraan täällä :D ei se taida mennä ohi, ei. Pysyvästi hanat auki.
*oot sie ihana*
***
Heips! Edelliset vastaajat sanoivat kaiken olennaisen hyvin! Halusin kuitenkin "henkisenä tukena" vielä yhtyä edellisiin: Tulee sinusta hyvä äiti, älä pelkää! :-)
Kyllä nuo teidän vastaukset helpottivat oikeasti mieltäni. Niin että kiitos hyvistä vastauksista! Enää ei mieltä paina :)