onko muuta kuin ongelmia

Eikä se "rakkaus" aina riitä kun on muidenkien ihmisten (lapsien) elämä ja onni kysymyksessä. Aika rohkee olet jos uskallat niputtaa kahden perheen lapset samankaton alle. Se rakkaus ei välttämättä tule niiden eri perheiden lasten välille mitä itse mieheen tunnet. Ehkä usein olisi parempi pitää omat kodit niin kauan kunnes lapset ovat lentäneet pesästä omilleen. Seurustella ja kyläillä voisi muuten ja oma rauha olisi lapsilla. Voi olla aika järisyttävää jos kaikki joutuu jakaan vieraiden kanssa niin ettei omaa yksityisyyttä ole kenelläkään. Vähintään pitäisi sitten olla lapsilla omat huoneet ja tilaa omaan rauhaan tarpeeksi. Ongelmia tulee varmasti jos alkaa liikaa muuttaan toisten totuttuja tapoja. Jos vanhoja tapoja aletaan muuttaan niin tilalle pitää olla parempia. Pitää tulla sieltä omasta päästä ongelmien ratkaisu kykyjä sillä kukaan ulkopuolinen ei voi mitään ratkaista eikä voi omaa tilannetta verrata mihinkään toisen tilanteeseen. Muuta pois sieltä ja voit silti rakastaa sitä miestäsi vaikka ette kaikki ahtaudu samojen seinien sisälle! Onni on paljon tärkeempää kuin asumismenojen puolittaminen. Uskon että rahan takia usein sulloudutaan samaan läjään kaikki ja sitten kärsii kaikki.

Missään nimessä ei kannata nyt luovuttaa, vaikka välillä tuntuisikin tosi ahdistavalta ja miettii, oliko tämä nyt sittenkään oikea juttu, mennä uudelleen kimppaan ja vieläpä miehen huusholliin, missä on lapsetkin valmiina omien lisäksi. Haluan kertoa sulle oman tilanteeni, jos vaikka saisit vinkkejä sinne teidän perheeseenne.

Minä olin eronnut kahden pienen lapsen yh ja vieläpä opiskelin samalla (lapset: tyttö oli 5v ja poika 2v) Olin päättänyt vakaasti että yksikään ukko ei enää tule mun kanssa saman katon alle asumaan, että miehistä ei ole kuin haittaa jne. Olin asustellu lasten kanssa jo siihen mennessä parisen vuotta keskenään, erosin kun poika oli ihan vauva.
Sitten tapasin tämän nykyisen miehen kenellä oli ero meneillään pitkästä avioliitosta (16v olivat olleet kimpassa, ei yhteisiä lapsia). Huomasimme viihtyvämme toistemme seurassa ja jo vuosi tapaamisestamme menimme naimisiin.

Meillä oli vuoden päivät kaukosuhde, sillä mies asui yli 300 kilometrin päässä sieltä, missä minä opiskelin. Kun sain luvut loppuun, muutin lapsineni tämän miehen kaupunkiin ja olimme etsineet yhteistä asuntoa, mikä sitten löytyikin.

Alku oli kieltämättä hieman takkuista, mulla oli omat piintyneet tavat tehdä asioita ja aloin tuntemaan ahdistuneisuutta, jos puolisoni vähänkin puuttui tekemisiini. Yhdessä vaiheessa harkitsin jo eroa...Hyvä puoli oli se, että me molemmat muutimme yhteiseen kotiin, joten ei tullut tavallaan sitä tunnetta että olisi tullut toisen kotiin.

Teillä on selkeästi sopeutumisvaikeuksia juuri tämän takia, että sinä ja lapset muutitte "hänen" kotiinsa, missä on ollut omat tavat tehdä asioita, ja tavallaan nyt ei olekaan hyvä sitten muuttaa niitä totuttuja tapoja. Toinen sopeutumisjuttu on lapset. En tiedä minkä ikäisiä lapsia teidän perheeseenne kuuluu, mutta mitä vanhempia lapset ovat, sen vaikeampaa on sopeutuminen uusiin asuinkummpaneihin. Sinun lapsilla on kenties elinpiiri muualla, omat kaverit, tavallaan se oma tuttu ja turvallinen koti ja taas puolisosi lapset puolustavat omaa reviiriään ja eivät ehkä haluaisi jakaa "omaa kotia" uusien tulokkaiden kanssa.

Meillä uusi kumppanini alkoi mielestäni vähän turhan tiukkaan lukemaan lakia lapsilleni ja minua otti päähän aina kun hän komensi niistä joistakin asioista, mihin minun mielestäni ei olisi ollut aihetta puuttua. Samoin kaikki ruokailut ym. olivat tuskaa, milloin lapset söivät liikaa välipaloja milloin mitenkin.
Sitten puutuin asioihin. Sanoin suoraan, että jos on vaikeata olla meidän kanssa, voidaan muuttaa muualle, nostin kissan niin sanotusti pöydälle tyyliin ota tai jätä. Siitä alkoi jotenkin uusi vaihe, missä kummankin oli pakko löytää yhteinen sävel lapsenkasvatukselle ja samalla miehelle tuli myös vastuuta kasvattajana, ratkaisu oli se, että molemmat vedettiin yhteistä linjaa, ja molemmat myös päätti, että näin helposti ei anneta periksi, kyllä me tähän pystymme.
Eihän se tietysti meidän viimeinen keskustelu ollut, mutta jotenkin toisella kerralla ja myöhemminkin mulla on ollut paljon helpompi sanoa asioista suoraan, joskus aika kirpeestikin. Me olemme olleet nyt uusioperhe jo viisi vuotta, ja meillä on myös reilu vuoden ikäinen yhteinen tytär. Ei ole aina helppoa ollut, mutta paljon on keskusteltu asioista, paranneltu maailmaa, haettu välillä kaksin yhteistä aikaa, ja tänä päivänä me asumme ulkomailla, mikä on myös ajoittain tuonut omat ongelmansa suhteeseen (kulttuurishokki ym. muutto arabimaahan.

Siltikin periksi ei anneta ja ongelmat ratkeaa puhumalla ja joustavuudella. Itsekään en välttämättä ole paras äiti aina, mutta siltikin rakastan niin paljon lapsiani, että haluan olla heille kaikille tasapuolinen, vaikka biologinen isä olisikin eri. Pääsääntöisesti meidän perhe toimii, siihen että toimii, tarvitaan huumoria, joustokykyä, kovia sanoja, huutoakin välillä(ei silti välttämättömyys)ja paljon rakkautta ja luottamusta.
Alku hankalaa, mutta älä anna periksi, jos haluat tarkennuksia johonkijn kohtaan, älä epäröi kysyä, vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiin.

Kun puntaroin omalla kohdallani sitä, onko yhteenmuuttaminen järkevää,kysyin kokemuksia uusperheellisiltä. Nyt huomaan että paras ohje oli se, että keskinäisen suhteen tulee olla vahva ja asioista täytyy voida puhua.

Olen puhunut huomattavasti aidommin ja suoremmin kuin aiemman 15-vuotisen liittoni aikana. Ja se on ollut hyvä.

Alussa oli lyhyt "kuherruskausi", sitten epätoivoa siitä mitä on mennyt tekemään. Sen kuohunnan jälkeen asiat ovat tasapainoittuneet ja suhde lujittunut entisestään.

Et ole siis yksin. Uusperheiden haasteet ovat moninaiset, mutta minua ainakin on auttanut se, että olen tehnyt itseni kanssa selkeän päätöksen, että haluan olla tässä. Tämä ei ole kokeilua eikä tunnustelua. Tämä on suhde jossa haluan elää.