Populaarimusiikin herrasmies David Gilmour, lyyrisen musikaalinen mies (varsinkin) sormenpäitään myöten, joutui tekotaiteellisen ja musikaalisesti lahjattoman Roger Watersin jyrän alle. Waters ei ole koskaan keksinyt kuin kaksi melodiaa (tai komppejahan ne vain ovat), ja kaikki Watersin kappaleet ovat variaatioita niistä. Jopa basistinakin mies oli kelvoton ja Gilmour joutui soittamaan bassot levyille Watersin puolesta.
Jos Waters olisi rajoittunut pelkkiin sanoituksiin, Pink Floyd ei olisi romahtanut musiikillisesti The Wallin ja varsinkin Final Cutin myötä. Waters onnistui hypnoottisella suggestiollaan tuhoamaan myös Gilmourin uskon omiin sävellyskykyihinsä, seurauksena haamukirjoitettu albumi Momentary Lapse of Reason. The Division Bell onkin jo sitten todiste Gilmourin musiikillisesta ylivertaisuudesta Watersiin verrattuna (joskin myös sanoituskykynsä huonommuudesta).
Watersilla nousi kusi päähän. Alkoi kuvittelemaan olevansa myös oikea muusikko eikä pelkkä sanoittaja, rock-teatterimies ja konseptualisti.
Jos Waters olisi rajoittunut pelkkiin sanoituksiin, Pink Floyd ei olisi romahtanut musiikillisesti The Wallin ja varsinkin Final Cutin myötä. Waters onnistui hypnoottisella suggestiollaan tuhoamaan myös Gilmourin uskon omiin sävellyskykyihinsä, seurauksena haamukirjoitettu albumi Momentary Lapse of Reason. The Division Bell onkin jo sitten todiste Gilmourin musiikillisesta ylivertaisuudesta Watersiin verrattuna (joskin myös sanoituskykynsä huonommuudesta).
Watersilla nousi kusi päähän. Alkoi kuvittelemaan olevansa myös oikea muusikko eikä pelkkä sanoittaja, rock-teatterimies ja konseptualisti.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Totta on, että Watersilla nousi kusi päähän. Tosiasia on, että PF:n kultakausi oli silloin, kun ryhmä oli demokraattinen. Kaikkien jäsenten soolotuotanto on kyllä aika kuraa, viimeisimpänä Gilmourin soololevy. Jos haluaa nukkua, niin sitä kuunnellessa tulee uni varmasti. Watersin soolot ovat samanlaista paasausta kuin Wall ja Final Cut. Wrightin soololevy oli boooring. Masonin levyä en ole kuullut, joten siitä ei uskalla sanoa mitään.
Eiköhän Animals ollut se viimeinen henkisen elämän merkki näiltä miehiltä.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Animals_(albumi)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Animals_(albumi)
1. huono laulunääni (ohut ja heikko, ei pysy nuotissa, nyttemmin muuttunut vanhan ukon käheäksi kuiskailuksi)
2. kyvyttömyys keksiä melodioita joissa on enemmän kuin 2-3 nuottia
3. megalomania, egomania ja ennen kaikkea teema-albumimania
...eihän tuossa ollut ensimmäistäkään faktaa, vaan pelkkiä omia paskaisia mielipiteitäsi.
1. No joo, ei välttämättä kovin vahva lauluääni tai teknisesti kummoinen, mutta tunteella mies ainaki vetää!
2. Ilmeisesti mielessäsi on ollut muuan Another Brick In The Wall (pt. 2) biisi, ja vain se...
3. Egomania: totta ehkä 1980-luvulla, mutta ei ehkä enää nykyään tai sitä ennen. Megalomania, teema-albumimania: mitäs vikaa näissä on..? Suuruuden hulluus on musiikissa hieno asia (tiettyyn pisteeseen asti).
yksi maailman viidestä parhaasta rock-albumista, oli Waters millainen änkyrä hyvänsä. Another Brick in the Wall on huippu. Ei edes the final cut aivan onneton tekele ole, ainakin the fletcher memorial home on hyvä biisi. Watersin sooloura meni kyllä kiville, mutta eipä ne muutkaan pink floydin tyypit ole enää saaneet kuin yhden hyvän biisin aikaiseksi, Learning to fly. Se on hyvä biisi. Pink Floydin viimeinen väläys.
http://www.imdb.com/title/tt0244296/
GILMOREN MIELETÄ PINK FLOYDIN PARAS BIISI ON SHINE ON YOUR CRAZY DIAMONTS, ja aika hyvänä se gilmour the wall levyäkin piti
Comfortably Numb on rock-yhtye Pink Floydin kappale. Se löytyy yhtyeen The Wall -albumilta. Kappale tunnetaan etenkin David Gilmourin kitarasooloista, joista etenkin jälkimmäisempi ja tunnetumpi on erittäin arvostettu ja moni kitaristi ottaa siitä mallia. Soolo on yksi rockhistorian arvostetuimmista ja on yleensä aina korkealla kun äänestetään historian parasta kitarasooloa.
Another Brick In The Wall Pt. 2 on brittiläisen rock-yhtyeen Pink Floydin vuoden 1979 albumin The Wallin hittikappale.
Kappale on The Wall-albumin osa, joka koostuu kolmesta osasta Pt. 1, Pt. 2 ja Pt. 3, näistä kuitenkin Pt. 2 on tunnetuin. Siinä on kuuluisa funk-vaikutteinen kitarariffi, sekä lopun tunnettu kitarasoolo. Kappale julkaistiin myös singlenä, josta yhtye sai ainoan listaykkös-hittinsä.
Kun olen nähnyt molemmat livenä, siis PF:n ilman Waterssia että Waters ilman PF:ää täytyy sanoa muutama sana:
- PF oli aivan mielettömän kova bändi. Myös muutamat "uudet" piisit ovat loistavia, kuten High Hopes.
- Waters ajoi kyllä kiville kun lähti soolouralle mutta kuultuani PF:n kappaleet Waterssin esittäminä niihin kaikkiin tuli uutta sisältöä - kaveri on todellakin näiden sanoituksien takana.
- Ilman Waters/Gilmour välirikkoa PF olisi saattanut tuottaa vielä vaikka mitä - nyt meidän täytyy tyytyä siihen mitä käsillä on.
välttämättä voi järjellä selittää, "Sydin taika" ei ilmaisesti kanna sooloprojekteihin?
Tuosta kirjoittamastasi tekstistä suurin osa oli aikamoista kuraa. Tuo käyttämäsi nimitys "änkyrä & kusipää" on aika yleinen stereotypia Roger Watersista, mikä saattoi pitää paikkansa Animals/The Wall/The Final Cut aikana, mutta ei enää nykyään tai ennen. Totta on, että Watersin ego kasvoi järjettömiin mittoihin The Wall aikoihin, ja työn jälki olisi voinut olla parempaakin jos olisi ottanut vastaan ideoita enemmän Davidiltä ja myös Rickiltä (vaikka ei hänellä ollut kyllä mitään tarjottavaa niihin aikoihin). Parhaitenhan Pink Floyd toimi kun yhtye oli demokraattinen.
Gilmour ei myöskään soittanut bassoa kuin muutamissa Pink Floydin biiseissä, esimerkkinä Pigs (Three Different Ones) ja Hey You. Teknisesti ottaen Waters ei välttämättä ollut kovinkaan kummoinen basisti, mutta omanlaisensa virtuoosi kuitenkin. Pidän hänen tyylistään ja tunnusomaisista bassokuvioista, sekä lavaolemus aivan omaa luokkaansa. Lyriikka nero, ja levyjen konseptit mahtavia. Yhtyeen "kantava voima" Sydin lähdön jälkeen.
David Gilmourista sanoisin sen verran, että yksi kaikkien aikojen parhaista kitaristeista ja mahtava laulaja. Rick Wright ja Nick Mason kumpikin turhaan varjoon jääneitä, ja jokseenkin aliarvostettuja.